Terraario.net: Terraarion vedenpuhdistus

Akvaterra.eu

Terraario.net - Etusivu & Navigointi >>>

 

 

 

 

Vedenpuhdistus terraariossa

Akvaarion suodatus ja vesikemia

Terraarioissa vesi on aina läsnä juomavetenä tai suurempana vesialtaana. Astiamallisille vesikupeille ja vesialtaille on yhteistä helppo puhdistettavuus, eli vesi vaihdetaan tarvittaessa nostamalla astia ulos terraariosta tyhjentämistä varten. Semiakvaattisten ja akvaattisten eläinten terraarioissa vesialue on kuitenkin usein integroitu, koska terraarion sisustus on täysin tai muutamaa kuivan maan saareketta lukuunottamatta vesialuetta (mm. akvaattiset sammakkoeläimet ja kilpikonnat), eli veden vaihto on sekä teknisesti että litramäärän kannalta suurempi operaatio. Irrallisessa vesiastiassa oleva vesi voidaan vaihtaa tarvittaessa päivittäin, satojen litrojen määrä taas yleensä korkeintaan viikottain. Akvaattisten eläinten integroidun vesialtaan täydellinen tyhjentäminen on eläimiä häiritsevä operaatio ja lisäksi sammakkoeläimiä stressaa vesiarvojen suuri heilahtelu, joskaan ei samalla tavalla kuin akvaariokaloja. Matelijoita vesiarvojen heilahtelu ei juuri haittaa, mutta yleisenä periaatteena veden laadun tulisi pysyä mahdollisimman tasaisena.

Suomessa tilanne on sikäli hyvä, että talousvesi, tulipa se sitten vesijohtoverkosta tai kaivosta, on sellaisenaan käyttökelpoista ja sen käyttö on säännöstelystä vapaata, joten vettä voidaan aina vaihtaa tarpeen vaatiessa. Vedenvaihtoja ei kuitenkaan tehdä päivittäin, joten veden laatua voidaan vaihtokertojen välillä parantaa erilaisilla suodattimilla. Vedenpuhdistus on sinänsä varsin yksikertainen asia, mutta siihen liittyy paljon erilaisia virhetulkintoja. Vaikka terraarioeläimillä vesiarvoilla ei olekaan samanlaista merkitystä kuin akvaarioharrastuksessa, vedenpuhdistus käydään läpi perusteellisesti.

 

Akvaarioveden kemia

Kala-akvaarioissa vesikemia on useiden lajien hoidossa erittäin olennaista, mutta akvaattisten matelijoiden ja sammakkoeläinten tapauksessa asia ei ole aivan yhtä tähdellinen. Terraarioeläimet eroavat kaloista fysiologisten ominaisuuksiensa johdosta, joten myös veden ominaisuuksilla on niiden kannalta hieman erilainen merkitys verrattuna kaloihin. Käytännössä matelijat ja sammakkoeläimet eroavat kaloista olennaisesti kidusten puuttumisen takia, josta käytännössä seuraa, että vedessä olevat epäpuhtaudet eivät pääse matelijoiden ja sammakoiden verenkiertoon kidusten kautta, kuten on tilanne kaloilla. Sammakkoeläinten iho on puoliläpäisevä, joten niille ihon kautta tapahtuva altistus epäpuhtauksille on periatteessa osittain verrattavissa akvaariokaloihin. Matelijat taas altistuvat veden epäpuhtauksille periaatteessa ainoastaan juomalla vettä, joten ne pelkästään kylpevät vedessä, samalla tavalla kuin esimerkiksi piisami tai sorsa.

 

1. Happi

Suurin osa akvaattisista matelijoista ja sammakkoeläimistä ei normaalissa aktiviteettitilassa (horrostaminen on eri asia) merkittävästi hyödynnä vedessä olevaa happea, vaan ne hengittävät ensisijaisesti keuhkoilla ilmakehän happea. Tästä syystä veden happipitoisuudella ei samanlaista merkitystä useimmille lajeille kuin akvaariokaloille, jotka hengittävät kiduksillaan nimenomaisesti veteen liuennutta happea. Kiduksilla hengittävät terraarioeläimet eli käytännössä neoteeniset pyrstösammakot (esimerkiksi aksolotlit) ja sammakkoeläinten nuoruusmuodot rinnastuvat tässä suhteessa kuitenkin akvaariokaloihin.

Happea liukenee veteen sekä kasvien fotosynteesin seurauksena että ilmakehästä. Hapen liukenemista tehostaa veden virtaus, jolloin liuennut happi leviää tehokkaammin koko vesimäärään. Yhteyttäessään kasvit tuottavat happea, mutta pimeässä tilanne on päinvastainen eli kasvit alkavat kuluttaa happea. Teoriassa happipitoisuuden korottaminen vettä kierrättämällä on siten tarpeellisempaa yöllä.

 

Suomessa talousvesi, otettiinpa se sitten vesijohtoverkosta tai kaivosta, on lähes järjestään sellaisenaan sopivaa käytännössä kaikille normaalisti eläinkaupassa liikkuville akvaattisille sammakkoeläimille. Koska Suomen kallioperä on hyvin vanhaa ja kalkkipitoiset kivet harvinaisia, suomalainen vesi on luonnostaan pehmeää ja hapanta, mikä on sopivaa sekä sammakkoeläimille että useimmille akvaariokaloille. Siinäkin tapauksessa, että ph-arvoa ja kovuutta on tarpellista muokata joidenkin lajien vaatimuksia vastaaviksi, muokkaaminen tarkoittaa käytännössä arvojen nostamista. Arvojen nostaminen onnistuu lisäämällä veteen lisäaineita, mikä luonnollisesti on huomattavasti helpompaa kuin veteen valmiiksi liuenneiden aineiden poistaminen arvojen laskemiseksi. Suomen vesikemiallinen tilanne on siten lähtökohtaisesti erittäin akvaarioystävällinen.

 

2. Happamuus ja kovuus

Vesikemiallisesta näkökulmasta akvaariovedessä on kolme olennaista ominaisuutta:

Veden happamuus (ph)
Veden karbonattikovuus (kh)
Veden kokonaiskovuus (gh)

Kuten edellä todettiin, Suomessa talousveden ph-arvo on tyypillisesti neutraalin alapuolella ja vesi on erittäin pehmeää. Tarkat arvot vaihtelevat jonkin verran eri puolilla maata ja eri vesilaitosten välillä. Suurimmassa osassa sammakkoeläinakvaarioita arvoja ei siis tarvitse muuttaa. Mikäli arvojen muuttamiseen on kuitenkin tarvetta, menetellään seuraavasti.

Ph-arvoa voidaan nostaa lisäämällä veteen kalkkia (kalsiumkarbonaattia), käytännössä esimerkiksi kalkkikiviä. Jos veden karbonaattikovuus on alhainen, ph-arvoa ei voi kuitenkaan muuttaa pysyvästi muuten kuin puuttumalla veden karbonattipitoisuuteen eli kh-arvoon. Tämä johtuu siitä, että karbonaatit sitovat happoja. Haponsitomiskyky eli alkaliniteetti tarkoittaa käytännössä, että mitä enemmän vedessä on karbonaatteja, sitä tehokkaammin ne reagoivat hiilihappojen kanssa sitoen niitä itseensä, jolloin veden emäksisyys (ph-arvo) vastaavasti nousee.

Karbonaattipitoisuutta voidaan nostaa lisäämällä veteen leivontaan tarkoitettua ruokasoodaa (natriumvetykarbonaattia). (Ruokasooda EI ole alkuunkaan sama asia kuin ruokasuola (natriumkloridi), näitä kahta ei sovi sekoittaa keskenään.) Vastaavasti, jos ph-arvoa halutaan laskea, on veden karbonaattipitoisuutta laskettava, jolloin pienentynyt haponsitomiskyky tekee vedestä happamampaa (ph-arvo laskee). Karbonaattipitoisuuden alentaminen tehdään ioninvaihtimella, joten se on merkittävästi hankalampaa kuin ruokasoodan lisäys.

HUOM! Akvaariokaupoissa myytävät ph-arvon nostamiseen tai laskemiseen tarkoitetut valmisteet eivät ole sopivia jatkuvaan käyttöön varsinkaan suurissa vesimäärissä, ph-arvon tehokas muuttaminen edellyttää aina karbonaattipitoisuuden säätämistä.

Kokonaiskovuutta voidaan nostaa lisäämällä veteen kipsijauhoa. Veden gh-arvo nousee, mutta kipsillä ei ole käytännössä lainkaan vaikutusta ph-arvoon. Samasta syystä kipsiä ei voi käyttää maanparannukseen samalla tavalla kuin ph-arvoa nostavaa kalkkia, joka taas valmistetaan jauhetusta luonnon kalkkikivestä.

Veden kovuuden ja ph-arvon yhteydestä päästään sitten akvaarion sisustamiseen ja kalkkipitoisten kivien välttämiseen. Koska suurin osa kaloista ja sammakkoeläimistä viihtyy pehmeässä ja happamassa vedessä, kalkkipitoisten kivien, betoninpalasten tai kipsiesineiden käyttäminen sisustamisessa vaikuttaa vesiarvoihin lähtökohtaisesti haitallisesti, minkä takia niitä ei tulisi käyttää sisustuksessa.

Tavallisista terraarioeläimistä aksolotti ei luonnossa kuitenkaan elä happamassa ja pehmeässä vedessä, vaan vesiarvojen tulisi olla ph:n osalta neuraalin tuntumassa ja kovuuden keskikovaa. Veden liiallista happamoitumista tulee välttää. Koska valmiiksi pehmeä suomalainen vesi happamoituu helposti, aksolottien akvaariossa vesiarvojen haitallista laskua voidaan puskuroida muutamien kalkkipitoisten kivien käytöllä. Jos tämä ei riitä, säädetään karbonaattipitoisuutta.

Matelijoille veden happamuudella ja kovuudella ei ole käytännössä mitään merkitystä.

 

Veden happipitoisuudella, happamuudella ja kovuudella ei ole lähtökohtaisesti tekemistä epäpuhtauksien kanssa, vaan esimerkiksi vesijohtovesi on täysin "puhdasta" riippumatta happipitoisuudesta ja happamuudesta. Varsinaiset epäpuhtaudet ilmestyvät veteen vasta akvaariossa. Puhtaaseen veteen vesilaitoksella lisätty kloori ja putkista mahdollisesti liukenevat metallit ovat poikkeus, mutta niillä ei ole matelija-akvaarioissa mitään merkitystä ja sammakkoeläin- ja kala-akvaarioissakaan (makeavesipuolella) niillä ei ole normaaleina pitoisuuksina väliä. Lähtökohta siis on, että hanasta tai kaivosta saatu puhdas juomakelpoinen vesi alkaa likaantua vasta akvaariossa. Veteen ilmestyvät epäpuhtaudet voidaan yleisellä tasolla jakaa kolmeen kategoriaan:

 

3. Fyysinen epäpuhtaus

Fyysinen epäpuhtaus vaikuttaa silmin havaittavasti, eli vedessä on joko värimuutoksia tai selvästi havaittavia leijuvia hiukkasia tai isompia roskia. Esimerkiksi savihiukkasten värjäämä vesi on fyysisesti epäpuhdasta. Eläinten kannalta fyysinen epäpuhtaus ei kohtuullisina määrinä yleensä haittaa edes kaloja, joista monet elävät luonnossakin varsin sameissa vesissä puhumattakaan sitten keuhkoilla hengittävistä lajeista matelija- ja sammakkoeläinlajeista. Sen sijaan veden runsas hiukkaspitoisuus voi luonnossa merkittävästi haitata esimerkiksi lohikalojen lisääntymistä tukahduttamalla soraan sirotellut mätimunat alleen, ja liian samea vesi vaikeuttaa näköön pohjautuvaa ravinnonhankintaa.

Terraario- ja akvaario-oloissa vettä on erittäin vaikea samentaa pitkäaikaisesti, käytännössä mahdollista on vain levien aiheuttama vihersamennus, joten fyysinen epäpuhtaus on ensisijaisesti itsestään pohjalle vajoavia ulosteita, ruoantähteitä ja kuolleita kasvinosia. Näiden mekaanisilla ominaisuuksilla ei ole juuri merkitystä, mutta ulosteista ja ruoantähteistä liukenee veteen typpiyhdisteitä, jotka aiheuttavat kemiallista epäpuhtautta.

 

4.Kemiallinen epäpuhtaus

Kemiallinen epäpuhtaus sisältää käytännössä kaiken, mikä ei ole mekaanista tai biologista epäpuhtautta. Koska talousvesi on lähtökohtaisesti kemiallisesti riittävän puhdasta poislukien vesijohtoveteen lisätty kloori. Normaalipitoisuuksilla ei ole merkitystä, mutta satunnainen tehoklooraus on haitallista. Kloori saadaan pois vedestä seisottamalla se yön yli avonaisessa ämpärissä. Tämä on olennaista sammakkoeläinten nuijapäitä hoidettaessa, mutta muuten normaalioloissa seisottamista ei tarvita. Akvaariossa kemiallinen epäpuhtaus joutuu veteen ensisijaisesti eläinten jätöksistä ja ruoantähteistä, eli kemiallinen epäpuhtaus on siis käytännössä typpi- ja fosforipohjaisia yhdisteitä. Kemiallista epäpuhtautta ovat periaatteessa myös väärä ph-arvo ja kovuus, mitkä voivat johtua vääristä sisustusmateriaaleista. Lääkkeiden käyttö jättää veteen usein kemiallisia jäämiä, jotka tulisi poistaa. Myrkyllisiä yhdisteitä voi liueta veteen sopimattomista sisustusesineistä ja vääristä rakennusaineista, esimerkiksi homesuoja-aineita sisältävästä silikonista.

Koska haitallisia aineita liuottavia materiaaleja pyritään tarkoituksella välttämään sisustuksessa, käytännössä akvaarioveden kemiallinen epäpuhtaus on siis orgaanisista aineksista liukenevia typpiyhdisteitä, jotka voidaan poistaa vedenvaihdolla ja saada sitä ennen vähemmän haitalliseen muotoon luonnollisella typpikierrolla. Ammoniakki-, nitriitti- ja nitraattipitoisuus voidaan todeta akvaariokäyttöön valmistetuilla yksinkertaisilla vesitesteillä, akvaariopuolella niitä tarvitaan lähinnä kypsytysvaiheessa, valmiissa akvaariossa testaamista ei yleensä tarvita. Kypsytysvaiheessakaan testaamiselle ei ole normaalien lajien kanssa yleensä tarvetta, kunhan akvaarion käynnistämisessä käytetään tervettä järkeä. Terraariopuolella testaamiseen ei käytännössä ole koskaan tarvetta em. pitoisuuksien vähäisemmästä merkityksestä johtuen.

Akvaariokaloille typpiyhdisteet eli ammoniakki ja nitriitti ovat myrkyllisiä ja liian suurina pitoisuuksina ne ovat tappavia. Kalojen tapauksessa altistus nitriitille ja ammoniakille tapahtuu ensisijaisesti kidusten kautta. Liian suuri pitoisuus aiheuttaa kidusten osittaisen lamautumisen ja veren hemoglobiinin tuhoutumisen, jolloin altistuneet kalat yrittävät saada happea pysyttelemällä suodattimen happipitoisessa ulostulovirtauksessa tai haukkomalla ilmaa pinnalta.

Matelijoiden iho ei ole puoliläpäisevä eikä se siten ole herkkä vesiarvojen äkillisille muutoksille. Matelijoiden tapauksessa typpiyhdisteet tai muut veden epäpuhtaudet eivät imeydy ihonkaan lävitse, joten eläin saa niitä elimistöönsä käytännössä vain nielemällä vettä. Täydelliset vedenvaihdot ovat siten mahdollisia ilman, että vesiarvojen muutos vaikuttaa matelijoihin stressaavasti. Akvaattiset sammakkoeläimet ovat tässä yhteydessä kosteapintaisen ja puoliläpäiseväb ihonsa takia lähempänä kaloja, eli niillä veden epäpuhtaudet voivat vaikuttaa myös ihoaltistuksen välityksellä. Täydellinen vedenvaihto ei siten ole sammakkoeläimillä optimaalisin toimintatapa, joten akvaattisilla lajeilla vedenpuhdistus vertautuu käytännössä kala-akvaariohin.

Matelijoiden ja sammakkoeläinten tapauksessa ammoniakki ja nitriitti ovat yhtä lailla myrkyllisiä, mutta kidusten puuttumisesta johtuen ne altistuvat vedessä olevalle ammoniakille ja nitriitille ensisijaisesti vain juomalla vettä. Verrattuna kidusten kautta tapahtuvaan altistukseen, joka on jatkuvaa, haitallisen annoksen saamiseen menee vettä nielemällä lähtökohtaisesti huomattavasti pidempi aika. Matelijat ja sammakkoeläimet siis käytännössä vain kylpevät vedessä, joten typpiyhdisteet eivät vaikuta niihin samalla teholla kuin kaloihin. Sammakkoeläimet ovat tässä suhteessa puoliläpäisevän ihonsa kautta herkempiä, ja kiduksilla hengittävät lajit vertautuvat vedenpuhdistuksen osalta käytännössä akvaariokaloihin, vaikka vesiarvoilla ei olekaan periaatteessa yhtä suurta merkitystä.

 

5. Biologinen epäpuhtaus

Biologisella epäpuhtaudella tarkoitetaan bakteereita, viruksia, sieniä, homeita ja loisia. Terraarioeläinten tapauksessa bakteerit, virukset ja loiset ovat käytännössä merkittävin epäpuhtaustekijä, koska veteen liuennella ammoniakilla/nitriitillä ei ole samanlaista merkitystä kuin kala-akvaariossa. Biologinen epäpuhtaus on sidoksissa veden ravinnepitoisuuteen, mitä puhtaampaa on vesi, sitä vähäisempää on bakteerikasvu.

Akvaariopuolen vesitesteillä ei voi mitata veden bakteeripitoisuutta eikä myöskään ravinnepitoisuutta nitraattia lukuun ottamatta. Bakteerit saadaan näkyviin mikroskoopilla, mutta käytännössä bakteeripitoisuden tutkimiseen ei ole tarvetta kun vettä vaihdetaan riittävän usein. Koska veden biologisella epäpuhtaudella on vesikemian kannalta suurin merkitys terraarioeläimille, vedenvaihdot ovat siten erittäin olennaisia sotkuisten eläinten akvaarioissa. Kaikki vedessä leijuva biologinen materiaali saadaan tuhottua UV-sterilisaattorilla, minkä käyttö runsaasti kuormitetuissa matelija-akvaarioissa on positiivista, mutta käytännössä tarpeetonta mikäli vettä vain vaihdetaan riittävän usein.

 

Toisin sanoen terraarioeläin ei siis ole sama asia kuin akvaariokala, joten veden puhtaanapitoa tulee tarkastella tästä näkökulmasta eikä sokeasti kopioida sitä mitä suodatuksesta puhutaan akvaariokalojen yhteydessä. Yleisenä periaatteena sammakkoeläimiä voi kuitenkin verrata veden kemian osalta yleisellä tasolla akvaariokaloihin, matelijoiden tapauksessa voidaan olla suuripiirteisempiä.

 

Suodatusmenetelmät

 

Epäpuhtaudet poistetaan vedestä mahdollisimman nopeasti.

1) Kaikki mahdollinen jäte poistetaan vedestä keräämällä se mekaaniseen suodattimeen, mikä puhdistetaan säännöllisesti. Tarkoitus on nimenomaisesti poistaa jäte vedestä niin nopeasti kuin mahdollista, joten mekaaninen suodatin tulee puhdistaa mahdollisimman usein.

2) Se jäte, mitä ei voida poistaa mekaanisella suodatuksella, poistetaan vaihtamalla vesi. Tämä jäte, käytännössä ensisijaisesti ammoniakki, voidaan vaihtoehtoisesti muuntaa typpikierron kautta vähemmän haitalliseen muotoon nitrobakteerien avustuksella. Tällöin jäte ei poistu itse järjestelmästä, vaan ainoastaan muuttaa muotoaan, joten yleisesti ottaen vedenvaihtojen tarvetta ei voida poistaa. Vedenvaihdot ovat tehokkain tapa puhdistaa vesi, joten veden vaihtaminen on ensisijainen menetelmä.

 

Fyysinen, kemiallinen ja biologinen epäpuhtaus saadaan poistettua vedestä sopivilla suodatusmenetelmillä. Käytännössä eri epäpuhtaustyypit vaativat hyvin erilaisia suodatustoimenpiteitä, mutta ne on fyysisesti mahdollista toteuttaa varsin pienikokoisilla laitteilla, jopa samaan suodattimeen integroituina.

Mekaaninen suodatus

Mekaaninen suodatus perustuu veden virtaamiseen tiiviin materiaalikerroksen lävitse. Kerros pysäyttää kiinteät hiukkaset ja suodattuva partikkelikoko riippuu suodatinmateriaalin hienojakoisuudesta. Käytännössä mekaanisella suodattimella saadaan akvaariossa kerättyä kaikki paljain silmin havaittava jäte.

Mekaaninen suodatus on sekä periaatteessa että käytännössä hyvin yksinkertaista, mutta sen merkitys veden puhtaudella on kuitenkin merkittävä. Koska mekaaninen suodatin kerää itseensä tehokkaasti kiinteän jätteen, jäte on mahdollista saada pois vedestä mahdollisimman nopeasti, jolloin jätteestä veteen liukenevien typpiyhdisteiden määrä jää mahdollisimman vähäiseksi. Kiinteän jätteen tehokas ja nopea poisto parantaa veden laatua, vähentää biologisen suodatuksen kuormitusta ja pienentää vedenvaihtojen tarvetta.

MEKAANINEN SUODATIN TULEE PUHDISTAA MAHDOLLISIMMAN USEIN.

Mekaanisen suodattimen puhdistuksen olennaisuus: Mekaanisen suodattimen aktiivisen puhdistamisen tärkeyttä demonstroidaan kuvasarjalla. Kuvissa käytetään värjäävän vaikutuksen havainnollisuuden vuoksi tavallista pussiteetä. Teeporot esittävät esimerkissä akvaariokalan tai terraarioeläimen ulosteita, veteen liukeneva väri kuvaa liukenevia typpiyhdisteitä ja teepussi on mekaaninen suodatin.

HUOM! Todellisuudessa akvaarion veteen liukenevat typiyhdisteet eivät värjää vettä eli niitä ei fyysisesti näe, mutta liukenemisperiaate on sama.

Kuva 1. Akvaariossa on puhdasta vesijohtovettä.
Kuva 2. Eläin ulostaa pohjalle ja typpiyhdisteitä liukenee veteen sitä enemmän mitä kauemmin ulosteiden poisto kestää
Kuva 3. Mekaaninen suodatin kerää ulosteet itseensä, mutta jos suodatinta ei puhdisteta typpiyhdisteet liukenevat veteen eli vesi värjääntyy samalla tavalla kuin jos ulosteet lojuisivat altaan pohjalla kuvassa 2.
Kuva 4. Vesi vaihdetaan
Kuva 5. Mikäli suodatinta ei puhdistettu vedenvaihdon yhteydessä, suodatinmateriaalissa olevat ulosteet jatkavat typpiyhdisteiden liuottamista eli vesi alkaa likaantua vaikka uusia ulosteita ei ole vielä ilmaantunut

Kuva 5B. Kun mekaaninen suodatin puhdistetaan vedenvaihdon yhteydessä, vesi pysyy täysin puhtaana siihen asti, että eläimet ulostavat. Kun suodatinta puhdistetaan aktiivisesti myös vedenvaihtojen välillä, veden laatu on keskimäärin parempaa verrattuna siihen, että jäte olisi suodattimessa.

Kuvista käy selvästi ilmi mekaanisen suodattimen puhdistamisen merkitys. Suodattimen aktiivisella puhdistamisella jätteet saadaan nopeasti pois vedestä ja veteen päätyvä typpikuorma on mahdollisimman alhainen. Mikäli ei käytetä suodatinta, ulosteiden aktiivinen poistaminen letkulla tuottaa vastaavan tuloksen. Jos ulosteita ei haluta poistaa aktiivisesti, vedenvaihtoja on tehtävä useammin, mutta lopputulos on tällöinkin hyvä. Jos taas suodatinta käytetään, mutta sitä ei puhdisteta, aikaisemmat jätökset alkavat välittömästi liata vaihdettua uutta vettä eli vedenvaihdon puhdistava vaikutus menee osittain hukkaan. JÄTE ON POISSA VEDESTÄ VASTA, KUN SE ON POISSA ITSE JÄRJESTELMÄSTÄ.

Akvaarion vedenpuhdistus

Akvaarion vedenpuhdistus

Akvaarion vedenpuhdistus

Akvaarion vedenpuhdistus

Akvaarion vedenpuhdistus

Akvaarion vedenpuhdistus

 

Erittäin olennainen seikka on ymmärtää mekaanisen ja biologisen suodatinmateriaalin ero. Koska kala-akvaarioissa typpikierron aikaansaaminen on olennaista, ja suodattimet on suunniteltu nimenomaisesti kala-akvaarioita varten, niiden rakenteellinen painotus on biologisessa suodatuksessa. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei normaaleissa suodattimissa ole erikseen mekaanista ja biologista suodatinmateriaalia vaan molemmat suodatustyypit tapahtuvat samassa vaahtomuovipatruunassa (ilmapumppusuodattimet ja useimmat sisäsuodattimet) tai samassa suodatinkammiossa, vaikkakin mahdollisesti toisistaan väliseinällä erotettuna (ulkosuodattimet).

Terraarioeläimillä, erityisesti sotkuisilla lajeilla mekaaninen suodatinmateriaali on puhdistettava mahdollisimman usein edellä esitetystä syystä. Moottorikäyttöistä sisäsuodatinta ei ole suositeltavaa käyttää sen tuottaman häiriövaikutuksen takia, mutta mikäli sellainen on käytössä akvaattisilla kilpikonnilla, sitä kohdellaan mekaanisena suodattimena. Ilmapumppusuodatin on sotkuisilla eläimillä mekaaninen suodatin, pienikokoisilla sammakkoeläimillä taas biologinen suodatin (sammakkoeläimillä sen ensisijainen tehtävä on tyypillisesti tuottaa lievää pintavirtausta, biologisen toiminnan kannalta se on varsin merkityksetön oikein sisustetussa akvaariossa). Sekä sisäsuodattimen että ilmapumppusuodattimen patruuna on nopea ja helppo puhdistaa jopa päivittäin.

Ulkosuodattimeen voidaan suodattimen rakenteesta riippuen yleensä helposti järjestää veden tulosuuntaan nähden ensiksi mekaaninen suodatin polyesterivanulla ja sen jälkeen biologinen suodatin bakteerialustaksi soveltuvalla materiaalilla (keraamisilla rakeilla tai karkealla vaahtomuovilla). Mekaanisen osan tarkoitus on pysäyttää KAIKKI irtain aines, jotta se ei pääse likaamaan ja tukahduttamaan bakteerialustoja. Bakteerialustojen läpi kulkee siten ainoastaan vettä, jonka typpiyhdisteitä ei saada poistettua mekaanisesti. Mekaaninen suodatinmateriaali puhdistetaan mahdollisimman usein, mutta biologista materiaalia ei pestä samassa yhteydessä, vaan se huuhdellaan vain tarpeen vaatiessa ja mahdollisimman harvoin. Ulkosuodattimien suodatinkammiossa on nykyisen tyypillisesti irrotettavia koreja, joihin eri suodatinmateriaalit voi helposti eritellä ja mekaaninen suodatusosa on siten helppo irrottaa puhdistettavaksi.

HUOM! Ulkosuodatin neuvotaan usein täyttämään juuri päinvastaisella tavalla, eli karkein aines ensiksi veden tulosuuntaan nähden ja kaikista hienoin kerros viimeiseksi. Tämä ei ole teoriassa eikä käytännössä asiallinen tapa toimia, koska kaikki suodattimeen tuleva lika kulkee ensin bakteerialustojen läpi ja sotkee ne. Koska bakteerialustoja tulee pestä mahdollisimman harvoin nitrobakteerikasvustojen suhteellisen hitaan uudistumiskyvyn takia, seurauksena on jätettä hautova suodatin. Tilanne on tietysti aivan sama oli kyseessä sitten kala tai terraarioeläin, eli suodattimen täytössä kannattaa käyttää harkintaa.

Ulkosuodattimen puhdistaminen on jonkin verran aikaa vievempää verrattuna altaan sisäisiin suodattimiin, mutta se tulisi sotkuisten eläinten tapauksessa kuitenkin puhdistaa mahdollisimman usein. Ulkosuodattimen mekaanisen suodatinmateriaalin puhdistamista voidaan kuitenkin merkittävästi helpottaa soveltamalla suodatinmateriaalin sijoittelua paremmin terraarioeläinten vaatimuksia vastaavaksi, kuten on selitetty jäljempänä ulkosuodatinta käsittelevässä kappaleessa.

Kemiallinen suodatus

Kemiallisella suodatuksella vedestä voidaan poistaa kemiallisia epäpuhtauksia, käytännössä veteen liuenneita aineita sitoutetaan kemiallisesti erilaisiin materiaaleihin jonka jälkeen ne voidaan poistaa sitoutuneessa muodossa. Akvaariossa kemialliselle suodatukselle ei ole juuri tarvetta, terraarioeläinten tapauksessa vielä vähemmän. Tyypillinen kemiallisen suodatuksen muoto, jota myös sovelletaan akvaarioissa, on aktiivihiili. Aktiivihiilellä vedestä voidaan poistaa mm. lääkejäämiä. Käytännössä aktiivihiilestä ei ole mitään hyötyä normaalin suodatuksen yhteydessä makeavesiakvaarioissa, vaan hiilisuodatus otetaan käyttöön erikoistilanteissa. Lisäksi on huomattava, että aktiivihiilen käyttöaika on rajallinen eikä sitä voida puhdistaa. Joidenkin suodattimien mukana toimitetaan aktiivihiiltä, joka kannattaa säästää mahdollista tarvetta varten, normaalisuodatuksessa sitä ei tarvita.

Sterilointi

Biologisia epäpuhtauksia voidaan poistaa vedestä erikoissuodattimilla, kemiallisella käsittelyllä, suolanlisäyksellä, kuumentamalla, UV-säteilyllä ja otsonilla. Sterilointi ei kuitenkaan ole yleensä tarpeen, koska talousvesi on valmiiksi puhdasta ja akvaarion vedessä oleva biologisten epäpuhtauksien tasot saadaan pidettyä matalina vedenvaihdoilla.

Erikoissuodattimilla voidaan yksinkertaisimmillaan tarkoittaa paksua maakerrosta, jonka läpi vesi valutetaan, teknisimmillään äärimmäisen pienillä rei’illä rei’itettyä kalvoa, jonka lävitse biologiset epäpuhtaudet eivät mahdu kulkemaan. Tekniikka on käytössä esimerkiksi kannettavissa juomavedenpuhdistimissa, joiden läpi imetty vesi on juomakelpoista ilman keittämistä. Akvaariokäytössä suodattamiseen käytettävissä oleva rajallinen tila ja käsiteltävän veden suuri määrä kuitenkin käytännössä estävät mekaanisten suodattimien käytön biologisen aineksen eliminointiin.

Kemiallinen käsittely tarkoittaa vesijohtoveden tai uimahallien tapauksessa käytännössä klooraamista, mikä luonnollisesti ei onnistu akvaariossa, koska kloori on myrkyllistä myös isommille eläimille. (Jos vesijohtovettä on kloorattu runsaasti epäpuhtauksien takia, kloori saadaan poistettua vedestä seisottamalla sitä avonaisessa astiassa yön ylitse, jolloin kloorikaasu haihtuu ilmaan.) Lääkkeiden käyttöä tulee ehdottomasti välttää vesiarvojen parantamiseen. Antibioottien tai muiden aineiden lisäämisellä veteen käytännössä parannetaan vain bakteerikannan vastustuskykyä. Jos antibiootteja täytyy käyttää sairaan eläimen hoitoon, ne tulee ehdottomasti antaa ruoan mukana tai injektiona, ei lisäämällä veteen.

Suolanlisäystä on harrastettu Kaakkois-Aasian kalanviljelylaitoksilla monien kalalajien, mm. synnyttävien hammaskarppien kasvatuksessa. Murtovesikasvatus suojaa makeavesilajeja sairauksia vastaan, mutta makeavesiakvaarioon äkillisesti siirrettynä kaloilla ilmenee tunnetusti ongelmia harrastajien akvaarioissa. Akvaariossa tai terraariossa suolaaminen ei sovi, ellei kyseessä ole oikea murtovesilaji. Sen sijaan lyhyt suolakylvetys on mahdollinen hoitokeino.

Veden keittäminen onnistuu myös kotioloissa, mutta siinä ei käytännössä ole järkeä. Ihmisten juotavaksi sopiva talousvesi on aivan tarpeeksi puhdasta eläimille ilman keittämistäkin. Käytettyä vettä taas ei kannata keittää, koska sen voi korvata puhtaalla vedellä.

Voimakkaalla UVC-säteilyllä tai otsonikäsittelyllä saadaan tuhottua vedestä kaikki elollinen aines. UV-suodattimia ja otsonigeneraattoreita on saatavilla erikokoisiin akvaarioihin sopivina malleina, ja niiden käyttö on sekä edullista että yksinkertaista. Tosin talousveden ollessa valmiiksi puhdasta, ja vedenvaihdon ollessa säännöllistä, UV-steriloinnille ei ole terrarioeläinten tapauksessa yleensä varsinaista tarvetta, vaikka sen käyttö onkin teoriassa positiivista. Otsonia taas ei lähtökohtaisesti tule käyttää, koska se on myrkyllistä myös isommille eläimille.

Biologinen suodatus

Biologisella suodatuksella tarkoitetaan veteen liuenneiden typpipohjaisten kuona-aineiden muuntamista eläimille vähemmän haitalliseen muotoon biologisen bakteeritoiminnan kautta nitrifikaatio-bakteerien avulla. Prosessista käytetään nimitystä typpikierto. Tämä on akvaarioissa olennaisin suodatuksen muoto ja terraarioeläinten hoidossa se koskee sammakkoeläimiä. Matelijoilla typpikierron olemassaolo on positiivista, mutta ei välttämätöntä.

HUOM! BIOLOGINEN SUODATUS EI POISTA VEDESTÄ BIOLOGISIA EPÄPUHTAUKSIA ELI BAKTEEREITA, VIRUKSIA JA LOISIA, jotka tuhotaan tarvittaessa steriloinnilla.

 

Typpikierto

Veteen päätyvät kuona-aineet muodostuvat eläinten ulosteista ja ruoantähteistä. Jätteiden sisältämät valkuaisaineet hajoavat ammoniakiksi (NH3) ja ammoniumiksi (NH4+), joiden keskinäinen suhde vaihtelee vesiarvojen mukaan; viileässä ja happamassa vedessä ammoniumin osuus on suurempi kuin lämpimässä ja emäksisessä vedessä. Ammoniakki on myrkyllistä ja eläimille haitallista jo hyvin pieninä pitoisuuksina. Kaloilla ja muilla vesieläimillä ammoniakki vaikuttaa kidusten toimintaan ja häiritsee osmoottista säätelyä, se vaikuttaa veren hemoglobiinin sidontakykyyn, suurina pitoisuuksina tuhoaa ihon ja suoliston limakalvoja ja vaikuttaa keskushermostoon. Ammonium sen sijaan ei ole eläimille läheskään yhtä haitallista kuin ammoniakki. Elävät kasvit hyödyntävät ammoniumia ja poistavat sitä vedestä, kasvien kannalta ammonium on jopa parempaa kuin typpikierron myöhemmässä vaiheessa syntyvä nitraatti.

Koska ammonium ei ole varsinkaan pieninä pitoisuuksina merkittävä haittatekijä mikäli akvaariossa on eläviä kasveja, biologisen suodatuksen tehtävä on ensisijaisesti hajottaa ammoniakkia. Ammoniakki on toisaalta mahdollista poistaa vedestä kemikaaleilla tai yksinkertaisesti vaihtamalla vesi. Kemikaalien käyttö akvaarioympäristössä voidaan käytännössä sulkea kokonaan pois, mutta vedenvaihto on runsaskuormitteisissa tilanteissa usein tehokkaampi vaihtoehto kuin riittävän tehokkaan typpikierron järjestäminen biologisella suodatuksella.

Typpikierron ensimmäisessä vaiheessa Nitrosomonas-bakteerit hajottavat ammoniakin nitriitiksi (NO²-). Nitriitti on myös myrkyllistä, mutta ei kuitenkaan aivan yhtä haitallista kuin ammoniakki. Haitallisina pitoisuuksina nitriitti hajottaa veren punasoluja ja hapettaa hemoglobiinin raudan.

Nitriitti hajoaa edelleen nitraatiksi (NO³-) Nitrobacter-bakteerien hajotustyön tuloksena. Nitraatti on suhteellisen harmitonta, mutta suurina pitoisuuksina kuitenkin haitallista, joten se on myös poistettava vedestä. Tähän on kolme tapaa; nitraatin hajottaminen kaasumaiseksi typeksi jolloin se poistuu vedestä ilmaan haihtumalla, kasvisuodatus tai vedenvaihto. Elävät kasvit sitovat nitraattia joten se on mahdollista poistaa vedestä tehokkaalla kasvisuodatuksella. Esimerkiksi sammakkoeläinten akvaarioissa vesikasvit poistavat usein lähes kaiken nitraatin, jolloin periaatteessa selvitään hyvin vähäisillä vedenvaihdoilla. Tilanteissa joissa eläviä akvaariokasveja ei voida käyttää tai kuormitus on muuten huomattavan runsasta, yksinkertaisin tapa poistaa nitraatti on kuitenkin vedenvaihto.

 

Nitrifikaatio-bakteerit

Sekä Nitrosomonas- että Nitrobacter-bakteerit ovat aerobisia bakteereita eli ne tarvitsevat hajotustyössään veteen liuennutta happea. Nitrifikaatiobakteereita esiintyy vesiympäristössä kaikilla mahdollisilla pinnoilla; kivillä, kasveilla, juurakoilla, pohjamateriaalissa ja jopa akvaarion laseilla. Mitä suurempi on käytettävissä oleva kokonaispinta-ala, sitä suurempi on bakteerien määrä. Tästä syystä paljaspohjaisessa altaassa on vähemmän bakteereita kuin sorapohjalla varustetussa altaassa jossa sorarakeiden pinta-ala moninkertaistaa kiinnityspinnan. Biologinen suodatus ei siis todellisuudessa ole sidoksissa fyysiseen suodattimeen, kuten asia usein ymmärretään, vaan biologinen hajotustoiminta tapahtuu kaikkialla akvaariossa, mikäli allasta ei pidetä täysin hygieenisenä.

Koska bakteerit tarvitsevat happea, käytännössä niiden tehokkaalle toiminnalle on olennaista jonkinasteinen veden virtaus, joka levittää hapekasta vettä bakteerien käyttöön. Happea liukenee veteen ilmakehästä veden pinnan välityksellä ja kasveista fotosynteesin seurauksena valoisaan aikaan (pimeässä kasvit sitävastoin kuluttavat happea). Mikäli akvaariossa ei ole lainkaan virtausta, happea liukenee normaalisti veteen sekä pinnalta että kasveista, mutta täysin seisovassa vedessä liuenneen hapen leviäminen tasaisesti koko vesimäärään on hitaampaa. Bakteereita luonnollisesti on tällöinkin kaikilla pinnoilla, mutta erityisesti pohjasoraan voi syntyä vähähappisia tai hapettomia alueita joilla bakteeritoiminta estyy. Veden virtaus levittää happea tehokkaasti koko vesimäärään, jolloin altaan veden kokonaishappimäärä on mahdollisimman optimaalinen. Mitä paremmin happea saadaan bakteerien käyttöön, sitä enemmän on bakteerimassaa pinta-alayksikköä kohden ja sitä tehokkaampaa on altaan typpikierto. Täysin hapettomissa olosuhteissa nitrobakteerit kuolevat.

Veden happipitoisuutta kehotetaan yleensä korottamaan hapettimella tai hapettavalla suodattimella. Molemmissa on teknisesti kyse samasta asiasta eli ilmakuplien lisäämisestä veteen. Ilmakuplien lisäys laajentaa veden kanssa kosketuksissa olevan ilman pinta-alaa verrattuna pelkkään veden pinnan alaan, joten suuremmasta kontaktipinta-alasta johtuen happea liukenee teoriassa veteen tehokkaammin. Mitä enemmän kuplia on / mitä pienempiä yksittäiset kuplat ovat, sitä suurempi on kontaktipinta-ala. Hapen liukeneminen ilmasta veteen on kuitenkin suhteellisen hidasta, joten kuplista ehtii todellisuudessa liueta varsin heikosti happea ennen niiden ehtimistä pinnalle. (Vedessä leijuvat tai kivien ja kasvien pinnoille vedenvaihdon yhteydessä ilmestyvät pienet ilmakuplat eivät ole ”happea” vaan veteen liuennut happi on molekyylitason pitoisuutena näkymätöntä.)

Käytännössä ilmastinkiven tuottama positiivinen vaikutus johtuu osittain ilmakuplien tuottamasta lisääntyneestä kaasujenvaihtopinta-alasta, mutta pääasiallisesti kuplavanan yleisesti vettä kierrättävästä liikkeestä, mikä tehostaa veteen liukenevan hapen leviämistä ja ehkäisee kaasujen vaihtoa haittaavan pintakalvon syntymistä. Seisovavetisessä akvaariossa tai akvaterraariossa on varsin tavallista, että veden pinnalle muodostuu lähinnä pölystä koostuva kalvo, joka usein kiiltelee öljymäisesti saateenkaaren väreissä. Kalvo on veden happipitoisuuden kannalta haitallinen, koska se estää ilmakehän hapen liukenemista veteen. Pintakalvo saadaan pois esimerkiksi talouspaperiin imeyttämällä, tai sen syntymisen voi ehkäistä lievällä veden pintaan kohdistuvalla virtauksella. Tästä syystä akvaattisten sammakkoeläinten akvaarioissa on usein edullista pitää ainakin ilmapumppusuodatinta tai pelkkää ilmaletkua kierrättämässä pintavettä, vaikka suodattamiselle ei sinänsä olisikaan tarvetta.

Ilmastinkiven tai ilmastavan suodattimen käytöllä on siis kokonaisuutena arvioiden selkeästi positiivinen vaikutus veden happipitoisuuteen. Tosin sama vaikutus on käytännössä myös suodattimella, jossa ei ole hapetinta. Normaali suodatin ei suoraan lisää veteen happea, mutta kierrättää samalla tavalla vettä, jolloin veteen ilmasta ja kasveista liukenevaa happea leviää tehokkaammin koko vesimäärään ja sitä saapuu tehokkaammin happea kuluttaville bakteereille.

Käytännössä altaan saaminen täysin vapaaksi nitrifikaatiobakteereista on hankalaa (eikä edes tarpeellista), vaan niitä yleensä esiintyy ainakin vähäisiä määriä vaikka allasta hoidettaisiin hygieenisellä periaatteella veden puhdistuksen perustuessa aktiivisiin vedenvaihtoihin. Toisaalta, täydelliseen typpikiertoon vaadittavan bakteerimassan luominen itse altaaseen ilman teknisiä apuvälineitä ei onnistu kaikissa tilanteissa, vaan edellyttää runsaasti vesikasvillisuutta ja vesimäärään nähden vähäistä kuormitusta. Käytännössä akvaarion sisäinen typpikierto siis onnistuu normaaliolosuhteissa pienikokoisten sammakkoeläinten akvaarioissa. Sen sijaan kuormituksen ollessa suurta, eli runsaskalaisissa altaissa tai matelijoilla, typpikierron riittävän tason saavuttaminen edellyttää bakteerien kasvun tehostamista suodattimella.

Nitrifikaatiobakteerit eivät lisäänny kovin nopeasti, mikä on otettava huomioon uutta akvaariota perustettaessa. Bakteerikanta voidaan tehokkaimmin aikaan saada ”istuttamalla” toimivasta akvaariosta eli siirtämällä uuteen altaaseen pysyvästi tai väliaikaisesti vaikka pohjamateriaalia, juurakko, kasveja tai toimiva suodatin. Siirtoon saattaa kuitenkin liittyä tautiriski, mikäli kyseisessä altaassa on ennestään saman eläinryhmän edustajia eli paras vaihtoehto on kala-akvaario (Nitrifikaatio-bakteerit ovat samoja akvaarion asukkaista riippumatta). Toisaalta, mikäli valmista akvaariota ei ole saatavilla, bakteerikanta kyllä kehittyy sisustettuun altaaseen ilman istutustakin, mutta siihen kuluu viikkoja. Nitrifikaatiobakteerien kasvun kannalta optimaalisin lämpötila on n. 30ºC eli altaan biologista kypsymistä voi nopeuttaa akvaariolämmittimellä ennen eläinten saapumista. Olennainen seikka erityisesti akvaariokalojen kanssa on, ettei uutta akvaariota asuteta liian nopeasti liian runsaalla kalamäärällä, tällöin kuormitus ylittää bakteeritoiminnan käsittelykyvyn ja vesiarvot huononevat rajusti ammoniakki- ja nitriittipitoisuuden noustessa.

Yleispätevää aikataulua akvaarion kypsymisajalle ei voi antaa, mutta mitä lähempänä eläinten hoito on kalojen hoitoa (eli akvaattiset sammakkoeläimet, joiden kanssa ei voi soveltaa 100 % vedenvaihtoa), sitä tärkeämpää on altaan kypsyttäminen. Koska akvaattisten sammakkoeläinten tuottama kuormitus on normaalitilanteessa varsin vähäistä johtuen pienestä yksilömäärästä, ei bakteerikannan käytännössä tarvitse olla täysin valmis eläinten saapuessa. Yhden tai kahden viikonkin kypsytysaika on täten yleensä sopiva, tällöin kasvitkin ovat ehtineet juurtua ja asettua uusiin oloihin. Matelijoiden tapauksessa, esimerkiksi normaalisti hygieenisissä oloissa pidetyillä vesikilpikonnilla, kypsytysaikaa ei välttämättä tarvita lainkaan, vesi voidaan laskea altaaseen vaikka suoraan hanasta ja eläimet päästää välittömästi altaaseen. Ammoniakin poisto hoituu normaaleilla vedenvaihdoilla, joilla vesiarvot pysyvät hyväksyttävinä. Riippuen altaan sisustuksesta ja suodattimista, bakteerikanta kehittyy myöhemmin ja edistää ammoniakin hajottamista enemmän tai vähemmän tehokkaasti.

 

Anaerobinen prosessi

Nitraatin hajottaminen typeksi tapahtuu anaerobisesti ja vaatii siten päinvastaisia olosuhteita kuin nitrifikaatiobakteerien toiminta. Käytännössä prosessi on vaikeaa saada toimimaan akvaariossa kunnolla ilman erityisjärjestelyjä. Tähän voidaan käyttää teknisiä laitteita (käänteisosmoosi) tai luomalla hapeton tila veden käsittelyä varten. Koska prosessi vaatii hapettomia olosuhteita, sitä ei käytännön syistä saada aikaan itse akvaariossa (mahdollista lähinnä pohjasorassa), vaan ainoastaan suljetussa suodatinkammiossa. Periaatteena on, että nitrifikaatio-bakteerit hajottavat ammoniakin ensin nitriitiksi ja edelleen nitraatiksi ja tätä tehdessään kuluttavat suodattimen etuosassa kaiken suodattimeen tulevassa vedessä olevan hapen, jonka jälkeen nitraatti voi muuntua typeksi hapettomissa oloissa ennen veden paluuta takaisin akvaarioon. Riippuen käytetyn suodatinmateriaalin tyypistä, tähän tarvitaan joko erittäin suuri suodatinkammio tai erikoissuodatinmateriaalia (esim. Siporax), jolla bakteereille tarvittava pinta-ala saadaan mahtumaan normaaliin suodatinkammioon.

Mikäli käsiteltävän nitraatin määrä on huomattavan suuri, prosessi käy älyttömäksi joko suodattimien koon takia tai suodatinmateriaali käy kohtuuttoman kalliiksi; nitraatista kun päästään vaihtoehtoisesti eroon vedenvaihdoilla. Akvaariokaloilla prosessia voidaan käyttää erityistilanteissa. Terraariopuolella se sopisi lähinnä sammakkoeläimille, sen sijaan matelijat kuormittavat vettä niin runsaasti ettei anaerobisen prosessin luomisessa olisi järkeä edes siinä tapauksessa, että vesiarvoilla olisi matelijoille huomattavaa merkitystä. Sammakkoeläinten tapauksessa akvaariokasvillisuus poistaa usein suurimman osan nitraatista, eli pienten lajien akvaarioissa riittävä tasapaino saavutetaan usein kasvillisuuden takia ilman anaerobista toimintaakin ja vedenvaihtoja tarvitaan vain harvoin. Tästä syystä nitraatin poistaminen vedestä anaerobisesti voidaan käytännössä jättää huomioimatta terraarioissa ja huolehtia veden laadusta yksinkertaisesti vettä vaihtamalla.

 

Biologinen suodatin

Suodatin vaikuttaa nitrifikaatio-bakteereihin kahdella tavalla; se tehostaa hapen (hapekkaan veden) saapumista bakteerien käyttöön ja tarjoaa bakteereille runsaasti kasvualustaa huokoisessa suodatinmateriaalissa. Toisin sanoen, suodattimen läpi virtaava vesi tuo yhdessä aikayksikössä huomattavasti enemmän happea bakteereiden käyttöön verrattuna seisovaan veteen, vaikka veden happipitoisuus olisi muuten täysin sama. Runsas hapen saanti suodattimen sisällä mahdollistaa erittäin suuren bakteeritiheyden, jolloin suodattimen sisälle saadaan luotua suhteellisen pieneen tilaan huomattavan suuri bakteerimassa. Itse akvaariossa vastaavan bakteeritiheyden aikaansaanti edellyttäisi tehokasta virtausta, mikä taas ei ole yleensä eläinten kannalta suotavaa, ja toisaalta kiinteiden pintojen tuoma kasvupinta-ala on huomattavasti pienempi kuin huokoisessa suodatinmateriaalissa. Tästä syystä suodattimen käyttö on tarpeellista tilanteissa, joissa kuormitus on liian suurta pelkän altaan bakteerikannalle.

Vaikka nitrifikaatiobakteereita kasvaa vedessä kaikilla pinnoilla, joilla on saatavilla riittävästi happea, suodattimessa yritetään saada aikaan mahdollisimman suuri bakteerimassa sopivilla materiaalivalinnoilla. Materiaalin pinta-alan tulee olla mahdollisimman suurta, eli mitä epäsäännöllisemmän muotoista ja reikäistä se on, sitä enemmän se pystyy ylläpitämään bakteereita. Esimerkiksi murskattu laavakivi on huomattavasti parempaa kuin tavallinen sora. Optimaalisin materiaali on nimenomaisesti bakteerien alustaksi tehdyt erilaiset huokoiset suodatinrakeet, jotka tarjoavat bakteerien käyttöön mahdollisimman suuren pinta-alan ja samalla mahdollista tehokkaan veden virtauksen eli eivät pakkaudu liian tiiviiksi kerrokseksi. Nykyaikainen suodatinmateriaali on etupäässä huokoista keraamista valmistetta, tyypillisesti putken muotoista raetta. Käytännössä suodatinrakeet on tarkoitettu käytettäväksi ulkoisissa suodattimissa (ulkosuodatin tai valutussuodatin), vaikka niitä voidaan käyttää myös joissakin sisäsuodattimissa.

Suodatinmateriaalit: Kuvassa on ulko- tai valutussuodattimessa käytettävää tavallista suodatinmateriaalia. Alhaalla on murskattua laavakiveä, joka on huokoisena selvästi enemmän pinta-alaa tarjoava kuin normaali vastaavan kokoinen sora. Oikealla ylhäällä on keraamista raetta jonka ontto muoto tarjoaa kaksinkertaisen pinta-alan yhtenäiseen kappaleeseen verrattuna, mutta sileä pinta ei tarjoa huokosten tuomaa lisäpinta-alaa. Vasemmalla on ylivoimaisesti suurimman pinta-alan tarjoavaa huokoista onttoa raetta (kuvassa Siporax:ia), joka on optimaalinen vaihtoehto.

Suodatinmateriaalit

 

Tärkeä seikka biologisen suodattimen optimaalisen toiminnan kannalta on, että bakteerien kasvualustana toimiva biologinen suodatinmateriaali ei saa likaantua, koska huokosten tukkeutuminen tukehduttaa osan bakteereista, jolloin suodatuspotentiaali laskee. Toisin sanoen vedestä tulisi poistaa kaikki kiinteä lika mekaanisella suodattimella ennen kuin se ohjataan kulkemaan biologisen suodattimen läpi. Biologinen suodatinmateriaali EI OLE sama asia kuin mekaaninen suodatinmateriaali, vaikka ne molemmat olisivat fyysisesti samassa suodatinkammiossa.

Mekaaninen suodatinmateriaali puhdistetaan säännöllisesti, bakteerien kasvun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä (paitsi epäsuorasti kasvualustojen puhtaanapidon kautta), kun taas varsinainen biologinen kasvualusta puhdistetaan vain tarpeen vaatiessa eli erittäin harvoin. Biologisen suodattimen pesu huuhtoo mukanaan suuren osan nitrobakteereista, joiden uudistumiskyky on suhteellisen hidas. Ulkosuodattimessa mekaaninen suodatus hoidetaan niin, että suodattimeen tuleva vesi kulkee ensin tiiviin vanukerroksen läpi joka suodattaa irtaimen aineksen ennen kuin ”puhdas” vesi ohjataan bakteerirakeiden sekaan. Tämä toimii oikein hyvin, mutta mekaaninen suodatin tulee kuitenkin puhdistaa mahdollisimman usein, koska sen mentyä ”tukkoon” mekaaninen lika alkaa edetä myös bakteerirakeiden sekaan ja haitata bakteeritoimintaa. ULKOSUODATTIMEN MEKAANINEN SUODATINMATERIAALI TULEE PUHDISTAA MAHDOLLISIMMAN USEIN, vaikka biologiseen suodatinmateriaaliin ei samalla kajota.

Avoimessa valutussuodattimessa mekaanisen suodattimen puhdistaminen on yleensä yhtä vaivatonta kuin sisäsuodattimen puhdistus, mutta ulkosuodattimen kanssa se on aikaavievempää, koska suodatin on avattava ja mallista riipuen ilmattava uudelleenkäynnistyksen yhteydessä. Vaikka ulosuodattimen avaaminen ja uudelleenkäynnistys ei ole varsinkaan hanoilla varustetuissa malleissa iso operaatio, avaamistarve voidaan kuitenkin poistaa yksinkertaisella tavalla eli siirtämällä mekaaninen suodatinmateriaali suodatinkotelon ulkopuolelle. Asiaa tarkastellaan jäljempänä ulkosuodattimien yhteydessä.

Ulkosuodatin on käytännössä suljettu tila eli mikäli moottori sammuu ja veden virtaus loppuu, suodattimeen ei saavu lainkaan uutta vettä eikä näinollen myöskään happea. Koska suodatinkammiossa oleva aerobinen bakteerikanta on erittäin suuri, ne kuluttavat varsin nopeasti hapen loppuun jolloin suodatin muuttuu täysin hapettomaksi tilaksi ja nitrifikaatiobakteerit kuolevat. Tämän jälkeen eläviä bakteereita on jäljellä ainoastaan itse altaassa olevilla pinnoilla. Tästä syystä biologista suodatinta ei saa sammuttaa, vaan sen on oltava päällä jatkuvasti.

Sisäsuodattimessa ei lähtökohtaisesti käytetä suodatinrakeita vaan niissä suodatinmateriaalina on normaalisti pelkkä vaahtomuovipatruuna. Patruunoita on saatavilla materiaaliltaan hienosta karkeisiin. Karkeat versiot ovat jonkin verran parempia bakteereiden kasvun kannalta koska niiden läpi hapekas vesi kiertää tehokkaammin koko patruunan alalla eivätkä tukkeudu helposti, mutta toisaalta niiden tarjoama kokonaispinta-ala on pienempi kuin hienojakoisissa patruunoissa ja mekaaninen lika imeytyy niiden sisään helpommin mikä vaikuttaa puhdistamiseen. Bakteereita luonnollisesti kasvaa patruunassa riippumatta materiaalin karkeudesta, mutta koska suodattimen keräämän kiinteän lian poistaminen ei onnistu pesemättä patruunaa, sisäsuodatin on siis ensijaisesti mekaaninen suodatin. Kuormitetuissa oloissa eli matelijoilla se on puhdistettava mahdollisimman usein, mieluummin muutaman päivän välein. Käytännössä sisäsuodattimilla varustetussa altaassa nitrifikaatiobakteerit ovat suodatinpatruunan aktiivisesta pesemisestä johtuen ensisijaisesti altaan muilla pinnoilla. Mikäli kuormitus on runsasta, kuten usein kilpikonna-altaissa, joissa on useita yksilöitä, bakteerimassa ei yleensä riitä typpikierron tehokkaaseen toimintaan, mutta toisaalta tällä ei ole väliä koska veden puhtaanapito perustuu ensisijaisesti vedenvaihtoihin.

 

Suodatinlaitteet

Akvaarion vedenpuhdistamiseen soveltuvien laitteiden kehitys on sadan vuoden akvaarioharrastuksen aikana tuottanut erilaisia suodatinjärjestelmiä. Seuraavaksi tarkastellaan akvaariokäyttöön sopivia suodatinlaitteita ja niiden käyttökelpoisuutta terraarioeläinten hoidossa.

Ilmapumppu

Ilmapumppu pumppaa nimensä mukaisesti ilmaa akvaarioon. Ilmapumppu on sähkölaite, mutta akvaariossa veden kanssa kosketuksissa olevat osat toimivat yksinomaan pumpun tuottamalla ilmavirralla, joten järjestelmä on sekä yksinkertainen että turvallinen. Ilmapumppua voidaan käyttää joko ilmalla toimivan suodattimen tai ”akvaariolelujen” käyttöön tai ilmastinkivellä varustettuna veden hapettamiseen ja yleiseen kierrättämiseen / pintakalvon synnyn ehkäisyyn. Terraariokäytössä ilmapumpulla voidaan lisäksi tuulettaa terraariota. Ilmaletku voidaan jakaa haaroituskappaleella, joten samalla pumpulla saadaan tarvittaessa ilmaa useampiin akvaarioihin tai terraarioihin.

Ilmapumppu: Akvaariokäyttöön on saatavilla eri tehoisia ja näköisiä ilmapumppuja. Pumppujen käyntiääni vaihtelee huomattavasti, mikä tulee huomioida, jos pumppua käytetään makuuhuoneessa.

Ilmapumppu

 

Ilmastinkiven periaatteena on hajottaa ilmapumpusta tuleva ilmavirta mahdollisimman pieniksi kupliksi, jotka sitten nousevat altaan pohjalta pinnalle. Ilmastinkivi voidaan valmistaa mistä tahansa riittävän huokoisesta materiaalista, esimerkiksi puusta tai hohkakivestä. Ilmastinkivi voi olla hyödyllinen virtaavissa vesissä elävien sammakkoeläinlajien akvaarioissa, jotka vaativat hapekasta vettä ja altaan ilmastaminen ehkäisee samalla pintakalvon syntymistä. Matelijoiden akvaarioissa hapetuksella ei ole merkitystä, joten ilmastinkivestä ei ole matelijoille hyötyä. Ilmastuksella on kuitenkin positiivinen vaikutus akvaarion typpikiertoon happipitoisuuden nousun ja vedenkierron seurauksena, eli ilmapumppu toimii periaatteessa veden puhdistusta edistävästi pelkällä ilmastinkivellä varustettuna.

Akvaarioharrastuksen alkuaikoina ilmapumpulla toimivat suodattimet ja ilmastinkivi olivat akvaariotekniikan perusta. Ilmapumpulla toimiva suodatus oli pienestä allaskoosta johtuen aivan riittävä puhtaanapitokeino vedenvaihdoilla avustettuna, ja sitä se on pienissä altaissa edelleenkin.

Ilmapumpulla toimiva sisäsuodatin on erittäin yksinkertainen laite, siinä on tyypillisesti taivutetusta muoviputkesta tehty runko-osa, vaahtomuovipatruuna ja kiinnittämisen mahdollistava imukuppi. Käyttövoima saadaan ilmapumpusta runkoon kiinnitettävän letkun välityksellä. Pystysuuntaiseen putkeen alaosasta pumpattu ilma työntää edellään vettä ylöspäin ja putken alapäästä sisään tuleva korvausvesi kulkee suodatinpatruunan lävitse.

Ilmapumppusuodatin: Teknisesti yksinkertainen, halpa ja pieniin akvaarioihin sopiva ilmapumppusuodatin ei tuota vedenalaista hurinaa, tärinää eikä virtausta, mutta pitää pulputtavaa ääntä. Letkussa oleva takaiskuventtiili ei ole välttämätön varsinkaan, jos ilmapumppu on vedenpinnan yläpuolella.

Ilmapumppusuodatin

 

Ilmapumppusuodattimen hyvänä puolena on ensinnäkin pieni koko ja teho ja sen myötä soveltuvuus pieneen vesimäärään. Yksinkertaisena laitteena se on lisäksi erittäin halpa. Kolmanneksi, suodatin on asukkaiden kannalta täysin turvallinen koska siinä ei ole lainkaan liikkuvia osia eikä yleensä edes suodatinkoteloa, vaan ainoastaan paljas vaahtomuovipatruuna. Eläimet eivät voi imeytyä suodattimen sisälle tai vahingoittua roottorin lavoissa kuten voi sattua moottorikäyttöisen sisäsuodattimen kanssa. Neljänneksi, suodattimen kiertotehoa voi vapaasti säätää muuttamalla suodattimeen tulevan ilman määrää. Ilmapumppu voi olla teholtaan säädettävä tai ilmamäärää voidaan vähentää letkunkuristimella. Viidenneksi, vaikka normaali ilmapumppu itse ja ilmapumpulla toimiva suodatin eivät ole täysin hiljaisia (pulputtava ilmakuplien ääni on hyvinkin selvä), ne eivät ole yleensä läheskään yhtä häiritseviä akvaattisten eläinten kannalta kuin moottorikäyttöiset sisäsuodattimet. Samaa ilmapumppua on lisäksi mahdollista käyttää useiden erillisten akvaarioiden ja terraarioiden veden kierrättämiseen tai tuulettamiseen. Koska sekä itse ilmapumpun että suodatinyksikön hinta on hyvin halpa, laitekustannukset yhtä terraariota kohti muodostuvat hyvin alhaisiksi. Kokonaisena veteen upotettavan suodattimen puhdistaminen on erittäin helppoa ja nopeaa, suodatinkoteloa ei usein ole ollenkaan eli pelkkä vaahtomuovipatruuna vedetään irti puhdistettavaksi. Koska pumppu pumppaa terraarion sisälle ilmaa, se huolehtii samalla terraarion ilmanvaihdosta. Ilmapumppua voidaan käyttää terraarioiden tuulettamiseen myös vesialtaattomissa tapauksissa yksinkertaisesti vetämällä ilmaletku terraarion sisälle.

Sähkökäyttöisen ilmapumpun ollessa akvaarion ulkopuolella sen tuottama ääni (tasainen hurina) ja tärinä (pumppua ei tule sijoittaa esim. akvaarion valaisimen päälle tai muuten kiinni akvaarioon tai samalle tasolle akvaarion kanssa mikäli akvaarion alla ei ole pehmikkeitä) eivät välity akvaarioon. Suodatinta käyttävä ilmakuplien virta tuottaaselvää ääntä, mutta käytännössä ääni on epäsäännöllistä pulputusta joka on paljon luonnollisempaa kuin tasainen moottorin hurina eikä siten eläinten kannalta yhtä häiritsevää. Ilmapumppusuodatin ei myöskään värise moottorisuodattimien tavoin eikä tuota käytännössä lainkaan pistevirtausta. Lisäksi ääntä voi vähentää säätämällä ilman määrää pienemmäksi. Syntyvä ääni on verrannollinen ilmakuplien kokoon joten ilmastinkiven tuottama ääni on vaimeampaa kuin suoraan letkusta purkautuvan kuplavanan.

Ilmapumpulla toimiva suodatin soveltuu edellämainituista syistä hyvin sammakkoeläinten akvaarioihin, joissa sen ensisijaisena tarkoituksena on veden maltillinen kierrättäminen pintakalvon syntymisen ehkäisemiseksi. Tähän tosin riittää usein pelkkä ilmaletkukin, millä vedenpinta saadaan liikkeeseen. Sammakkoeläinakvaarioissa syntyvän jätteen määrä on siinä määrin vähäistä, että suodattimen patruunaa (joka siis on mekaaninen suodatin ja samalla kasvualusta nitrobakteereille) ei tarvitse puhdistaa yhtä usein kuin normaalia mekaanista suodatinta suurempien lajien akvaarioissa, vaan se toimii biologisena suodattimena. Suurempia ilmapumppusuodattimia voi luonnollisesti käyttää myös matelijoilla, vaikka tällöin ulkosuodatin on yleensä parempi vaihtoehto.

Pohjasuodatin

Pohjasuodatin oli akvaarioharrastuksen alkuaikoina yleisesti käytetty suodatintyyppi. Pohjasuodattimen periaatteena on pohjasoran käyttäminen nitrobakteerien kasvualustana ja tämän päämäärän edistämiseksi vettä imetään pohjakerroksen läpi varsinaiseen suodattimeen. Pohjasoran alle asennetaan joko koko pohjan alueelle tai osaan sitä muovisia ritilälevyjä, joiden alle jää n. 10-20 mm tyhjää tilaa. Vesi imetään pohjan läpi ritilöiden alle, josta se nousee keskitetysti putkea pitkin varsinaisen suodatinmateriaalin lävitse takaisin akvaarion pinnalle. Pohjasuodattimet toimivat alkujaan ilmapumpulla samalla periatteella kuin ilmapumppusuodattimet. Käytännössä idea bakteerien kasvun tehostamisesta virtauksella oli aivan oikein, mutta toteutustapa oli täysin väärä; pohjakerrokseen virtaavan veden mukana myös pohjalle vajoavat jätteet imeytyivät pohjasoraan ja luonnollisesti osa niistä ei päässyt suodattimeen asti, vaan jäi pohjakerrokseen aiheuttaen pohjan pilaantumista.

Kun akvaariotekniikka siirtyi moottoreiden käyttöön, tuli mahdolliseksi torjua jätteiden imeytyminen pohjaan kääntämällä pohjasuodattimen virtauksen suunta päinvastaiseksi: vesi puhallettiin pohjakerroksen alle josta se nousi takaisin akvaarioon. Pohjakerroksen käyttö biologisena suodattimena oli kuitenkin käytännössä jo aikansa elänyttä tekniikkaa, koska bakteerien kasvualusta voitiin nyt luoda varsinaiseen suodatinkammioon eikä pohjasoraa tarvinnut käyttää suodatustarkoitukseen.

Kasvien kasvatuksen kannalta pohjasuodatin oli epäedullinen, koska se korottaa pohjaa ja estää pohjalannoitteiden käytön. Lisäksi ”akvaariosora” ei varsinaisesti ole kovinkaan luonnonmukainen pohjamateriaali (vastaavaa pohjaa on luonnonvesistä varsin vaikea löytää) ja sorapohja mahdollistaa jätteiden painumisen pohjan sisään myös ilman pohjasuodattimen imua. Käsite ”akvaariosora” juontaa juurensa juuri pohjasuodatinajoista, jolloin pohja-aineksen tuli olla tarpeeksi karkeaa, jotta se ei imeytynyt suodattimeen ja tukkinut sitä.

Pohjasuodatin on nykyisin tarpeeton sekä akvaarioissa että terraarioissa, erityisesti koska sitä ei voi käyttää hienon hiekan kanssa. Periaatteessa ainoa tilanne, jossa siitä saattaisi olla hyötyä, on pehmeäkilpikonnien allas, jossa on kaivamiseen soveltuva määrä akvaariosoraa. Kilpikonnat kaivavat aktiivisesti pohjassa, joten pilaantuneita kohtia ei pääse käytännössä syntymään. Pohjasuodatin imee tällöin tehokkaasti pohjaan hautautuneet jätteet, eli pohja-ainesta ei tarvitse puhdistaa kovinkaan usein. Käytännössä pohjasuodatinlevyjen päälle tulisi tällöin asettaa yhtenäinen muoviverkko, jotta kilpikonnat eivät revi levyjä pois paikaltaan. Toisaalta, hieno hiekkapohja on myös pehmeäkilpikonnille parempi vaihtoehto, vaikkakin sen puhdistaminen on työläämpää.

Moottorikäyttöinen sisäsuodatin

Sisäsuodatin on akvaarion sisäpuolella käytettävä täysin veteen upotettava moottorikäyttöinen suodatin. Teknisesti laite muodostuu täysin vesitiiviistä moottoriyksiköstä, pyörivästä roottorista joka on moottoriyksikön sisällä avattavan kannen alla, moottorin alapuolella olevasta muovisesta suodatinkotelosta, suodatinmateriaalista joka on tavallisesti vaahtomuovipatruuna ja suodattimen kiinnittämisen mahdollistavasta imukupeilla varustetusta telineestä.

Sisäsuodatin: Kaksi moottorikäyttöistä sisäsuodatinta 1990-luvun alusta, ylhäällä Sicce Shark ja alhaalla Hydor Crystal (vaahtomuovipatruunat on poistettu). Suodattimet asemoidaan imukuppikehyksellä akvaarion sisälle, Hydorin kehikko mahdollistaa ainoastaan kulma-asennuksen. Kumpaakin suodatinta voi käännellä kehikossa sivusuuntaisesti ja Hydorissa on lisäksi kääntyvä suutin.

Sisäsuodatinsarjoille on tyypillistä, että mitä tehokkaammasta mallista on kyse, sitä pidempi on suodatinkotelo suhteessa moottoriyksikön kokoon. Sharkissa veden sisääntulo on suodatinkotelon alareunassa, mistä se ohjataan patruunan keskivaiheille (patruuna on alhaalta avoin). Hydorissa kehikon reiät ovat alhaalla, mutta suodatinkotelon reiät ovat aivan moottoriyksikön alapuolella.

Akvaarion sisäsuodatin

 

Sisäsuodatin on helppo ja nopea puhdistaa, koska suodatinpatruunan puhdistamisen jälkeen suodatin vain laitetaan takaisin akvaarioon, jolloin ilma poistuu siitä automaattisesti ja laite voidaan käynnistää välittömästi. Toisaalta, sisällä akvaariossa oleva laite vie tilaa.

Sisäsuodattimia on saatavilla hyvin erikokoisina ja eri tehoisina, joten niitä voidaan käyttää erikokoisissa akvaarioissa. Sisäsuodattimeen liittyy kuitenkin kaksi teknistä ongelmaa: melu ja suodatinmateriaali. Koska sisäsuodattimen moottoriyksikkö on akvaarion sisäpuolella veden alla, kaikki suodattimesta lähtevä melu ja tärinä kohdistuu akvaarion sisälle. Tämä on eläinten kannalta merkittävä häiriötekijä, koska vesi johtaa erinomaisesti ääntä. Asian voi todeta painamalla korva akvaarion lasia vasten ja kuuntelemalla suodattimen ääntä.

Suodatinmateriaalin koostuessa yhtenäisestä vaahtomuovipatruunasta, mekaaninen ja biologinen suodatus on integroitu, ja tästä seuraa ettei mekaanista suodatinta voida puhdistaa puhdistamatta samalla myös biologista suodatinta. Mekaaninen suodatin tulisi puhdistaa mahdollisimman usein, biologinen mahdollismman harvoin, joten sisäsuodatin on lähtökohtaisesti sopiva tilanteisiin joissa tarvitaan ensisijaisesti joko mekaanista tai biologista suodatusta, mutta ei molempia samanaikaisesti. Sisäsuodatinta voidaan toisaalta käyttää myös veden kierrättämiseen ilman suodatinpatruunaa, esimerkiksi pienissä merivesiakvaarioissa ne voivat olla pieniä kiertovesipumppuja kätevämpiä monipuolisemman sijoittelun ja virtauskulmien säätelyn ansiosta.

Suodatinmalleja on saatavilla useita erilaisia, ja vaikka perusrakenne on sama, jotkin ovat toiminnallisesti parempia kuin toiset. Merkittävin rakenteellinen tekijä on suodattimen virtauskanavien suunnittelu. Periaate on, että kaikki vesi tulisi pakottaa virtaamaan suodatinpatruunan lävitse. Tämän periatteen toimivuus riippuu ensisijaisesti siitä, onko suodatinpatruuna alapäästään avoin. Jos on, osa vedestä pääsee reiästä suoraan roottorikammioon ja takaisin akvaarioon kulkematta vaahtomuovin lävitse. Toinen tekijä on veden sisääntuloaukkojen sijoittelu suodatinkoteloon. Niiden tulisi olla lähtökohtaisesti mahdollisimman kaukana roottorikammiosta eli kotelon pohjassa, jotta koko suodatinpatruuna joutuu virtaukselle alttiiksi (tämä tietysti edellyttää, ettei suodatinpatruuna ole alapäästään avoin). Jos reiät ovat kotelon yläpäässä, erityisesti jos ne ovat huomattavan rajatulla alueella, suurin osa vedestä kulkee ainoastaan patruunan yläosan lävitse, jolloin patruunan yläosa tukkeutuu ja alaosa pysyy puhtaana. Lisäksi tulee huomioida, että jätteiden päätyessä pääasiallisesti pohjalle, vettä on parempi imeä mahdollisimman läheltä pohjaa eli suodatinkotelon alaosasta, jotta mekaaninen suodatus on tehokasta.

Sisääntuloreikien sijoittelu: Edellä kuvatun Hydor Crystalin suodatinkotelon reiät ovat aivan pumpun alapuolella ja lisäksi reikien ala on hyvin pieni. Käytännössä tästä seuraa, että suurin osa vedestä kulkee pumppuun patruunan yläreunan läpi reikien kohdalta ja patruuna tukkeutuu nopeasti. Kyseistä suodatinmallia voisi kuitenkin helposti parantaa poraamalla suodatinkoteloon laaja-alaisen virtauksen mahdollistavia reikiä.

(Itse käytin erikokoisia Hydoreita kilpikonna-altaissa ilman asemointikehikkoa, eli suodattimet käytännössä lojuivat vapaasti pohjalla (pohjamateriaalia ei käytetty). Suodattimen moottoriyksikkö on niin painava, ettei suodatin voi mitenkään nousta pinnan yläpuolelle saatikka kellua pinnalla. Eläimet ruokittiin yleensä suoraan altaaseen, eli suodattimet likaantuivat erittäin nopeasti ja niitä pestiin jatkuvasti. Vaahtomuovipatruunan kestoikä oli tällöin varsin lyhyt, ja ne korvattiin tavallisella polyestervanulla, joka käärittiin patruunan pidikkeen ympärille. Tällöin kotelon ja suodatinmateriaalin väliin jäi enemmän tilaa, mikä vähensi suppean reityksen aiheuttamaa tukkeutumista. Vanu toimi mekaanisena suodattimena, eli sen piti ainoastaan pysäyttää irtain aines. Tässä tilantessa suodatinkotelon pituus meni siten täysin hukkaan ja se vei ainoastaan tilaa altaassa.

Akvaarion sisäsuodatin

 

Toinen olennainen ominaisuus on suodattimen virtauksen säätö, koska pistemäinen virtaus on usein ei-toivottava sen häiritessä kaloja ja kasveja. Joissakin uudemmissa sisäsuodattimissa on samanlainen virtauksen hajottava suihkuputki kuin ulkosuodattimissa, joten ne eivät tuota ongelmia virtauksen suuntauksen kanssa. Suodattimen tehon säädöllä ei ole käytännössä merkitystä, koska tehoa ei voi yleensä olla liikaa, mutta pistemäistä virtausta sen sijaan kyllä.

Sisäsuodatin II: Säädettävällä suihkuputkella varustettu sisäsuodatin hajoittaa tehokkaasti virtauksen laajemmalle alueelle jolloin voimakas pistevirtaus ei haittaa eläimiä. Kuvan akvaario on vajaa 100 litraa ja Hailea HL-BT1000-sisäsuodattimen teho 1000l/h. Kyseisessä suodatinmallissa sisääntuloreiät ovat kotelon alaosassa ja suodatinmateriaali on vapaavalintaista.

Kuvan akvaario on merivesinano, joten vedenkierron tulee olla hyvin tehokasta, mutta vaikeasti suunnattava pistevirtaus olisi hankala ratkaisu. Kuvan akvaariossa on vain pehmeitä koralleja ja virtausta n. 15 kertaa altaan tilavuus tunnissa.

Terraarion vedenpuhdistus

 

Ulkosuodatin on sisäsuodatinta selvästi parempi kokonsa, suodatinmateriaaliensa, meluttomuutensa ja sijoittelumahdollisuuksiensa puolesta. Ulkosuodattimessa mekaaninen ja biologinen suodatinmateriaali voidaan erottaa toisistaan, suodattimen ääni ja tärinä ei välity akvaarioon ja suodatin ei vie tilaa altaassa. Sisäsuodattimet ovat suosittuja lähinnä siksi, että ne ovat hinnaltaan ulkosuodattimia huomattavasti halvempia. Sisäsuodattimen puhdistus on nopeampaa, mutta muilta ominaisuuksiltaan se häviää selvästi ulkosuodattimille ja ilmapumppusuodattimille.

Terraarioeläimillä moottorikäyttöistä sisäsuodatinta ei sovi käyttää eläimillä, jotka viettävät aikaansa pinnan alapuolella. Semiakvaattisillakaan lajeilla se ei ole suositeltava. Yleisenä sääntönä moottorikäyttöistä suodatinta ei tule koskaan käyttää akvaattisilla sammakkoeläimillä. Sisäsuodatinta voi käytännössä käyttää lähinnä mekaanisena suodattimena semiakvaattisilla kilpikonnilla, jotka ovat huomattavan sotkuisia ja toisaalta viettävät merkittävän osan ajastaan poissa vedestä. Tällöin suodatinta puhdistetaan mahdollismman usein, eli sitä voidaan käyttää ainoastaan päivällä ja sammuttaa yöksi, jolloin häiriövaikutus on mahdollisimman vähäinen.

Mattosuodatin

Mattosuodatin on modernimpi versio pohjasuodattimesta, periaate on kuitenkin edelleen sama eli tarjota akvaarion sisällä nitrobakteereille mahdollisimman suuri kasvupinta-ala, minkä läpi pumpataan aktiivisesti vettä happipitoisuuden optimoimiseksi. Käytännössä mattosuodatin on muutamien senttien paksuisesta vaahtomuovista leikattu akvaarion sivuseinän kokoinen levy, joka asetetaan akvaarion sisäpuolelle muutaman sentin päähän sivuseinästä. Veden virtaus levyn läpi hoidetaan pumppaamalla vettä levyn ja sivuseinän väliin joko kiertovesipumpulla tai ulkosuodattimella, minkä jälkeen vesi palaa akvaarion puolelle nitrobakteerien kolonialisoiman vaahtomuovikerroksen läpi. Vaihtoehtoisesti pumpulla imetään vettä suodatinmaton takaa ja pumpataan se akvaarion puolelle. Bakteereilla on siten käytössä erittäin laaja pinta-ala joten typpikierto on tehokasta ja toisaalta levy on tarvittaessa helppo puhdistaa, toisin kuin pohjasuodatin, jossa vaahtomuovilevyä vastaa pohjamateriaalikerros. Mattosuodatin ei käytännössä ime itseensä juurikaan irtainta jätettä (joka vajoaa pohjalle), joten sitä ei tarvitse käytännössä puhdistaa kuten normaaleita suodattimia.

Terraariokäyttöä ajatellen mattosuodatin on kuitenkin hyödytön. Ensisijaisesti tämä johtuu siitä, että mattosuodattimen pinta-ala (=suodatusteho) riippuu vedenkorkeudesta, mikä matalavetisessä terraariossa on merkittävästi alhaisempi kuin akvaariossa. 100x50x50cm akvaariossa levyn pinta-ala ja tehokas suodatusala on 0,25m², mutta vastavan kokoisessa 20-25cm vedenkorkeudella varustetussa akvaterraariossa suodatusala on vain 0,1-0,125m². Toisin sanoen, pinta-ala on varsin onneton huomioiden, että suodatin vähentää terraarion pituudesta ja olennaisesta pohjapinta-alasta eli eläinten liikumatilasta prosentuaalisesti varsin huomattavan pätkän.

Matelijoiden akvaterraarioissa tarvitaan ensisijaisesti mekaanista suodatusta, kun taas mattosuodatin on lähtökohtaisesti puhtaasti biologinen suodatin, eli se on erittäin epäkäytännöllinen säännöllisesti puhdistettavaksi. Sammakkoeläimillä taas varsinaista suodatinta ei yleensä tarvita lainkaan.

Koska mattosuodattimen käyttö edellyttää veden virtausta, mutta akvaarion sisällä oleva pumppu ei häiriövaikutuksen takia sovi terraarioeläimille, veden kierrättämiseen on käytettävä joko ulkopuolista pumppua tai ulkosuodatinta. Ulkosuodatinta käytettäessä erillistä suodatinmattoa ei luonnollisesti enää edes tarvita.

Kiertovesipumppu

Kiertovesipumppuja käytetään akvaarioissa veden yleiseen kierrättämiseen (erityisesti merivesiakvaarioissa) tai veden nostamiseen akvaariosta valutussuodattimeen, valkuaisainevaahdottimeen tai lammikko-oloissa puroon. Suihkulähdepumput ovat kiertovesipumppujen kaltaisia. Akvaario- ja lammikkokäyttöön tarkoitettujen pumppujen pumppauskapasiteetti ja fyysinen koko vaihtelee huomattavasti alkaen alle 200l/h tehoista kymmenientuhansien litrojen tuntimääriin. Kiertovesipumppu voi olla joko upotettava tai kuiville asennettava (edistyneet mallit toimivat sekä upotettuna että kuivilla), pienikokoisimmat pumput ovat tyypillisesti upotettavia. Pumput nostavat vettä nollakorkeudesta, joten niitä voidaan käyttää myös lattialla olevissa altaissa. Sen sijaan kuivilla olevien pumppujen imukorkeus on yleensä huomattavasti pienempi kuin nostokorkeus, joten pumpun olisi oltava mahdollisimman matalalla veteen nähden. Kiertovesipumpuissa ei yleensä ole varsinaista suodatinpatruunaa tai se on hyvin pieni, imuaukko on sen sijaan suojattu säleiköllä tai ritilällä. Kaikki jäte mikä imeytyy pumppuu tulee myöskin ulos, mutta pienemmäksi hajotettuna.

Vesipumppu: Akvaariokäyttöön tarkoitettuja vesi- pumppuja on saatavilla eri tehoisina ja muotoisina riippuen tarkemmasta käyttötarkoituksesta. Pienitehoisempien pumppujen teho on usein säädettävissä siirrettävällä haittalevyllä, mikä rajoittaa roottorikammioon imeytyvän veden määrää, kun taas suuritehoisten mallien pumppausteho on vakio. Terraariokäytössä tulee suosia ulkoisia pumppuja, jolloin ääni ja tärinä ei välity veteen.

Akvaarion kiertovesipumppu

 

Terraariokäytössä veden tehostettuun kierrättämiseen ei ole yleensä aihetta, normaalisti terraario-oloissa pidettävät eläimet suosivat päinvastoin seisovaa vettä, mutta poikkeuksiakin on lähinnä puroissa elävien sammakkoeläinten kohdalla. Koska altaiden koot ovat varsin pieniä, kyseeseen tulisivat lähinnä veteen sijoitettavat pumput, jotka moottorikäyttöisinä ovat kuitenkin sisäsuodattimien tavoin meluisia ja siten sopimattomia. Jos terraario-oloissa tarvitaan veden kierrättämistä akvaattisten lajien akvaarioissa, kannattaa käyttää joko ulkoista pumppua tai ulkosuodatinta ilman suodatinmateriaalia. Ulkopuolelle asennettuina laitteet eivät häiritse eläimiä. Vesipumpulla on veden kierron kautta happipitoisuutta tehostava vaikutus, eli ilmapumpun tavoin vesipumppu tehostaa akvaarion sisäisen nitrobakteerikannan toimintaa.

Nollakorkeudessa lattialla olevien (kilpikonna)altaiden suodattaminen onnistuu helposti ja edullisesti tekemällä valutussuodatin esimerkiksi muoviämpäristä ja pumppaamalla siihen vettä kiertovesipumpulla. Koska altaiden vedenkorkeus on matala, pumppujen rajallisesta imutehosta ei ole haittaa vaan pumppu voidaan yleensä sijoittaa vedenpinnan yläpuolelle, jolloin se ei häiritse eläimiä.

Terraarion ilmakosteutta voidaan nostaa kierrättämällä vesialtaan vettä purona. Jos tätä tehdään ei-akvaattisten lajien terraariossa, voidaan hyvin käyttää pientä upotettavaa pumppua. Pumpun kohtuullinen ääni ei häiritse veden pinnan yläpuolella eläviä eläimiä, mutta pumpun tuottama tärinä tulee tarvittaessa poistaa asentamalla pumppu pehmusteen päälle (estää resonoinnin altaan rakenteiden kanssa).

Ulkosuodatin

Ulkosuodatin on akvaarioihin ja terraarioihin parhaiten soveltuva suodatinmalli. Ulkosuodatin ei vie lainkaan tilaa altaassa, joten se voi olla kooltaan ja suodatuskapasiteetiltaan vapaavalintaisen kokoinen. Ulkopuolisen laitteen moottorin ääni ja tärinä ei välity altaaseen ja häiritse eläimiä. Teknisesti ulkosuodatin on moottoriyksikköön yhdistetty vesitiivis säiliö, jonka sisällä on suodatinmateriaali. Suodattimeen on yhdistetty erilliset akvaarioon johtavat letkut tulevaa ja poistuvaa vettä varten. Suodatinmateriaali on suodatinmallista riippuen sijoitettu irrotettaviin koreihin tai se voidaan pakata esimerkiksi sukkahousuista tehtyihin pusseihin, joten erilaisia materiaaleja voidaan käyttää toisistaan erotettuna ja erilliset yksiköt on helppo nostaa yksitellen puhdistettaviksi. Suodatinmateriaali on normaalisti joko mekaanista tai biologista suodatusta varten, ja suodattimessa voidaan käyttää myös kemiallista suodatinmateriaalia eli käytännössä aktiivihiiltä.

Ulkosuodatin: Sicce Aquaviva-500. Mallissa on erilliset toisiinsa tiiviisti kiinnittyvät korit ja koko koritorni kiinnittyy tiiviisti moottoriyksikön pohjaan, joten kaikki sisääntuleva vesi pakotetaan kulkemaan suodatinmateriaalin läpi. Sisääntuleva vesi kulkee suodatinkammion seinän ja korien välistä kammion pohjalle. Mallissa ei ole uudelleenkäynnistystä helpottavia sulkuhanoja, mutta käynnistys onnistuu helposti täyttämällä letkut suppilon avulla. Käynnistys voidaan vaihtoehtoisesti tehdä imemällä ulostuloletkusta, mutta imu kannattaa käytännössä tehdä mäntätoimisella öljynvaihtimella tai kevyellä tynnyripumpulla (Esim. Bilteman tuote 20-365, hinta 1,79 euroa).

HUOM! Läpinäkyvyys edistää levien kasvua letkujen sisällä, eli mitä tummempaa materiaali on, sitä parempi. Letkut saa puhdistettua sitomalla narun päähän pieni pulloharja tai kangastilkku ja ja vetämällä se letkun lävitse.

Ulkosuodatin

 

Mekaaninen suodatinmateriaali, eli tyypillisesti vaahtomuovi tai polyestervanu, poistaa vedestä irtaimen jätteen, ja käytetyn materiaalin tulisi olla tämän tarkoituksen tehokkuuden takia mahdollisimman hienojakoista. Biologinen suodatinmateriaali, eli käytännössä keraamiset rakeet, toimii kasvualaustana nitrobakteereille, jotka hajottavat veteen liuenneita typpiyhdisteitä. Biologiseen suodatinmateriaaliin ei tule päästää lainkaan varsinaista jätettä, koska rakeiden likaantuminen haittaa bakteereiden toimintaa. Mekaanisen suodatinmateriaalin tulee siis poistaa vedestä kaikki irtain aines ennen sen kulkua biologisen materiaalin lävitse.

Käytännössä mekaaninen suodatinmateriaali sijoitetaan ulkosuodattimessa ensimmäiseksi veden virtaussuuntaan nähden. Jos suodattimessa on kolme koria, ensimmäisessä korissa on mekaanista suodatinmateriaalia ja jälkimmäisissä biologista materiaalia. Kaikki suodattimeen tuleva irtain aines pysähtyy siis mekaaniseen suodattimeen, joka puhdistetaan mahdollisimman usein, kuormituksesta riippuen optimaalisimmillaan muutaman päivän välein. Mekaaninen suodatinmateriaali puhdistetaan tarvittaessa vaikka kuumassa vedessä, sen sijaan biologista materiaalia sisältäviä koreja ei edes huuhdella ellei niihin ole päässyt selvää likaa (käytännössä ne puhdistetaan vain pari kertaa vuodessa). Tällöin nitrobakteerien toiminta ei häiriinny suodattimen toistuvasta availusta. Mikäli akvaariossa on paljon irtainta jätettä, mekaaninen suodatin tukkeutuu nopeasti, jolloin suodattimen virtaama alkaa heiketä. Tämä on kuitenkin helppo korjata pudistamalla mekaaninen suodatin.

HUOM! Koska ulkosuodattimen avaaminen ja uudelleen käynnistäminen on hidasta, mekaaninen suodatinmateriaali voidaan siirtää suodatinkammion ulkopuolelle, jolloin se voidaan puhdistaa muutamassa minuutissa ilman suodattimen avaamista ja sammuttamista. Käytännössä suodattimen akvaariossa olevan imuputken päähän sijoitetaan mekaaninen suodatinmateriaali, jolloin suodattimeen ei kulkeudu lainkaan kiinteää jätettä. Yksinkertaisimmillaan tämä mekaaninen esisuodatin on sisäsuodattimeen tarkoitettu vaahtomuovinen suodatinpatruuna, joka on mahdollisimman hienojakoinen ja alapäästään umpinainen, avoin patruuna voidaan sulkea nippusiteellä. Lisänä voidaan käyttää suodatinkangasta, joka pysäyttää hienotkin hiukkaset. Patruuna yksinkertaisesti tökätään suodattimen imuputken pään ympärille, josta se voidaan vaivatta irrottaa puhdistettavaksi tarvittaessa vaikka päivittäin. Kun esisuodatin pysäyttää mekaaniset epäpuhtaudet ja akvaariossa, ulkosuodattimen suodatinkammioon ei käytännössä pääse lainkaan jätettä ja koko suodatinkammio voi olla biologisena bakteerialustana eli suodattimen tilavuudesta saadaan täysi teho. Koska suodattimeen tuleva vesi on mekaanisesti puhdasta, itse suodatinta tarvitsee puhdistaa vain hyvin harvoin, mikä onkin biologisen suodatustehon kannalta olennaista.

Ulkosuodattimille on tyypillistä, että tuleva vesi valuu suodattimeen omalla painollaan, ja pumppu nostaa suodatinmateriaalin lävitse kulkeneen puhdistuneen veden takaisin akvaarioon. Koska akvaario on normaalisti sijoitettu alustalle sopivalle katselukorkeudelle, ulkosuodatin on helppo sijoittaa akvaarion alapuolelle, jolloin tuleva vesi virtaa omalla painollaan alaspäin. Käytännössä ulkosuodatin voi olla samalla tasolla akvaarion kanssa, kunhan akvaarion veden pinta on korkeammalla kuin suodattimen moottoriyksikkö. Tällöinkään suodattimen moottorin ei tarvitse aktiivisesti imeä vettä suodattimen sisään. Tässä yhteydessä on myös huomioitava, että suodattimen nostokyky on rajallinen, ja mitä korkeammalle akvaarioon palaava vesi on pumpattava, sitä kovemmalle rasituksella moottori joutuu ja sitä pienempi on suodattimen todellinen pumppausteho.

Sen sijaan lattialle sijoitettu matala allas, eli käytännössä kilpikonnien laajapohjainen allas, ei ole varsinaisesti normaalille korkeanmalliselle ulkosuodattimelle tarkoitettu. Tällöin moottori on altaan veden pinnan yläpuolella, joten poistuva vesi valuu takaisin altaaseen omalla painollaan, mutta tuleva vesi on imettävä ylös altaasta, mihin suodatinta ei ole suunniteltu. Suodatin todennäköisesti kyllä toimii tällöinkin ihan hyvin, kunhan se saadaan käynnistettäessä ilmattua kunnolla ja imuletku ei pääse vedenpinnan yläpuolelle. Veden virtausta suodattimeen voi parantaa liittämällä altaassa olevaan tuloputkeen erillinen pumppu, joka pumppaa vettä ylöspäin. Mikäli pumppu on riittävän tehokas, suodattimen omaa moottoria ei ole välttämätöntä edes pitää päällä. Tosin tässä tilanteessa varsinaista ulkosuodatinta ei tarvita, vaan voidaan rakentaa valutussuodatin esimerkiksi muoviämpäristä, jolloin sekä mekaanisen suodattimen puhdistettavuus että hinta saadaan erittäin edulliselle tasolle.

Ulkosuodattimet ovat periaatteessa toimintaperiaatteeltaan identtisiä, mutta niiden käytännön suodatusteho voi vaihdella merkittävästi sisäisen rakenteen suunnittelun mukaan. Tehokkaassa suodattimessa kaiken sisääntulevan veden tulisi kulkea suodatinmateriaalin läpi, jos osa siitä pystyy oikaisemaan suoraan ulosmenoletkuun suodatusteho kärsii merkittävästi. Suodattimen sisääntuloletku voi mallista riippuen olla joko suodatinkammion alaosassa tai suodatinkammion päällä, mistä vesi ohjataan suodattimen sisäistä enemmän tai vähemmän tiivistä kanavaa pitkin suodatinkammion pohjalle. Suodatinkammion alaosasta vesi sitten nousee enemmän tai vähemmän tehokkaasti suodatinmateriaalikerroksen läpi moottoriin ja takaisin akvaarioon (joissakin malleissa vesi virtaa suodatinmateriaalien läpi ylhäältä alaspäin). Jos virtauskanavissa on vikaa, todellinen suodatusteho voi olla varsin heikko, eli suodattimen sisäiseen rakenteeseen tulee kiinnittää huomiota.

Ulkosuodattimen virtauskanava: Moottoriyksikön läpi tuleva vesi johdetaan tässä mallissa suodatinkammion pohjalle korien läpi kumitiivistellä varustettua kanavaa pitkin. Korit ovat kuitenkin irti moottoriyksiköstä ja korien ja suodatinkammion väliiin jää pieni rako, mistä pieni osa vedestä voi periaatteessa päästä ohittamaan suodatinmassat. Määrä on kuitenkin mitätön ja raot voi halutessaan tiivistää.

Ulkosuodatin

 

HUOM! Suodattimen rakenteellinen optimaalisuus ei vaikuta hintaan, eli suodattimen hinta ei sinänsä kerro mitään laitteen käytännön toimintatehosta.

Akvaarion ulkopuolisena laitteena ulkosuodatin voi teoriassa aiheuttaa vesivahingon, mutta käytännössä tämä on hyvin epätavallista. Vuoto voi aiheutua joko kumitiivisteiden kuivumisesta, jolloin laitteesta alkaa tihkua vettä. Tällöin vuoto on kuitenkin niin vähäistä, että sen havaitsee ennen kuin vettä on vuotanut ulos juuri lainkaan. Tiivisteiden keston ja yleisen vesitiiviyden takia tiivisteet ja liitoskohdat on suositeltavaa rasvata vaseliinilla (normaalilla ihovaseliinilla). Vakava vesivahinko voi aiheutua suodattimen letkun irrotessa suodattimesta. Letkujen kiinnitys on siten tehtävä huolellisesti, mutta ne eivät toisaalta irtoa itsestään, vaan ne on fyysisesti tönäistävä irti joko lemmikkieläimen tai ihmisen toimesta. Hanoilla varustettujen mallien uudelleenkäynnistys on nopeampaa (hanat sulkemalla letkuissa olevaa vettä ei tarvitse laskea pois), mutta hanojen tiiviys on syytä tarkistaa jotta suodatinta puhdistattaessa vettä ei vuoda lattialle ja / tai pesuvadissa oleva moottoriyksikkö ei kastu. Varmuuden vuoksi ulkosuodatin on hyvä sijoittaa ämpäriin tai muovilaatikkoon, jolloin vähäinen vuoto ei pääse lattialle.

Valutussuodatin

Valutussuodatin on tehokas typpikierron tehostaja. Toimintaperiaate on valuttaa suodatettava vesi akvaarion ulkopuolella olevan suodatinkammion lävitse niin, että suodatinmateriaalissa olevat bakteerit ovat mahdollisimman tehokkaasti tekemisissä ilman hapen kanssa, mutta pysyvät jatkuvasti kosteina.

Käytännössä valutussuodatin on usein akvaarion yläpuolella, jolloin vesi nostetaan pumpulla suodattimen yläosaan, josta se valuu omalla painollaan takaisin akvaarioon. Vaihtoehtoisesti vesi voi valua omalla painollaan akvaarion alapuolella olevaan suodattimeen, josta se nostetaan pumpulla takaisin akvaarioon. Suodattimessa on ylimpänä mekaaninen suodatinmateriaali, mikä on helposti puhdistettavissa, ja alemmissa kerroksissa käytetään bakteerien kasvun kannalta optimaalisia materiaaleja. Yläpuolinen suodatinmalli on turvallisempi ilman erityisjärjestelyjä, koska pumpun rikkoutuminen tai sähkökatko pysäyttää veden virtaamisen. Tällöin suodatin kuivuu, mutta vesivahingolta vältytään. Jos vesi valuu omalla painollaan alas ja pumppu ei palauta sitä akvaarioon, vesi jatkaa valumistaan kunnes imuputken pää nousee pinnan yläpuolelle. Koska suodattimen pohja-altaan tilavuus on normaalisti pienempi kuin varsinaisen akvaarion, vesi voi vuotaa lattialle.

Valmiita valutussuodattimia ei juuri ole saatavilla, joten valutussuodatin joudutaan käytännössä rakentamaan itse, mikä on erittäin helppoa. Käytännössä tarvitaan ainoastaan vesipumppu, sopivan kokoinen vesitiivis astia (esimerkiksi muoviämpäri) ja suodatinmateriaalia eli vaahtomuovia tai polyestervanua ja keraamisia rakeita ja / tai biopalloja. Ämpäri asemoidaan vesialtaan yläpuolelle, sen pohjaan ja / tai alareunaan tehdään poralla reikiä ja ämpäri täytetään keraamisilla rakeilla ja biopalloilla n. 2/3 syvyydeltä ja päällimmäiseksi asetetaan helposti pesua varten poistettavia vaahtomuovi- tai vanulevyjä. Pumpun ulostuloletku kiinnitetään ämpärin päälle, jossa ei tarvita kantta. Koska vesi kiertää ainoastaan vesialtaan sisällä ja yläpuolella, vesivahingon riskiä ei ole.

Valutussuodatin on edullisen hintansa ja helpon puhdistettavuutensa ansiosta varteenotetteva vaihtoehto ulkosuodattimelle erityisesti lattialla pidettävissä kilpikonna-altaissa. On kuitenkin huomioitava, että jos veden kierrättämiseen käytetään upotettavaa pumppua, ei varsinaisen suodattimen ulkopuolisuudesta ole melutason kannalta hyötyä. Tästä syystä tulisi aina valita pumppu, jota voidaan käyttää vedenpinnan yläpuolella.

Ulkolaitasuodatin

Ulkolaitasuodatin on akvaarion ulkopuolella joko akvaarion reunan päällä tai sivulasin ulkopuolella. Moottorin tuottama meteli ei siten välity suoraan veteen, mutta tärinä saattaa osittain edetä akvaarioon sivulasin välityksellä. Tämä voidaan ehkäistä pehmusteella lasin ja suodattimen välissä. Käytännössä ulkolaitasuodatin on siis yhtä meluton kuin varsinainen ulkosuodatinkin.

Ulkolaitasuodatin: Ulkolaitasuodatin on kätevä avoimissa akvaarioissa, mutta terraarioissa se on epäkäytännöllinen. Kuvassa oleva tilanne osoittaa normaalin akvaterraarion vedenkorkeuden suhteessa akvaarion korkeuteen (kyseessä on kilpikonna- akvaario). Vaikka suodattimen imuputki onkin riittävän pitkä, pumpun imuteho saisi kuvan tilanteessa veden nousemaan putkessa vain n. 5cm.

Käytännössä ulkolaitasuodatin toimii, jos akvaario olisi lähes täynnä vettä, eli yläreunassa olisi tyhjää enintään 5 cm. (Vesi saataisiin tietysti nousemaan suodattimeen pienellä akvaarion sisäisellä kiertovesipumpulla, mutta siinä ei ensinnäkään olisi järkeä, koska silloin voidaan rakentaa sopiva valutussuodatin, ja toisaalta pumpun ääni ja tärinä kohdistuisi suoraan veteen.)

Ulkolaitasuodatin

 

Ulkolaitasuodattimen käyttö edellyttää, että suodattimen on oltava tietyllä tasolla vedenpintaan nähden. Suodattimen pumpun imuteho on varsin heikko ja akvaarion on siten oltava lähestulkoon täynnä vettä. Ulkolaitasuodatin imee veden ylöspäin sisälle suodatinkoteloon, josta se suodatinmateriaalit läpäistyään valuu omalla painollaan takaisin akvaarioon. Koska suodatin on akvaarion reunalla, sen sijainti haittaa yleensä jonkin verran peitinlasien tai valaisinkotelon käyttöä. Ulkolaitasuodatin soveltuu siten lähinnä kala- tai kasviakvaarioon, jossa ei ole peitinlaseja ja edellyttäen, että hoidetuilla lajeilla ei ole taipumusta hyppiä / kiivetä ylös akvaariosta. Päältä avoin akvaario ja virtaava vesi haihduttaa tehokkaasti eli huoneen ilmakosteustaso voi nousta. Ulkolaitasuodattimet ovat yleensä selvästi ulkosuodattimia halvempia, joten niiden hankinta on hankalammasta sijoittelusta huolimatta perusteltua tilanteissa, joihin ne soveltuvat. Terraariokäyttöön ne ovat kuitenkin käytännössä sopimattomia eläinten karkaamistaipumuksista johtuen. Suodatinmateriaaliltaan ulkolaitasuodattimet vastaavat yleensä ulkosuodattimia, eli niissä voi käyttää vapaavalintaista suodatinmateriaalia. Suodattimien pienehköstä koosta johtuen suodatinmateriaalin määrä on yleensä kuitenkin suhteellisen vähäinen, eli suodatuskapasiteetti on rajallinen.

UV-suodatin

Voimakas UV-säteily, erityisesti lyhyet aallonpituudet eli UVC, tuhoaa eläviä soluja hajottamalla DNA:ta. UV-säteily ei läpäise lasia, mutta etenee vedessä, joten vesiastiaan tai astian yläpuolelle sijoitettu riittävän tehokas säteilijä tuhoaa vedestä kaiken biologisen epäpuhtauden mukaanluettuna vedessä kelluvat levät.

Akvaariokäyttöön tarkoitettu UV-sterilisaattori on käytännössä yksinkertainen, pelkistetyimmässä muodossaan se koostuu ainoastaan vesitiiviistä loisteputkesta ja virtajohdosta. Suojaamatonta sterilisaattoria voidaan käyttää vain erillisessä suodatinaltaassa, koska säteily on haitallista myös varsinaisille akvaarioeläimille. Hieman jalostetummassa tavallisessa versiossa säteilijän ympärillä on läpinäkymätön muovikuori, jolloin sitä voidaan mallista riippuen käyttää sisällä akvaariossa kierrättämällä vettä kotelon lävitse tai liittämällä se ulkosuodattimen tai vesipumpun letkuun akvaarion ulkopuolella. Markkinoille on tullut myös ulkosuodattimia, joissa on pieni integroitu UV-sterilisaattori.

UV-suodatin: Helsingin Talvipuutarhan karppilammikon UV-suodatin (vaakasuora musta putki). Koska altaan vesimäärä on erittäin suuri, mikä vaikuttaa vedenvaihtojen määrään, UV-suodattimen käyttö on perusteltua. UV-suodattimen takana oleva laatikko on passiivinen ulkosuodatinyksikkö, johon vesi pumpataan erillisellä pumpulla. Suodatinyksiköitä on saatavilla lammikkokäyttöön, ja ne toimivat samoin kuin normaali ulkosuodatin, eli kotelo on täynnä vettä.

Akvaarion UV-suodatin, Helsingin Talvipuutarha

 

UV:lla saadaan tuhottua vedessä leijuvia bakteereita, loisia ja leviä, mutta ei poistettua typpiyhdisteitä, eli vedenvaihto on yleisesti ottaen tehokkaampi puhdistuskeino. UV-suodattimen käyttö on luonnollisesti positiivista, mutta se ei kuitenkaan ole yleensä tarpeen, kun vettä vaihdetaan säännöllisesti. UV-sterilointi on hyödyllistä tilanteissa, joissa vedenvaihto on kalliimpaa / työläämpää. Käytännössä UV-laitteita kannattaa siten käyttää suuremmissa merivesiakvaarioissa tai erittäin suurissa tuhansien litrojen makeavesialtaissa, joissa vedenvaihtoja tehdään harvemmin kuin normaaleissa kilpikonna-akvaarioissa (joissa on vettä vain parisataa litraa).

HUOM! UV-sterilisaattori tuhoaa vedessä leijuvia organismeja, mutta sillä ei ole vaikutusta pinnoilla oleviin organismeihin. Ainoastaan se mikä kulkee sterilisaattorin läpi veden mukana tuhoutuu. UV:lla ei siten ole mitään vaikutusta mm. nitrobakteereihin.

HUOM! Koteloimatonta UV-sterilisaattoria ei siis missään nimessä saa asentaa sisälle akvaarioon niin, että eläimet altistuvat säteilylle. Säteily voi aiheuttaa vakavia vammoja, sen tarkoitus on nimenomaisesti tuhota elollista ainesta. UV-sterilisaattorin UVC-säteilyä ei pidä sekoittaa matelijoille kohtuullisina annoksina tarpeelliseen UVB säteilyyn, ne ovat kaksi eri asiaa.

Otsonisaattori

Veteen johdetulla otsonilla (O³) on vastaava vaikutus kuin UV-säteilyllä, eli otsoni tuhoaa vedestä elollista materiaalia. Otsoni on normaalilämpötiloissa erittäin epävakaata kaasua eikä sitä voida säilyttää kaasupulloissa. Käytännössä otsoni joudutaan tuottamaan käyttöpaikalla ja se hajoaa itsestään muutamassa sekunnissa. Akvaariokäyttöön on saatavilla otsonigeneraattoreita, joilla otsonia tuotetaan ilmasta ja pumpataan akvaarioon ilmapumpulla. Otsoni siis johdetaan veteen ilmastinkiven kautta, erityisiä laitteita tai järjestelyjä ei tarvita generaattorin lisäksi.

Otsonigeneraattori: Akvaariokäyttöön tarkoitettu otsonigeneraat- tori, joka tuottaa otsonia normaalista huoneilmasta. Otsonin määrä ja toiminta-aika ovat säädettävissä. Laitteessa on sisäinen ilmapumppu, joten siihen tarvitsee ainoastaan liittää akvaarioon johdettu letku ja ilmastinkivi.

Akvaarion otsoni-laitteisto /  otsonigeneraattori

 

Otsoni on suurina annoksina myrkyllistä myös suuremmille eläimille ja ihmisille (pienenkin pitoisuuden / otsonigeneraattorin toiminnan havaitsee helposti otsonin ominaistuoksusta), joten huolimatta lyhyestä hajoamisajasta otsonia tulee käyttää ainostaan ilmastoiduissa tiloissa.

Otsonin käytön huomattavin ominaisuus on veden kirkastuminen. Tuhoamalla vedestä kaiken orgaanisen aineksen otsoni parantaa veden valonjohtokykyä, ja erityisesti korkeissa merivesiakvaarioissa tästä on etua. (Veden kirkastuminen tosin edellyttää, että kuollut orgaaninen materiaali saadaan pois vedestä, käytännössä valkuaisainevaahdottimella.) Terraariokäytössä otsonisuodatus ei kuitenkaan ole tarpeen. Jos vedestä halutaan tuhota biologinen aines, UV-suodatin on turvallisempi (otsoni johdetaan samaan tilaan eläinten kanssa kun UV on suojassa kotelon sisällä, yleensä vielä akvaarion ulkopuolella) ja riittävän tehokas.

Valkuaisainevaahdotin

Valkuaisainevaahdotin koostuu pystysuorasta vaahdotinkammiosta, ilmavirran hienoksi kuplavanaksi hajottavasta ilmastinkivestä tai suuttimesta ja vedenpinnan yläpuolelle olevasta keräysastiasta. Pienissä vaahdottimissa vesi kiertää vaahdotinkammion läpi ilmastinkiven ilmavirran seurauksena, suuremmissa malleissa on vesipumppu.

Vaahdotinkammiossa orgaaniset kuona-aineet tarttuvat pienten ilmakuplien pintaan, joiden mukana ne nousevat vaahdotinkammion yläosassa olevaan keräilyastiaan vaahtona. Toimintaperiaate on yksinkertainen, mutta tehokas. Vaahdotin voi olla joko akvaarion sisä- tai ulkopuolinen, suuremmat yksiköt ovat ulkopuolisia. Valkuaisainevaahdottimet olivat alkujaan ilmapumpulla ja ilmastinkivillä ilmastavia riippumatta laitteen koosta ja siitä oliko niissä vesipumppu vai ei. Ilmastinkivien (puusta tehtyjä) kestävyys on kuitenkin rajallinen, eli niitä täytyy vaihtaa säännöllisesti. Nykyisin vesipumpulla toimivat vaahdottimet imevät ilmaa suoraan pinnalta, mikä hajotetaan mekaanisella roottorilla hienoksi kuplavirraksi ilman kuluvia ilmastinkiviä. Pienet akvaarion sisäiseen käyttöön tarkoitetut vaahdottimet ovat kuitenkin edelleen ilmapumpulla toimivia.

Valkuaisainevaahdotin: Vesipumpulla toimiva vaahdotin, missä ei tarvita erillistä ilmapumppua. Malli on perinteinen eli sekoituskammio on yhtenäinen putki. Vaahdottimen teho on sitä parempi mitä pidempään ilmakuplat ovat vaikutuksessa veden kanssa. Edistyneissä malleissa veden virtaus on ohjattu varsinaisen reaktiokammion lisäksi erilliseen pystyputkeen, jolloin reaktioaika / -matka on pitkä, vaikka vaahdottimen ulkomitat pysyvät kompakteina.

Akvaarion valkuaisainevaahdotin

 

Valkuaisainevaahdotin on erittäin olennainen merivesiakvaarioissa, joiden vesikemia poikkeaa makeasta vedesta. Vaahdotin ei toimi makeassa vedessä ja terraariokäytössä siitä ei ole siten mitään hyötyä. Merivedessä eläviä matelijoita (merikäärmeet, merikilpikonnat ja merileguaanit) ei toivottavasti ikinä tavata harrastajien hallussa, vaikka Suomessakin on ollut ainakin yksi merikilpikonna akvaarioelättinä 1990-luvulla).

Kasvisuodatin

Kasvisuodatinta voidaan käyttää typpiyhdisteiden, eli käytännössä ammoniumin ja nitraatin poistamiseen akvaarion vedestä. Sekä maa- että vesikasvit hyödyntävät typpiyhdisteitä, joten periaatteessa runsaskasvisessa akvaariossa on siten integroitu kasvisuodatin. Kasvisuodattimesta puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin yleensä vesiviljelyyn istutettuja huonekasveja, joiden kasvualustan kautta akvaarion vettä kierrätetään. Käytännössä kasveja voidaan istuttaa akvaarion reunoilta riippuviin ruukkuihin, jolloin ruukkujen alaosat ja niinollen kasvien juuret ovat vedessä. Tämä luonnollisesti estää peitinlasien ja normaaleiden akvaariovalaisinten käytön, joten se ei normaalitilanteissa onnistu. Vaihtoehtoinen tapa on asettaa kasviruukut laakeaan altaaseen, jonka kautta kierrätetään pumpulla akvaarion vettä.

Eli kasvisuodatus vie tilaa, vaatii erityisjärjestelyjä ja lopputuloksena veden nitraattipitoisuus alenee. Nitraattipitoisuus saadaan kuitenkin alenemaan vielä tehokkaammin ja nopeammin vaihtamalla akvaarion vesi normaaleilla vedenvaihdoilla. Jos akvaariovettä haluaa käyttää kasvien kasteluun johon se on ravinteikkaana omiaan, kastelu onnistuu oikein hyvin kastelukannulla.

Terraariokäytössä kasvisuodatin on käytännössä sekä hyödytön, että tarpeeton. Terraarion sisällä normaalissa sisustuksessa kasvavat kasvit sitovat osan nitraatista ja loppu poistetaan vedenvaihdoilla.

 

Käytännön sovellukset terraarioissa

Vedenpuhdistuksen tavoitteena on pitää veden laatu mahdollisimman hyvänä ja tasalaatuisena. Käytännössä vedenvaihtojen väli ja vaihdettava vesimäärä ovat tapauskohtaisia ja saattavat vaihdella huomattavasti. Akvaattisilla matelijoilla käytetään yleensä 100% vedenvaihtoa, sammakkoeläimillä taas vedenvaihdon tulisi olla korkeintaan 50%.

Veden laatu: Puhtaan vesijohtoveden laatu on erinomainen, mutta laskee akvaterraariossa ajanmittaan heikoksi, ympäristötekijöiden ollessa vakioita muutosta voidaan kuvion tavoin kuvata lineaarisesti. Likaantumisen nopeus riippuu vesimäärästä, eläinten lukumäärästä, altaan biologisesta toiminnasta, suodattimien tehosta, elävien kasvien määrästä, eläinten ruokintatavasta jne. Veden laatua ei saa päästää huonoksi, joten veden vaihtojen tiheys on tapauskohtaista. Akvaattisilla matelijoilla vettä vaihdetaan normaalisti 100%, ja veden vaihto suoritetaan viikottain. Vesi on vastavaihdettuna täysin puhdasta, mutta useiden eläinten akvaterraariossa jo viikon kuluttua usein varsin heikkolaatuista. Vesi siis pysyy jatkuvasti hyväksyttävän laatuisena, mutta vedenvaihto aiheuttaa kuvion mukaisesti radikaalin heilahduksen. (Kuva 1)

Pienillä matelijoilla ja sammakkoeläimillä, suuressa altaassa ja suodatuksella tai altaan biologisella toiminnalla avustettuna veden laatu pysyy huomattavasti pidempään hyväksyttävänä, joten vedenvaihtoväli voi olla huomattavasti pidempi. Vedenvaihdon aiheuttama äkillinen laadun heilahdus on kuitenkin aivan yhtä radikaali kuin edellisessä kuvassa. (Kuva 2)

Tavoitteena kuitenkin on, ettei veden laatu pääse merkittävästi laskemaan, eli vedenvaihtoja tulisi suorittaa riittävän usein. Tällöin veden laatu pysyy jatkuvasti lähestulkoon vesijohtoveden laatua vastaavana, joten yksittäinen vedenvaihto ei merkittävästi heilauta vedenlaatua. (Kuva 3)

Akvaarion vedenpuhdistus

Akvaarion vedenpuhdistus

Akvaarion vedenpuhdistus

 

Kala-akvaariossa suodattimen pysähtyminen sähkökatkon, tukkeutumisen tai vian seurauksena saattaa aiheuttaa veden happipitoisuuden merkittävän laskun, mikä voi pahimmillaan aiheuttaa kalakuolemia runsaskalaisessa altaassa. Matelijoiden ja sammakkoeläinten tapauksessa eläimet ovat lähtökohtaisesti ilmakehän happea pinnalta hengittäviä muutamia poikkeuksia (mm. aksolotti) lukuun ottamatta, joten terraariokäytössä suodattimen pysähtyminen ei aiheuta varsinaisesti vaaraa eläimille happipitoisuuden laskun kautta. Suodattimen pysähtyminen johtaa vain veden nopeampaan pilaantumiseen runsaasti kuormitetuissa altaissa, mikä ei sinänsä ole akuutti uhka. Biologisesti toimivassa akvaterraariossa suodattimen pysähtyminen tai tarkoituksellinen poisto ei usein edes aiheuta havaittavia vaikutuksia. Tästä seuraa, että suodattimen pysähtymisen ollessa muutaman päivän ajanjaksolla käytännössä merkityksetön tapahtuma, terraarioeläimillä voidaan käyttää hyvinkin vanhoja ja epäluotettavia suodattimia (= käytetyn laitteen halpa tai lähes ilmainen hankintahinta), joten meluisan sisäsuodattimen hankkimiseen meluttoman ulkosuodattimen sijasta ei ole periaatteessa edes taloudellisia kannusteita.

Yleisellä tasolla suurissa akvaarioissa tulee usein vastaan kysymys kannattaako hankkia yksi erittäin tehokas ja kallis ulkosuodatin vai kaksi pienitehoisempaa, mutta kappalehinnaltaan halvempaa mallia. Teoreettisesti katsottuna kahdella suodattimella saadaan aikaan yhtä suuri tai suurempikin kiertoteho, parempi vedenkierto (kaksinkertaisesti sekä poisto- että palautusletkuja) ja riippuen suodatinkammioiden tilavuudesta, yhtä suuri tai suurempi suodatusteho. Jos toinen suodatin syystä tai toisesta lakkaa toimimasta, allasta ei kohtaa täydellinen vedenkierron seisahtuminen ja siitä mahdollisesti seuraava happikato. Lisäksi suodattimet voi puhdistaa vuorotellen, jolloin kokonaisbakteerikannassa ei tapahdu yhtä rajua laskua kuin yhden suodattimen kanssa. Eli kahden suodattimen käytöllä saadaan yleensä aikaan parempi tulos halvemalla tai vastaavalla hinnalla kuin yhdellä isolla. Toisaalta, suodattimien vaatima tila kaksinkertaistuu, sähkönkulutus saattaa olla hieman suurempi ja vuotoriski on teoriassa kaksinkertainen verrattuna yhteen laitteeseen.

Keinotekoisissa olosuhteissa tulee pyrkiä jäljittelemään luonnonoloja ja poistaa kaikki luonnottomat stressitekijät niin hyvin kuin mahdollista. Moottorikäyttöisiä laitteita käytettäessä tulee huomioida, että vesi johtaa hyvin ääntä ja luontaisissa olosuhteissa vedenalaiset olosuhteet ovat pääsääntöisesti hyvin hiljaisia koskialueita lukuun ottamatta. Terraario-oloissa tätä äänettömyyttä tulisi jäljitellä niin uskollisesti kuin mahdollista eli suodattimen tulisi tuottaa mahdollisimman vähän melua. Sisäsuodattimet ovat tämän periaatteen vuoksi pääsääntöisesti poissuljettuja sellaisten eläinten tapauksessa, jotka oleskelevat ensisijaisesti pinnan alapuolella ja altistuvat siten jatkuvasti suodatinmelulle (esimerkiksi aksolotti, tuliliskot ja kynsisammakot). Eläimet jotka oleskelevat enimmäkseen kahluusyvyydessä osittain pinnan yläpuolella (esim. kellosammakko) tai viettävät muuten huomattavan osan ajastaan poissa vedestä esimerkiksi paistattelemassa (useimmat suokilpikonnat) eivät ole yhtä herkkiä melulle, koska altistus ei ole jatkuvaa ja eläimet voivat halutessaan poistua kokonaan vedestä, päinvastoin kuin täysin akvaattiset lajit. Terraariokäytössä suodatin on siis lähtökohtaisesti meluton ulkosuodatin tai valutussuodatin.

Sisäsuodatinta voidaan käyttää toissijaisesti tilanteissa, joissa suodattimen puhdistustarve on jatkuvaa ja lisäksi eläimet eivät ole täysin akvaattisia ja siten kykeneviä oleskelemaan halutessaan poissa (meluisasta) vedestä. Käytännössä akvaattisilla aktiivisesti vedenpinnan yläpuolella paistattelevilla kilpikonnilla sisäsuodatin on usein käytännöllinen, kun (mekaanisesti poistettava) kuormitus on huomattavan runsasta, koska sen puhdistaminen on erittäin nopeaa verrattuna ulkosuodattimeen. Sisäsuodatin saadaan puhdistettavaksi yksinkertaisesti nostamalla se pois akvaariosta ja pesemällä patruuna juoksevan veden alla. Käynnistettäessä sitä ei tarvitse ulkosuodattimen tavoin ilmata, vaan se on puhdistamisen jälkeen käyttövalmis heti veteen upottamisen jälkeen. Puhdistusoperaatioon menee siten aikaan vain muutamia minuutteja. Suodatinta voidaan pitää päällä ainoastaan päivisin, jos se puhdistetaan sammuttamisen yhteydessä, jolloin häiriövaikutus ei ole ympärivuorokautinen.

Ilmapumpulla toimiva suodatin soveltuu lähinnä pintavirtauksen järjestämiseen, se toimii samalla mekaanisena suodattimena ja biologisena suodattimena, mutta sen käyttö rajoittuu varsin heikosta tehosta johtuen altaisiin, joissa kuormitus on vähäistä. Laite ei ole täysin äänetön, mutta sen tuottama epäsäännöllisen pulputus on huomattavasti luonnollisempaa kuin moottorikäyttöisen sisäsuodattimen ääni. Hyvänä puolena on lisäksi säädettävä teho ja mahdollisuus käyttää samaa ilmapumppua useiden erillisten akvaarioiden veden kierrättämiseen / terraarioiden tuulettamiseen, itse suodatinyksikön hinta on hyvin halpa. Pintakalvon synnyn ehkäisy sammakkoeläinakvaarioissa onnistuu toisaalta yleensä pelkällä ilmapumpullakin pintavettä kierrättämällä.

"Itsepuhdistuva järjestelmä"

Teoriassa itsepuhdistuva järjestelmä on suljettu kokonaisuus, jossa ei tarvita lainkaan ulkopuolista puuttumista, vaan ravinteiden kierto toimii täysin itsenäisesti. Käytännössä materian kokonaismäärä siis pysyy samana, mutta sen olomuoto muuttuu ympyrän kehällä kuljettaessa: ravinteet-kasvit-eläin-jätökset-ravinteet. Käytännön terraarioissa tämä ei tarkkaan ottaen ole mahdollista, koska eläimet ovat petoja, jolloin ravinto tulee ulkopuolelta, mutta jätökset jäävät järjestelmään ja materian kokonaismäärä kasvaa. Puhtaimmassa muodossa kyseeseen tulisivat siis vain kasveja syövät selkärangattomat, mutta järjestelmän ollessa riittävän suuri ja kuormituksen vähäinen järjestelmä voi toimia vastaavasti hyvinkin pitkään ilman että materian nousu alkaa vaikuttaa järjestelmän toimivuuteen (ja lisäksi järjestelmä ei muutenkaan ole täysin suljettu kuten selvitetään jäljempänä).

Itsepuhdistuva järjestelmä on siis keinotekoisesti rakennettu pientä luonnonlammikkoa vastaava pienoisekosysteemi sisätiloissa. Käytännössä se on kyseessä olevalle eläimelle normaalisti tarkoitettua akvaterraariota huomattavasti suurempi, joten sen käytännön toteutus normaaliasunnossa on mahdollista (=järkevää) vain pienikokoisille eläimille. Keskeistä on nimenomaisesti biologisen bakteerikannan määrä ja altaan kasvillisuus, joten käytännössä itsepuhdistuva järjestelmä on sisäänrakennettu biologisen suodattimen ja kasvisuodattimen yhdistelmä. Molempien puhdistuskapasiteetin on oltava suurempi kuin eläinten tuottaman kuormituksen määrä, joten käytännössä vettä / pohjapinta-alaa on oltava huomattavan paljon ja eläimiä vähän.

Teoreettisesti on vaikea määritellä miten suuri tilan on oltava yhtä eläintä kohden, koska altaan puhdistusteho on sidoksissa kasvien määrään ja lajeihin, mitä enemmän niitä saadaan altaaseen asemoitua ja mitä nopeampikasvuisia ne ovat, sitä tehokkaammin ne poistavat vedestä ravinteita. Järjestelmän teho on siis erittäin tapauskohtaista. Käytännössä esimerkiksi 100 x 50 x 40cm akvaario, jossa vettä on 20cm (100 litraa) ja joka on käytännössä lähes täynnä kasveja, saataneen toimimaan lähes täysin biologisesti, jos siellä on asukkaana muutama pienikokoinen pyrstösammakko tai kellosammakko, erityisesti jos ne ovat pinsettiruokinnassa / syövät kokonaisia saaliita, jolloin ruoantähteet eivät lisää kuormitusta. Yksilöiden määrän lisääminen kaksinkertaiseksi ei tässä yhteydessä muuten välttämättä suinkaan tarkoita altaan koon kaksinkertaistamista 100 x 100 x 40cm / 200 litraa kokoon, vaan kapasiteetti on tosiaan hyvin tapauskohtaista. Esimerkkimitoissa 40cm korkeus, josta 20cm on pinnan yläpuolella, on käytännössä varsin vähän kasveille jotka kasvavat kokonaan tai osittain pinnan yläpuolella eli korkeuden nostaminen saattaa parantaa kasvisuodatuksen tehokkuutta pohjapinta-alaan nähden. Toisaalta, mitä korkeampi akvaario ja mitä isolehtisempiä kasveja, sitä vähemmän valoa tulee altaan pohjalle asti.

Suurempien eläinten kohdalla altaan koko saattaa tosin muodostua epäkäytännöllisen suureksi sisätiloihin jo yhdenkin yksilön kanssa. Käytännössä järjestelmä toimii kunnolla vain pienten sammakkoeläinlajien kanssa, koska akvaattiset matelijat ovat lähtökohtaisesti liian suurikokoisia. Ulkona keinotekoisesti rakennettu pihalammikko voidaan saada toimimaan biologisesti, esimerkiksi akvaattisilla kilpikonnilla, niin ettei altaassa tarvita suodatusta eikä vedenvaihtoja. Edellyttäen, että allas on riittävän suuri, siellä on riittävästi biologista bakteeritoimintaa ja kasveja ja että kyseessä oleva kilpikonnalaji ei tärvele kasvillisuutta. Sisätiloissa vastaava vaatisi kuitenkin niin paljon tilaa, ettei se ole käytännössä järkevää muilla kuin pienillä poikasilla, todellisuudessa ei juuri niilläkään.

Itsepuhdistuva järjestelmä on siis mahdollista toteuttaa normaalissa asuinhuoneistossa eikä se edes vaadi absoluuttisesti katsottuna huomattavan paljon tilaa kun kyseessä ovat pienikokoiset sammakkoeläimet. Itse asiassa, mikä tahansa asiallisesti sisustettu sammakkoeläinakvaario toimii biologisesti, järjestelmän teho vain riippuu eläinmäärän ja tilan suhteesta.

Järjestelmä siis toimii teoriassa rajallisen aikajanan puitteissa, mutta käytännössä siihen liittyy ulkopuolelta tulevan ravinnon lisäksi toinenkin olennainen ero verrattuna oikeaan lammikkoekosysteemiin; haihtuminen. Koska akvaterraarioissa hyvä ilmanvaihto ja alhainen ilmankosteus ovat olennaisia, järjestelmä ei voi olla täysin suljettu vesimääränkään suhteen, koska haihtuva vesi poistuu terraariosta. Haihtuva vesi on siis korvattava lisäämällä ulkopuolelta uutta vettä.

Tässä yhteydessä on olennaista ymmärtää haihtuvan veden käsite; haihtunut vesi on täysin puhdasta (tislattua vettä) eli kaikki vedessä olleet epäpuhtaudet jäävät kuormittamaan jäljelle jäänyttä vesimäärää. Epäpuhtauksilla tarkoitetaan alkuperäiseen veteen liuenneita kemiallisia epäpuhtauksia, esimerkiksi suoloja, metalleja, kalkkia, ympäristömyrkkyjä ym. (typpipohjaiset epäpuhtaudethan poistuvat biologisen toiminnan kautta altaan vedestä kiertäessään järjestelmässä). Vaikka vesijohtovesi on juomakelpoista ja siten ”puhdasta”, siinä on kuitenkin aina jonkin verran epäpuhtauksia, koska kyseessä on pohjimmiltaan luonnonvesi. Tästä syystä normaalissa vesijohtovedessäkin olevat vähäiset epäpuhtaudet väkevöityvät haihtumisen seurauksena ajan mittaan niin, että lopulta vesi ei enää täytä juomavedelle asetettuja vaatimuksia. Tätä voi kokeilla esimerkiksi keittämällä kattilallinen vesijohtovettä lähes kuivaksi, lisäämällä uutta vettä kunnes kattila on jälleen täynnä ja keittämällä taas lähes kuivaksi. Kun tämä on tehty riittävän monta kertaa esimerkiksi kahden litran kattilalla, pystyy eron normaaliin nopeasti kiehautettuun veteen yleensä havaitsemaan maistamalla.

Akvaariossa, jossa alkuperäinen (vesijohto)vesimäärä oli 200 litraa ja johon lisätään haihtuneen veden tilalla 50 litraa, veden epäpuhtauksien määrä 200 litrassa vastaa siten 250 litran normaalia epäpuhtausmäärää eli epäpuhtauksia on 1,25 kertaisesti normaaliin 200 litran vesimäärään verrattuna. Seuraavan 50 litran lisäyksen jälkeen epäpuhtauksia on 1,5 kertaisesti normaaliin verrattuna. Käytännössä tämä ei todennäköisesti vielä vaikuta millään tavalla, mutta pidemmällä tähtäyksellä väkevöityminen jatkuu, kunnes se lopulta alkaa vaikuttaa haitallisesti. Tästä syystä haihtunutta vettä ei voi korvata vesijohtovedellä vaan on käytettävä tislattua vettä, joka vastaa koostumukseltaan altaasta haihtunutta vettä. Tislatun veden käyttö haihtuvan veden korvaamiseen ei tietysti ole järkevää, joten käytännössä vedenvaihtojen tarpeesta ei päästä itsepuhdistuvassa järjestelmässä eroon, vaikka niitä tarvitseekin tehdä käytännössä varsin harvoin.

Täysin itsepuhdistuva järjestelmä on sisätiloissa tehoton, koska tila on eläinyksilömäärään nähden joko ”tarpeettoman” suuri tai siellä voisi vaihtoehtoisesti olla paljon enemmän yksilöitä. Ja toisaalta vettä joudutaan kuitenkin vaihtamaan. Mikäli luovutaan täydellisen biologisen kierron tavoitteesta ja osa puhdistustarpeesta hoidetaan hieman aktiivisemmilla vedenvaihdoilla, päästään suositeltavaan sammakkoeläinten akvaterraarion rakenteeseen.

Sammakkoeläinten akvaterraario

Akvaattiset sammakkoeläimet ovat joitakin pääasiallisesti leviä syöviä nuijapäitä lukuunottamatta petoja ja lisäksi yleisesti terraariossa pidetyt lajit ovat käytännössä niin pienikokoisia, että akvaariossa voidaan aina käyttää eläviä vesikasveja ilman, että eläimet kykenevät tuhoamaan niitä. Pohjassa kaivelevat lajit, mm. matosammakot saattavat irrottaa hennoimmat kasvit pohjasta, mutta tämä on helppo ehkäistä sopivien kasvilajien valinnalla. Elävillä kasveilla on suotuisa vaikutus eläimiin sekä altaan sisustuksen että vedenlaadun kautta ja niitä tulisikin aina käyttää mahdollisimman runsaasti sammakkoeläinten akvaarioissa. Kasvien merkitys vesiarvoihin ilmenee vaikutuksena happi- ja ravinnepitoisuuksien kautta; fotosynteesin kautta kasvit poistavat vedestä hiilidioksidia (CO²) ja tuottavat happea (O) (pimeässä tämä tosin kääntyy päinvastaiseksi eli kasvit käyttävät happea ja lisäävät hiilidioksidipitoisuutta). Veteen liuennut happi on toisarvoista useimmille sammakkoeläimille, jotka hengittävät ensisijaisesti keuhkoilla, mutta tärkeää typpikierrossa toimiville aerobisille bakteereille (aerobinen = happipohjainen). Hapekkaissa oloissa ammoniakin muuttuminen nitriitin kautta ei-myrkylliseksi nitraatiksi on mahdollisimman tehokasta. Toisaalta kasvit poistavat vedestä typpiyhdisteitä (ammoniumia ja nitraattia) eli puhdistavat vettä. Mitä enemmän altaassa on kasveja sitä tehokkaammin vesi pysyy puhtaana mistä seuraa, että tarve vedenvaihtoihin vähenee verrattuna tilanteeseen, jossa kasvimäärä olisi vähäisempi muiden tekijöiden ollessa ennallaan.

Sammakkoeläinten akvaarion vesimäärän tulisi olla mahdollisimman suuri ja siinä tulisi olla mahdollisimman paljon eläviä kasveja, jotka auttavat luomaan suotuisat olosuhteet hajottajabakteereille. Koska pohjakeskeisillä eläimillä pohjapinta-ala on olennaista, vesimäärän optimointia ei tehdä pelkästään vedenkorkeutta kasvattamalla, vaan välttämällä vettä syrjäyttävien sisustusesineiden käyttöä (kivet, pengerrykset jne). Akvaarioiden tulisi kuitenkin olla melkein täynnä vettä (vedenkorkeus n. 30-40 cm akvaattisille lajeille), koska nämä eläimet eivät luonnossa viihdy aivan matalassa vedessä. Vaikka eläimet liikkuvat enemmäkseen pohjan tuntumassa eivätkä juurikaan ui ylemmissä vesikerroksissa, vedenpinnan yläpuolinen tila on niille kuitenkin täysin hyödytöntä. Mitä suurempi allas ja vesimäärä, sitä tehokkaammin järjestelmä puskuroi vesiarvojen heilahtelua, mikä stressaa herkempiä lajeja. Koska sammakkoeläinten iho on puoliläpäisevä ja limapintainen, ne ovat matelijoita herkempiä vesiarvojen vaihtelulle. Useimmissa tapauksissa (= normaalit akvaterraario-olosuhteet) typpikierto saadaan helposti lähes täydellisesti toimivaksi, mutta altaan kasvimäärä ei kuitenkaan kykene poistamaan vedestä kaikkia kuona-aineita ja veden puhtaus on varmistettava säännöllisillä vedenvaihdoilla.

Sammakkoeläinten akvaario: Akvaattisilla sammakko- eläinlajeilla vesimäärän tulee olla mahdollismman suuri. Satunnaisesti maalla oleskelevilla eläimillä kuten tuliliskoilla ei tarvita paljon ilmatilaa, joten akvaario on mahdollisimman täynnä vettä. Kasveja on runsaasti ja liikkumakelpoinen pohjapinta-ala mahdollisimman suuri. Vedenkorkeutta tulisi akvaattisilla lajeilla olla vähintään 30 cm.

Suodatinta ei yleensä tarvita lainkaan, jos akvaarioon alkaa muodostua pintakalvoa se saadaan poistettua ilmapumpulla. Jos suodatinta käytetään, sen tulee olla ulkosuodatin. MOOTTORIKÄYTTÖINEN SISÄSUODATIN EI KÄY.

Terraarion vedenpuhdistus

 

Vedenvaihtojen aikataulusta on vaikea antaa yleispätevää ohjetta, koska se on erittäin tilannesidonnaista, keskeiset muuttujat ovat eläinten koko ja lukumäärä (veteen tuleva kuormitus) ja altaan koko (kasvimäärä, vesimäärä ja sisustus), jolla on vaikutusta hajottajabakteerien määrään ja tehokkuuteen. Nyrkkisääntönä on, että altaan vesiarvojen tulisi pysyä mahdollisimman vakiona eli vettä on vaihdettava niin usein, ettei sen laatu pääse merkittävästi huononemaan verrattuna korvaavan (vesijohto)veden laatuun. Tämä saattaa tarkoittaa 50 % vedenvaihtoa kerran viikossa, kerran kahdessa viikossa tai kerran kuukaudessa. Mitä pienempi altaan vesimäärä ja mitä enemmän siellä on eläimiä sitä tiheämpi on lähtökohtaisesti vedenvaihtoväli. Koska veden laadun tulee pysyä mahdollisimman puhtaana eli lähellä korvaavan vaihtoveden koostumusta, ei ole käytännössä juurikaan merkitystä sillä miten paljon vettä vaihdetaan kerrallaan, jos vesi ei ole päässyt ns. huonolaatuiseksi. Vedenvaihto-operaation aiheuttama häiriö on sitä pienempi mitä vähäisempi on kerraallaan vaihdettavan veden määrä, mutta toisaalta mitä enemmän vettä vaihdetaan kerrallaan, sitä harvemmin vaihto tarvitsee tehdä. Asiassa voidaan siis tehdä tarpeellinen kompromissi, kunhan vettä vaihdetaan riittävän paljon ja riittävän usein.

Akvaattisia sammakkoeläimiä hoidettaessa biologinen bakteeritoiminta on siis erittäin olennaista ja optimaalisimmassa tilanteessa altaan kasvillisuus poistaa vedestä ammoniumin/nitraatin lähes täydellisesti. Joka tapauksessa itse akvaariossa oleva bakteerikanta hoitaa typpikierron niin tehokkaasti, ettei varsinaista suodatinta tarvita lainkaan. Veden puhdistuksen pullonkaula ei tyypillisesti ole typpiyhdisteiden hajottaminen, vaan niiden lopullinen poistaminen järjestelmästä. Yleensä altaan kasvillisuus ei kuitenkaan ole riittävä suhteessä eläinten tuottamaan kuormitukseen, jotta kaikki typpiyhdisteet saataisiin kierrätettyä, joten ylijäämä poistetaan vedenvaihdoilla. Suurikokoisemmat eläimet ja suurempi yksilömäärä lisäävät kuormitusta, mutta se pystytään helposti kompensoimaan tihentämällä vedenvaihtoväliä, millä ammoniakki- / nitraattipitoisuutta saadaan laskettua tehokkaimmin. (ulko)suodattimen tuoma bakteerikannan lisäys ja lisähajotuskyky on siten tarpeen vain poikkeuksellisissa tilanteissa, koska käytännössä ongelma ei ole bakteeritoiminnassa / typpiyhdisteiden kierrättämisessä, vaan niiden lopullisessa poistamisessa vedestä.

Käytännön esimerkki huomattavan suuresta kuormituksesta on tyypillinen eläinkaupan myyntiakvaario, jossa pyrstösammakoita on jopa useita kymmeniä yksilöitä suhtellisen pienessä akvaariossa ja useinmiten kokonaan ilman eläviä kasveja. Tässä on tärkeätä huomioida, että järjestely on eläimille vain tilapäinen ja lopullisen akvaterraarion optimaaliset olosuhteet ovat aivan erilaiset.

Akvaattisten sammakkoeläinten altaan suodatusta järjestettäessä on erittäin tärkeää huomioida eläinten luonnolliset ympäristöolosuhteet. Suurin osa akvaattisista sammakkoeläimistä elää seisovissa vesissä, joissa vallitsee täydellinen hiljaisuus. Useat sammakkoeläimet pystyvät lisäksi aistimaan saaliseläinten tai saalistajien tuottaman veden liikkeen, mikä luonnollisesti onnistuu vain seisovassa vedessä. Tästä syystä moottorikäyttöisen sisäsuodattimen tuottama voimakas meteli, tärinä ja virtaus ovat luonnottomia tekijöitä jotka stressaavat eläimiä.

Moottorikäyttöinen sisäsuodatin on kaikkea muuta kuin hiljainen ja asiaa pahentaa veden hyvä äänenjohtovuus. Asian voi todeta painamalla korva akvaarion lasia vasten suodattimen ollessa käynnissä; akvaariossa olevat hiljaisuuteen sopeutuneet eläimet PAKOTETAAN elämään huomattavan voimakkaassa metelissä 24h vuorokaudessa. Tämä ei missään tapauksessa ole hyväksyttävä menettelytapa. Vankeudessa elävien eläinten olosuhteet tulee järjestää luonnonmukaisiksi siten, että kaikki stressiä aiheuttavat tekijät tulee eliminoida mahdollisimman tehokkaasti, koska terraarioeläimet eivät kykene vaihtamaan asuinpaikkaansa kuten olisi tilanne luonnossa mikäli paikalliset olosuhteet muuttuvat häiritseviksi.

Sisäsuodattimen tuottaman metelin aiheuttama stressaantuminen ilmenee eri tavoilla, tyypillistä on että eläimet pysyttelevät melua paetakseen mahdollisimman paljon poissa vedestä, joka sinänsä on niiden luontaisen käyttäytymisen vastaista. Erityisen tärkeää on tiedostaa että kaikki lajit eivät edes voi oleskella kuivilla pitkiä aikoja, ja esimerkiksi kynsisammakot ja aksolotlit eivät kykene lainkaan nousemaan pois vedestä vaikka melutaso olisi erittäin häiritsevä. Mikäli eläimet eivät lisäänny terraariossa vaikka olosuhteet ovat muuten kunnossa, syynä saattaa olla moottorikäyttöisen sisäsuodattimen tuottama melutaso. Ja vaikka eläinten käytös ei aktiivisesti osoittaisikaan stressin merkkejä, meluisa ympäristö on luonnoton ja siten eläimiä ei tule altistaa melulle.

Ihmisiin verrattuna, 85 desibelin altistus edellyttää työsuojelunormien (1404/93) mukaan kuulon suojausta mikäli desibeliraja ylittyy keskimäärin kahdeksan (8) tunnin työpäivän aikana. 85 desibelin melu ei aiheuta kipua ja sitä sietää helposti ilman kuulonsuojaimia, mutta jatkuva altistus aiheuttaa kuitenkin kuulovaurioriskin. Ihmisillä melunsieto on yksilökohtaista ja monille esimerkiksi avoimen ikkunan kautta kadulta kuuluva liikenteen melu (n. 60–80 desibeliä) on erittäin häiritsevää ja vaikuttaa keskittymiskykyyn ja yleiseen työskentelytehoon, vaikka se ei normien mukaan olekaan vahingollista. Tässä on huomattava, että ihmiset eivät altistu melulle 24h vuorokaudessa, kuten on asian laita moottorikäyttöisellä sisäsuodattimella varustetussa akvaariossa. Ihmiset eivät myöskään ole sopeutuneet elämään hiljaisuudessa kuten akvaattiset sammakkoeläimet. Ja ihmiset voivat halutessaan suojautua melulta. Sammakkoeläinten akvaterraarion tulee siis olla mahdollisimman meluton, mikä vastaa luonnollista tilannetta.

Moottorikäyttöisen sisäsuodattimen tuottamaan meluun ja tärinään vaikuttaa useita tekijöitä; suodattimen koko/teho, suodattimen rakenne ja malli, suodattimen ikä, akvaarion koko, vesimäärä ja akvaarion sisustus. Lisäksi jotkin eläinlajit ovat selvästi herkempiä melulle kuin toiset. Käytännön häiriötaso voi siten vaihdella huomattavasti erilaisten kombinaatioiden välillä, mutta optimijärjestely on kuitenkin aina täysin meluton vesitila, joten lähtökohtaisesti MOOTTORIKÄYTTÖISTÄ SISÄSUODATINTA EI TULE KÄYTTÄÄ AKVAATTISTEN SAMMAKKOELÄINTEN AKVAARIOISSA.

Sammakkoeläinten akvaariossa suodatin ei siis ole tarpeen, mikäli akvaario on oikein sisustettu ja yksilömäärä ei ole liian suuri. Teknisinä apuvälineinä sammakkoeläinakvaariossa ei siis yleensä tarvita suodatinta, vaan tehokas valaistus ja joissakin tapauksissa pintavirtaus, joka voidaan järjestää joko ilmapumpulla tai ulkosuodattimella, samoin kuin varsinainen suodatus mikäli sitä tarvitaan.

Matelijoiden akvaterraario

Sammakkoeläimistä poiketen matelijoiden akvoissa ei käytännössä voida käyttää riittävästi kasvillisuutta, koska eläimet ovat niin suurikokoisia, että ne liikkuessaan joko turmelevat kasvit tai joissakin tapauksissa syövät ne. Lisäksi eläinten suurempi koko edellyttäisi kuormituksen kattamiseksi huomattavan runsasta kasvimäärää, mikä johtaa tarpeettoman kookkaaseen allaskokoon. Tästä syystä akvaattisilla matelijoilla kasvit ovat ensisijaisesti esteettinen lisä terraarioon, veden puhdistuksen kannalta niillä on vain vähäistä merkitystä.

Koska matelijat ovat sotkuisia, niitä hoidetaan mahdollisimman hygieenisesti, eli terraariossa ei yleensä käytetä lainkaan pohjamateriaalia ja sisustusesineet ovat varsin vähäisiä (vähentävät erityisesti kilpikonnien tehokasta liikkumatilaa!). Käytännössä tästä ja kasvittomuudesta seuraa, että akvaarioon muodostuva nitrobakteerikanta jää huomattavasti vähäisemmäksi kuin vastataavan kokoisessa sammakkoeläinakvaariossa. Riippuen kuormituksesta, bakteerikanta saattaa pystyä hajottamaan suurimman osan typpiyhdisteistä, mutta käytännössä niin ei kuitenkaan yleensä tapahdu. Jotta typpikierto saadaan täydelliseksi, tarvitaan yleensä ulko- tai valutussuodatinta bakteerialustaksi.

Matelijat ovat sammakkoeläimiä kestävämpiä vesiarvojen muutoksille, joten niitä ei käytännössä millään tavalla hetkauta 100 % vedenvaihto säännöllisin väliajoin, akvaattisilla kilpikonnilla tyypillisesti kerran viikossa. Koska vedenvaihdot ovat säännöllisiä, ne poistavat vedestä ammoniakin / ammoniumin sellaisenaan eikä sitä siis ole välttämätöntä edes saada kierrätettyä nitraatiksi biologisen bakteeritoiminnan kautta. Tätä kutsutaan hygieeniseksi periaatteeksi, jolla allas voidaan pitää lähes täysin steriilinä ilman tarkoituksella ylläpidettyä biologista bakteeritoimintaa.

Matelijoiden akvaario: Matelijat ovat sotkuisia, joten niiden akvaarion sisustus pidetään hygieenisenä ja puhtaanapito perustuu vedenvaihtoihin. Elävät kasvit menestyvät yleensä hyvin kun hoidettu laji ei ole kasveja syövä, mutta vedenpuhtauden kannalta niillä ei ole merkitystä. Kasvit ja sisustus yleensäkin on suurelta osin esteettinen lisä, jolla ei ole eläimille toiminnallista merkitystä. Vedenvaihtojen helpottamiseksi vesimäärä pidetään mahdollisimman alhaisena. Suodatus on kuitenkin hyvin suositeltavaa.

Terraarion vedenpuhdistus

 

Toisin kuin sammakkoeläimillä, akvaattisten matelijoiden akvaarioissa suodatin on kuitenkin suositeltava. Koska hygieenisessä järjestelmässä ensisijainen vedenpuhdistuskeino on vedenvaihto, suodattimen tehtävä on poistaa vedestä jätteitä etupäässä mekaanisesti eikä toimia bakteerien kasvualustana. Tässä on olennaista ymmärtää, että jätteet siis halutaan saada nimenomaisesti pois vedestä mahdollisimman nopeasti, ei ainoastaan kerätä niitä suodattimeen joka ei millään tavalla poista niitä itse järjestelmästä. Suodatin tulee siis puhdistaa mahdollisimman usein riippuen luonnollisesti altaassa olevien eläinten koosta ja lukumäärästä.

Vaikka suurin osa ulosteista ja muusta irtaimesta jätteestä saadaan kerättyä suodattimeen ja suodattimen puhdistuksen kautta pois altaasta, matelijoiden suhteellisen runsaasti erittämä virtsa ei tartu mekaaniseen suodatinmateriaaliin ja se saadaan siis pois säännöllisillä vedenvaihdoilla. On huomattava, että vaikka altaassa ja / tai biologisissa suodattimissa olisi biologinen bakteerikanta joka lisäksi olisi tarpeeksi suuri muuttamaan ammoniakin typpikierron kautta nitraatiksi, vedenvaihtotarve ei poistu eikä käytännössä edes vähene. Sitäpaitsi mikäli kuormitus on eläinten määrän kautta suurta, biologinen toiminta ei välttämättä edes kykene muuttamaan kaikkea ammoniakkia nitraatiksi ennen kuin se kuitenkin poistetaan altaasta vedenvaihdolla.

Koska typpiyhdisteet eivät ole matelijoille käytännössä yhtä haitallisia kuin akvaariokaloille ja biologinen suodatus ei vaikuta veden bakteeripitoisuuteen, ei tule keskittyä sokeasti typpikiertoon. Typpikierrolla ei ole matelija-akvaarioissa niin väliä, vaan veden tulee olla kokonaisuutena puhdasta. Vesijohtovedessäkään typpiyhdisteet eivät ole se ensisijainen ongelma, vaan erilaiset sairastumistapaukset ovat seurausta vesijohtoverkkoon päässeistä bakteereista.

Matelijoiden tapauksessa veden biologinen puhdistus ei siis ole välttämätöntä, se on luonnollisesti positiivista ja suositeltavaa, mutta sen järjestämiseen ei kannata liiaksi panostaa, koska veden puhtaanapito järjestyy hygieenisen periaatteen mukaisesti vaihtamalla altaan vesi. Vedenvaihtojen tarpeellisuudesta johtuu päinvastainen periaate koskien altaan vesimäärää kuin sammakkoeläinten tapauksessa; matelijoiden altaissa litroissa mitattu vesimäärä tulisi vedenvaihdon nopeuden ja helppouden takia olla mahdollisimman alhainen. Käytännössä vedenkorkeus, jota matelijat eivät juuri tarvitse, tulisi siis pitää mahdollisimman matalana. Pohjapinta-ala on huomattavasti tärkeämpää kuin veden syvyys.

Tästä päästään kärjistettynä siihen, että jos vettä vaihdetaan riittävän usein ja kuormitus on kohtuullista, akvaattisia matelijoita voidaan myös hoitaa ilman suodatinta. Käytännössä suodattimen käyttö kuitenkin helpottaa puhtaanapitoa, lähinnä siksi että se kerää itseensä tehokkaasti irtainta likaa. Jos suodatinta puhdistetaan muutaman päivän välein, operaatio on selvästi helpompi kuin yhtä usein tehtävä pohjan puhdistus letkulla imemällä. Sinänsä vedenvaihtotarve ei välttämättä nouse suodattimen puuttumisen takia, koska kerran viikossa tehtävä vaihto on käytännössä joka tapauksessa riittävä jos altaassa ei ole ylikansoitusta. Matelijoille siis kannattaa lähtökohtaisesti hankkia suodatin, se ei välttämättä ole merkityksellistä vesikemian kannalta, mutta se saa akvaarion ainakin näyttämään puhtaammalta.

Matelija-akvaarioissa suodatinta tarvitaan ensisijaisesti mekaaniseen suodatukseen ja se on tästä syystä puhdistettava mahdollisimman usein. Mekaaninen suodatinmateriaali on optimaalisimmillaan puhdistettava muutaman päivän välein, mieluiten päivittäin. Ulkoisella suodatinpatruunalla varustettu ulkosuodatin tai valutussuodatin on suositeltava meluttomuutensa takia, mutta sisäsuodattimet ovat tietyissä tilanteissa käytännöllisiä ja huomattavasti halvempia. Sisäsuodattimen tuottama melu ja tärinä ovat luonnollisesti häiriötekijöitä, jotka tulisi eliminoida myös mateiloiden terraarioympäristöstä. Matelijat eivät kuitenkaan tunnu yleisesti ottaen olevan yhtä meluherkkiä kuin sammakkoeläimet. Erityisesti lajit, jotka viettävät varsin paljon aikaansa poissa vedestä paistattelemassa, esimerkiksi punakorvakilpikonna, eivät yleisesti näytä stressaantuvan sisäsuodattimista, varsinkaan jos suodatin on toiminnassa vain osan päivästä ja se sammautetaan (puhdistettuna) yöksi. Niihin eläimiin, jotka viettävät käytännössä koko aikansa veden alla, kuten pehmeä- ja myskikilpikonniin, tulisi sen sijaan lähtökohtaisesti soveltaa aina melutonta suodatusta eli ulkosuodatinta tai ulkoisella pumpulla toimivaa valutussuodatinta.

Veden vaihtaminen

Veden vaihto on operaationa periaatteessa aivan samanlainen riippumatta altaan asukkaista. Käytännön operatiivisia eroja syntyy vaihdettavan veden määrän ja altaan sijaintikorkeuden takia.

Lähtökohtaisesti vesi vaihdetaan laskemalla se letkulla ulos akvaariosta. Periaate perustuu siihen, että vesi virtaa painovoiman takia automaattisesti alapäin. Kun vedellä täytetty molemmista päistään tukittu letku vedetään akvaarion reunan ylitse niin, että toinen pää on akvaariota alempana ja letkun päät avataan (tarkemmin sanottuna ylempänä akvaariossa veden alla oleva pää voidaan avata ensin), vesi alkaa virrata alempana olevaan astiaan. Virtaus katkeaa joko sillä, että letkun alempi pää tukitaan tai ylempi pää nostetaan vedenpinnan yläpuolelle, jolloin letku täyttyy ilmalla.

Toimenpiteeseen tarvitaan siis ainoastaan sopivan pituinen puutarha- paine- tai muu muoviletku (letkun läpinäkyvyydellä ei ole sinänsä väliä) ja astia mihin vesi lasketaan. Letku täytetään vedellä kylpyhuonessa tai vaihtoehtoisesti tyhjän letkun pää asetetaan akvaariossa veden alle ja letkun alapäästä imaistaan, jolloin alipaine nostaa veden letkussa akvaarion reunan ylitse.

Kun vaihdettava vesimäärä on suhteellisen pieni, vesi lasketaan ämpäreihin tai saaveihin jotka tyhjennetään viemäriin. Useimmissa sammakkoeläinakvaariossa todellinen vesimäärä on yleensä eninitään 50-100 litraa, ja vaihtomäärän ollessa tästä enintään puolet, yksi 20 litran saavi tai kaksi 10 litran ämpäriä riittää useinmiten oikein hyvin koska tyhjennyksiä tarvitsee tehdä vain muutaman kerran. Sen sijaan matelija-akvaarioissa vettä on usein satoja litroja, eli ämpärityhjennys on epäkäytännöllistä. Tästä syystä käytetään pidempää letkua, joka ulottuu kylpyhuoneen lattiakaivoon asti ja vesi juoksee suoraan viemäriin. Letkun pituudesta riippumatta toimintatapa on aivan sama eli letku täytetään ensin vedellä, akvaarion puoleinen pää asemoidaan vedenpinnan alle ja toinen pää viedään suljettuna lattiakaivolle.

Satojen litrojen vesimäärä tyhjenee täten itsestään, mutta tarvittava aika riippuu letkun kapasiteetista ja veden juoksunopeudesta. Mitä suurempi on letkun halkaisia sitä enemmän sen läpi kulkee vettä samassa aikayksikössä. Painovoimalla juoksevan veden virtausnopeus ei riipu letkun paksuudesta, mutta sitä voidaan kiihdyttää pumpulla. Käytännössä pumpun käyttö on välttämätöntä silloin, kun allas on lattialla, eli lattiakaivon ja altaan pohjan välille ei saada selkeää korkeuseroa. Normaalitilanteessakin allas saadaan tyhjennettyä pumpulla huomattavasti nopeammin verrattuna painovoimaan. Pumppuna voidaan käyttää mitä tahansa veden pumppaamiseen sopivaa pumppua.

Käytännössä pumpun valinnassa tulisi huomioida altaan mahdollisimman täydellinen tyhjennys eli pumpun imukorkeus ja toisaalta mahdollisuus imeä altaasta likaa ilman, että mahdollinen pohjamateriaali imeytyy pumppuun. Pelkkää letkua käytettäessä, riippumatta siitä lasketaanko vesi ämpäriin vai lattiakaivoon, tyhjentäjä voi vapaasti ohjailla akvaariossa olevaa letkun päätä ja tämä mahdollisuus tulisi säilyttää myös pumpulla varustetussa letkussa erityisesti, jos altaassa on pohja-ainesta ja vedenvaihto ei ole 100%. Aikaisemmin, kun akvaarioissa käytettiin sorapohjaa, vedenvaihdon yhteydessä tehty pohjamateriaalin puhdistaminen pöyhimällä oli hyvin olennainen hoitotoimenpide. Letkun akvaarionpuoleiseen päähän liitettiin tätä varten laajennusosa (lappo), jonka sisällä pohjasoraa voitiin pöllyttää ilman sen imeytymistä varsinaiseen letkuun. Kun sitten ymmärrettiin, ettei pohja-ainekseen kannattanutkaan päästää likaa ja karkea sora vaihdettiin hienoon hiekkaan, pohjan lappoamista ei enää tarvittu. Eli nyt letkulla poistetaan enää hiekan pinnalla olevat jätteet ja samalla estetään pohjamateriaalin joutuminen letkuun. Letkun pään tulee kuitenkin olla edelleen helposti ohjailtavissa.

Käytännössä vesipumppuja on kahdenlaisia, letkun päähän asennettavia, jotka toimivat samalla imukappaleena ja letkun keskelle asennettavia, joissa toisella puolella on imu- ja toisella poistoletku. Edellämainittuja ovat mm. tavalliset ainoastaan vedenalaiseen käyttöön sopivat akvaarioiden kiertovesipumput ja uppopumput ("amphibian pump"). Jälkimmäisiä taas kaksikäyttöiset ja ulkopuoliset akvaarioiden kiertovesipumput ja ylipäätään suurin osa vesipumpuista. Uppopumput on tehty kaivojen ja esimerkiksi tulvineiden kellareiden tyhjentämistä varten, eli ne on suunniteltu imemään tehokkaasti vettä tasaisilta pinnoilta. Käytännössä niiden imualue on lähestulkoon koko pumpun pohjan kokoinen ja imukorkeus on senttimetrin luokkaa (eli vedenpinta saadaan niillä laskemaan n. 10 millimetriin asti). Akvaarioihin tarkoitetut kiertovesipumput taas on normaalisti suunniteltu niin, etteivät ne ime itseensä pohjamateriaalia eli imusuutin on pumpun kyljessä useita senttimetrejä pohjan yläpuolella (pumppua voi tietysti käyttää myös kyljellään). Uppopumput eivät sovi täsmäimurointiin ja ne imevät sisäänsä kaiken alapuolellaan olevan pohjamateriaalin mikä vain mahtuu ritilöiden lävitse, mutta ne ovat erinomaisia lattialla olevien pohjamateriaalittomien matelija-altaiden tyhjentämiseen.

Veden vaihtaminen: Vesi voidaan vaihtaa viemäriin asti vedetyllä letkulla joko painovoimalla tai pumpulla avustettuna. Vastaavasti uusi vesi saadaan letkua myöten joko suoraan hanasta tai saavin kautta pumpulla avustettuna.

Akvaarion vedenpuhdistus

Akvaarion vedenpuhdistus

 

Käytännössä akvaariota ei kuitenkaan tarvitse saada pumpulla aivan tyhjäksi, koska loppuvesi voidaan laskea letkulla ämpäriin. Samaten irtain roska voidaan täsmäimuroida ämpäriin ja varsinainen tyhjennys hoitaa pumpulla.

Vedenvaihdon toinen puoli eli altaan täyttö hoidetaan pienissä litramäärissä ämpärillä, josta vesi valutetaan akvaarioon tapauskohtaisella varovaisuudella (eli se voidaan laskea varovasti letkulla tai kaataa suoraan ämpäristä, erityisesti jos altaassa ei ole pohjamateriaalia eikä eläviä kasveja). Lattiakaivomääriä vastaavien tyhjennysten tapauksessa täyttö tehdään kuitenkin suoraan hanasta. Käytännössä tarvitaan vesihanan kierteisiin sopiva letkuliitin, joka liitetään tyhjennysletkun päähän, ja toinen pää viedään akvaarioon (käytännössä käytetyn letkun kapasiteetin eli halkaisijan siis määräävät hanaliittimen ja mahdollisen pumpun liitinten halkaisija, jotta tarvitaan vain yksi letku). Letkuliitin liitetään normaaliin sekoitinhanaan eikä pesukoneliittimeen siksi, että veden lämpötila voidaan heti säätää sopivaksi. Mikäli vesihanaan sopivaa letkuliitintä ei ole, voidaan vesi laskea hanasta saaviin ja pumpata saavista vesipumpulla akvaarioon.

Vesijohtoveden valmistelu seisottamalla kloorin poistamiseksi tai vedenparannusaineiden käyttö ei ole tarpeen. Seisotusta tarvitaan ainoastaan sammakkoeläinten poikasten kasvatuksessa.

www.terraario.net