Terraarion pohjamateriaalit

Maanpinnalla oleskelevien eläinten terraarioissa sopiva pohjamateriaali on olennaisimpia sisustuselementtejä ja kaivautuville eläimille se on ylivoimaisesti keskeisin sisustuksen osa. Pohjamateriaali ei saa olla eläimen luontaiseen pohjamateriaaliin nähden sopimatonta, sellaista joka on syötynä vaarallista / mitä eläin voi helposti syödä vahingossa, pölyävää eikä sellaista josta saattaa liueta tai haihtua haitallisia aineita. Syötynä vaarallisella materiaalilla tarkoitetaan sekä suoranaista myrkyllisyyttä että mekaanisten vaurioiden ja suolistotukkeuman riskiä. Pöly ja haihtuvat epäpuhtaudet taas voivat ärsyttää eläinten hengityselimistöä, limakalvoja, silmiä tai ihoa.

Myös terraarion puhtaanapidon kannalta pohjamateriaali on olennaisimpia tekijöitä. Pohjamateriaalin on oltava mahdollisimman helposti puhdistettavaa tai helposti vaihdettavissa ja hinnaltaan mahdollisimman edullista.

Pohjamateriaalin valinta on myös sidonnainen terraarion olosuhteisiin, käytännössä kosteustasoon eli kosteissa terraarioissa pohjamateriaalin valintaan tulee kiinnittää erityistä huomiota pilaantumisen ja homehtumisen estämiseksi. Eläimen ominaispiirteet vaikuttavat suuresti erilaisten pohjamateriaalien soveltuvuuteen, joten yleispätevää pohjaratkaisua ei ole. Pohjamateriaalin valinnassa on siten tarkasteltava eläinlajikohtaisesti seuraavia seikkoja:

1) Puissa ja vertikaalisilla pinnoilla maanpinnan yläpuolella aikaansa viettävien eläinten tapauksessa pohjamateriaalia ei eläinten näkökulmasta tarvita munimista lukuun ottamatta useissa tapauksissa lainkaan, vaan pohja voisi olla periaatteessa täysin paljas. Samaten akvaattisten kilpikonnien (pois lukien pohjaan kaivautuvat pehmeäkilpikonnat) ja krokotiilieläinten tapauksessa pohjamateriaalia ei lähtökohtaisesti tarvita vesialtaassa tai maa-alueella lukuun ottamatta munimiseen varattua paikkaa.

Suuri osa maan pinnallakaan elävistä eläimistä ei käytännössä vaadi pohjalta muuta, kuin että se on sovelias normaaliin liikkumiseen, koska ne käyttävät maanpintaa ainoastaan liikkumisalustana. Näissä tapauksissa pohjamateriaaliksi voidaan siten valita terraarion puhdistamisen kannalta optimaalinen vaihtoehto. Vaikka pohja voisi olla eläinten kannalta paljas, terraarion puhdistaminen on kuitenkin yleensä helpompaa, mikäli pohjalla on irtonainen kerros, joka voidaan tarvittaessa poistaa / uusia mahdollisimman vähällä vaivalla.

2) Kaivautuvan lajin hoitaminen edellyttää kaivuumahdollisuuksien järjestämistä myös terraariossa mahdollisimman luonnonmukaisella tavalla. Riippuen eläimen luontaisesta ympäristöstä, kaivautuminen saattaa tarkoittaa pysyvän, useita vuosia käytetyn luolan kaivamista tai jatkuvaa kaivautumista satunnaisesti valituissa paikoissa, joissa mahdollisesti syntyvä tunneli romahtaa välittömästi eläimen takana. Romahtavia tunneleita kaivavat ensisijaisesti hiekka-aavikoilla ja dyynialueilla elävät lajit. Käytännön tasolla hienossa hiekassa elävien eläinten terraariossa kaivautumismahdollisuuden järjestäminen ei vaadi mitään erityisjärjestelyjä, ainoastaan riittävän paksun kerroksen hienoa hiekkaa. Toinen esimerkki jatkuvasta kaivautumisesta ovat esimerkiksi monet sammakot, jotka naamioituessaan kaivautuvat silmiä myöten sopivaksi katsomaansa paikkaan, mutta eivät kaiva pysyvää piilopaikkaa, paikkaa vaihtaessaan ne kaivautuvat aina uudelleen. Kaivautumismateriaali on terraario-oloissa näissä tilanteissa ensisijaisesti turvepohjainen sekoitus, mutta muuten kaivautumismahdollisuuden järjestäminen on yhtä helppoa kuin hienoa hiekkaa vaativien lajien tapauksessa.

Pysyviä tunneleita kaivavien lajien terraarioissa pohjamateriaalin tulisi olla kaivuukelpoista ja niin jämäkkää, ettei kaivettu tunneli romahda. Pohjamateriaaliin kaivettujen tunneleiden kestävyyteen vaikuttaa materiaalin koostumus ja kerroksen paksuus. Molemmat osatekijät pystytään saamaan helposti optimaalisiksi, mutta käytännössä pysyvien tunneleiden kaivamisen mahdollistavan pohjakerroksen järjestäminen on normaaliterraariossa kuitenkin eläinten koosta riippuen joko epäkäytännöllistä tai lähes mahdotonta. Pohjamateriaalinkerroksen jämäkkyyttä voidaan huomattavasti lisätä käyttämällä savipitoista sekoitusta johon lisätään vaakasuorina kerroksina puiden tai pensaiden hiusjuuristoa ja / tai pitkäkuituista rahkasammalta. Kun kerros on riittävän paksu ja se vielä tampataan tiiviiksi, se vastaa kestävyydeltään varsin hyvin luonnollista maaperää. Tosin mitä tiiviimmäksi kerros tampataan, sitä työläämpää on materiaalin kaivaminen, erityisesti suuren savipitoisuuden omaavan seoksen kanssa. Käytännön ongelma on, että kerroksen tulee olla erittäin paksu, eläimen koosta riippuen 30cm vahvuudesta ylöspäin, eli se vie tarpeettoman paljon tilaa ja painaa tolkuttomasti. Pysyvän tunnelin kaivavat lajit eivät yleensä edes ole kovinkaan aktiivisia kaivajia (tästä syystä ne käyttävät pitkään samaa tunnelia), joten niiden tapauksessa kaivautumismahdollisuuden järjestämisen ja terraarion käytännöllisyyden suhteen voidaan ja usein täytyykin tehdä kompromisseja.

Esimerkiksi kaivautuvien lintuhämähäkkien (käyttävät samaa vertikaalista tunnelia) terraariossa voi olla paksu pohjakerros koko pohjan alalla jolloin hämähäkki voi kaivaa tunnelinsa haluamaansa kohtaan, mutta tästä huolimatta pienikokoinen terraario on fyysisen kokonsa puolesta helposti siirreltävissä. Sen sijaan tunneleita kaivavan maakilpikonnan useiden neliömetrien kokoisessa terraariossa riittävän paksun maakerroksen, johon kaivettu tunneli lisäksi kestää sortumatta kerroksen pinnalla kävelevän kilpikonnan painon, järjestämisen suhteen kompromissi on normaalioloissa tarpeen, koska riittävän paksun pohjamateriaalikerroksen järjestäminen olisi enemmän kuin epäkäytännöllistä. Kahden neliömetrin kokoisessa terraariossa 40 cm syvyinen pohjakerros on tilavuudeltaan 800 litraa ja painaa koostumuksesta riippuen ainakin puolitoista tonnia. Tästä syystä kaivautumismahdollisuus voidaan rajata osaan terraariota ja materiaalisyvyys sellaiseksi ettei kaivetun ”tunnelin” ole tarkoituskaan olla itsekantava.

Pysyväksi tarkoitettu piiloutumistunneli voidaan tehdä levyrakenteiseksi ja tarvittaessa täyttää pohjamateriaalilla; tällöin kilpikonna voi kaivaa itse käytävän levyseinien antamissa rajoissa. Koska tunnelin katto muodostuu levystä, tunneli ei voi romahtaa eikä pohjamateriaalia tarvita läheskään yhtä paljon kuin itsekantavassa pohjamateriaaliin kaivetussa tunnelissa. Lisäksi tunnelissa oleva kilpikonna saadaan tarvittaessa helposti ulos avaamalla levykatto. Levyrakenteisen tunnelin pohjalla voidaan käyttää käytävämaton palasta poistamassa liukkautta, jos pohja on esimerkiksi lastulevyä.

Levyrakenteinen kaivuutunneli: Puulevystä kootaan seinät ja irrotettava katto, ja tunneli asetetaan terraarion pohjalle. tunnelin korkeus mitoitetaan eläinlajikohtaiseksi, eli kattolevy vastaa kaivetun tunnelin korkeutta. Kuvasta poiketen, materiaalina tulisi käyttää mieluummin vaneria tai massiivilautaa lastulevyn asemasta. Käytännössä tunneli olisi myös pitkänomaisempi, kuvassa on ainoastaan tekninen esimerkki.
Levyrakenteinen kaivuutunneli II: Tunneli täytetään reunoja myöten sopivalla maa-aineksella, kuten turve-hiekka-seoksella (kuvassa savea).
Levyrakenteinen kaivuutunneli III: Tunnelin oviaukon kohdalle kaivetaan pieni aloitus, ja tämän jälkeen katto asetetaan paikalleen. Katon alapintaan kannattaa kiinnittää rimat, jotka estävät sitä liikkumasta sivusuunnassa.
Levyrakenteinen kaivuutunneli IV: Kilpikonna tai muu eläin kaivaa tunnelia laatikon sisällä, jolloin tunnelin seinät ovat maa-ainesta ja katto levyä. Tällöin tunneli ei voi sortua eläimen päälle.
Levyrakenteinen kaivuutunneli V: Tunnelin kaivuun edistyessä laatikon ulkopuolelle työnnetty pohjamateriaali voidaan poistaa terraariosta, jolloin varsinainen pohja-alue pysyy tasaisena.
Levyrakenteinen kaivuutunneli VI: Levyrakenteen hyvänä puolena on mahdollisimman vähäisellä pohjamateriaalimäärällä luodun sortumattoman tunnelin ohella mahdollisuus hyödyntää tehokkaasti tunnelin kattoa liikkumisalustana ilman pelkoa tunnelin sortumisesta. Tässä esimerkissä maakilpikonnalle on rakennettu ramppi tunnelin katolle, joka on päällystetty irtonaisilla kivijäljitelmälaatoilla.

 

Maakilpikonnilla piiloutumistunneli on käytännössä enemmän tai vähemmän pohjamateriaalin pinnan yläpuolella ja siten selvästi näkyvissä riippumatta siitä onko se täytetty pohjamateriaalilla. Rakennelman estetisoiminen tehdään siten muilla tavoilla kuin pohjamateriaaliin hautaamalla, ja toisaalta tunnelin kattoa voidaan hyödyntää liikkumistilana.

Pienemmillä eläimillä kiinteän katon tukemien sortumattomien tunnelien kaivaminen järjestyy yleensä helposti ilman sivuttaisen kaivuusuunnan rajaavaa levytunnelia. Terraarion pohjalle asetetaan tukien (tiilet, puupalikat tms.) varaan laattoja tai levyjä (klinkkerit, laattakivet, vanerinpalat, keinotekoiset kivet), joiden alle eläin mahtuu seisomaan (tasojen korkeus on jonkin verran suurempi kuin kiinteissä piilopaikoissa). Levyjen tulee olla mahdollisimman laajoja, mutta toisaalta niiden välillä tulee olla riittävästi tilaa, jotta eläin voi kaivautua tasojen alle alaviistoon riittävän loivassa kulmassa. Tasojen alustat täytetään pohjamateriaalilla ja pohjamateriaalikerros ulotetaan muutamia senttejä ylimmän tason yläpuolelle, jolloin tukirakennelma on täysin näkymättömissä. Kaivautuva eläin kaivaa tunnelit pääasiallisesti tasojen alle, jolloin kiinteä katto estää tunnelin romahtamisen ja pohjamateriaalikerros voidaan pitää mahdollisimman ohuena. Eläimen saaminen esiin tunneleista vaatii kattolevyjen siirtämistä, joten muu sisustus kannattaa tehdä sen mukaiseksi.

Sekä pohjamateriaalilla täytetyn levytunnelin että haudattujen tasojen kanssa tunnelin kaivuusta syntyvä ”ylimääräinen” maa-aines voidaan poistaa terraariosta sitä mukaan kun kaivuu edistyy.

Laattarakenteinen tunneli: Terraarion pohjalle asetellaan eläimen kokoon nähden sopivan korkuisia ja riittävän painavia tukia, joiden varaan asetetaan laattoja (kuvassa Esterno-kivijäljitelmä laattaa). Rakennelmaan ei tarvitse tehdä sivuseiniä.
Laattarakenteinen tunneli II: Terraarioon kaadetaan pohjamateriaalia, jota ohjaillaan laattojen alle. Tunnelin haluttu suuaukko kaivetaan valmiiksi auki. Savea käytettäessä tunnelin suun reunat voidaan helposti stabiloida kostuttamalla savea ja painamalla sitä hieman tiivimmäksi.
Laattarakenteinen tunneli III: Terraario sisustetaan eläimen muita vaatimuksia vastaavaksi, kuvassa piikkihäntäagamalle, ja tunnelista uloskaivettu materiaali poistetaan kaivuun edistyessä.

 

3) Pohjamateriaalin kosteudenkestävyys on hyvin olennainen tekijä, koska pohjamateriaalin vaihto kokonaisuudessaan on lähtökohtaisesti niin iso operaatio että se häiritsee eläimiä ja mikäli pohjaan on istutettu eläviä kasveja, niiden toistuva irrottaminen ja uudelleenistutus on epäsuotavaa. Tästä syystä pohjamateriaali itsessään ei saisi pilaantua, jolloin se vaihtotarve johtuu ainoastaan varsinaisesta likaantumista. Käytännössä kosteassa terraariossa voidaan käyttää myös useimpia orgaanisia luonnonmateriaaleja edellyttäen, että ne puhdistetaan tarpeellisella tavalla ja terraarion olosuhteet ovat ilmanvaihdon osalta muuten kunnossa. Orgaaniset materiaalit eivät ole ikuisia, mutta niiden luonnollinen hajoaminen on kuitenkin yleisesti ottaen niin hidasta, ettei se ole merkittävä ongelma, varsinainen pohjamateriaalin pilaantuminen aiheutuu likaantumisesta.

Kuten kosteutta käsittelevässä osiossa jo todettiin, terraarion ilmankosteus ei ole sama asia kuin pohjamateriaalin kosteus. Mikäli ainoastaan ilmankosteus on olennaista ja eläimet oleskelevat pohjan yläpuolella, pohjamateriaalilla ei ole käytännössä merkitystä vaan sanomalehtikin voi olla soveltuva vaikka ilmankosteus lähentelisi ajoittain 100 %:tia. Sen sijaan kostea tai varsinkin märkä pohja, jossa eläimet oleskelevat ja johon ne mahdollisesti kaivautuvat vaatii käytetyiltä materiaaleilta huomattavasti enemmän.

 

4) Kemialliset epäpuhtaudet. Matelijoiden iho ei ole kostea ja puoliläpäisevä kuten sammakkoeläimillä, joten ne eivät ole yhtä arkoja ihoon kohdistuvalle kemialliselle altistukselle. Kemiallinen epäpuhtaus ei missään nimessä ole suositeltavaa matelijoillekaan, mutta sammakkoeläinten tapauksessa on oltava erityisen tarkkana, koska kosteaihoinen eläin pystyy liuottamaan pinnasta aineita pelkästään oleskelemalla sinänsä kuivan materiaalin päällä.

Terraariossa pohjamateriaalina käytetään lähtökohtaisesti luonnonmateriaaleja jotka sinänsä ovat kemiallisesti puhtaita, mutta on olemassa muutama materiaali joista voi aiheutua kemiallista haittaa; värjätty puuhake, sanomalehti ja kissanhiekka. Mikään näistä ei ole varsinaisesti myrkyllistä, mutta ne altistavat kosteaihoisen eläimen kemialliselle altistukselle eikä niitä siksi tule käyttää sammakkoeläinten terraariossa. Matelijoiden terraariossa sanomalehti ja värjätty hake saattaa kostuneena aiheuttaa lievää (vatsa)suomujen värjääntymistä, mutta se ei ole varsinainen ongelma, vesialtaaseen pudonneena kumpikin materiaali edellyttää kuitenkin välitöntä vedenvaihtoa. Kissanhiekkakaan ei ole suoranaisesti myrkyllistä ja se voidaan pääsääntöisesti hävittää normaalissa kompostissa kompostoimalla. Kissanhiekka ei ole hiekkaa vaan varsin lähellä luontaista savea, mutta koska siihen yleensä on tehty (kemiallisia) parannuksia mm. hajunsitomiskyvyn ja paakkuuntumisen parantamiseksi, sitä ei voi suositella käytettäväksi terraarioissa varsinkaan tilanteissa joissa eläimellä on taipumusta syödä pohjamateriaalia (kemiallisen altistuksen lisäksi kissanhiekka paakkuuntuu kastuneena, joten se on vaarallista nieltynä).

 

5) Lajikohtaiset tavat. Terraarioissa pidettävien eläinlajien luontaisen ympäristön ollessa erittäin monimuotoinen, myös eläinten suhde maaperään on hyvin lajikohtainen. Kuten jo aikaisemmin todettiin, suurelle osalle terraarioeläimistä maaperän tarkalla koostumuksella on väliä käytännössä vain munimisaikana. Terraario-oloissa tämä helpottaa huomattavasti pohjamateriaalin valintaa mahdollistamalla useamman vaihtoehdon käytön. Sen sijaan jotkin eläimet ovat hyvin sidonnaisia tiettyyn pohjamateriaaliin eikä niitä sovi pitää muulla pohjalla kuin poikkeustilanteessa. Luonnossa poikkeusalueita (mm. dyynit, mutainen vesijättömaa, paksu sammalkerros) lukuunottamatta maanpintaan liittyy kuitenkin yksi yleispätevä ominaisuus riippumatta materiaalin tarkasta laadusta, nimittäin kiinteys.

Maaperän kiinteys mahdollistaa liikkumisen maan pinnalla ilman että eläin vajoaa joka askeleella eli alusta on tukeva. Afrikkalaisella savannilla maaperä kannattelee eläimiä selkärangattomista norsuun, suomalaisella suolla kyyt liikkuvat sammalkerroksen päällä, vaikka isompien eläinten alla sammal painuukin kasaan. Terraarioon valitun pohjamateriaalin tulee siten olla eläinlajin näkökulmasta niin kiinteän pohjan muodostava, että se mahdollistaa luontaisen liikkumisen kerroksen pinnalla. Tarvittava kiinteys ja siten käytetty pohjamateriaali on sidoksissa eläinlajin kokoon ja liikkumistapaan. Esimerkiksi sammal, kuivat heinänkorret ja kuivat lehdet ovat riittävän kiinteitä pienille eläimille, kunhan ne ovat eläimen kokoon nähden riittävän suurikokoisia ollakseen tukevia. Suuremman eläimen terraariossa samat materiaalit painuvat kasaan mutta ovat sopivia, mikäli käytetty kerrosvahvuus ei muodostu liian upottavaksi eläimen kokoon nähden.

Maanpinnan kiinteys tarkoittaa myös ettei maa-aineksen pintakerros ole irtonaista vaan tiivistä ja se on useissa tapauksissa lisäksi karikkeen tai aluskasvillisuuden peitossa. Aluskasvillisuus on tyypistä riippumatta kiinteästi alustassaan kasvavaa ja suurin osa maassa olevasta irtonaisesta karikkeesta (kuivat lehdet, risut yms.) taas on niin suurikokoista, että sekään ei käytännössä juuri tartu päällä liikkuvaan kohteeseen. Tämä on olennaista sen takia, että luonnossa maa-aines ei siis juurikaan tartu itse eläimiin eikä sitä joudu merkittävästi niellyksi ravinnon mukana.

Sen sijaan terraariossa vääränlainen pohjamateriaali saattaa aiheuttaa ongelmia nieltynä, hieno hiekka, sora ja pienikokoinen puuhake ovat ongelmallisia materiaaleja. Materiaalin tulisi olla sellaista, ettei eläin voi syödä sitä vahingossa. Erityisesti hieno hiekka on ongelmallista, koska todellisuudessa hyvin harvat lajit ovat luonnossa tekemisissä hiekan kanssa (eri materiaalien ominaisuuksia tarkastellaan tarkemmin jäljempänä). Pohjan kiinteyden kannalta useimmat materiaalit ovat sopivia, hieno hiekka ei kuitenkaan ole sopiva terraarion pohjamateriaaliksi useimmissa tilanteissa kiinteytensäkään takia, koska painavampi eläin vajoaa siihen helposti nilkkoja myöten. Toinen ongelmallinen materiaali on vermikuliitti, joka on olennainen materiaali matelijoiden munien hautomisessa, mutta pohjamateriaaliksi se soveltuu erittäin huonosti.

 

Vermikuliitti Vermikuliitti on epäorgaanista ainesta, jota valmistetaan mineraaleja kuumentamalla. Kuumentamisen seurauksena kiven rakenne muuttuu erittäin ilmavaksi ja vermikuliittirakeet ovatkin materiaaliinsa ja kokoonsa nähden erittäin kevyitä. Terraariokäytössä puhdas vermikuliitti on vaaratonta, mutta ei ominaisuuksiltaan vastaa luontaisia materiaaleja, joten sen käytössä tulee olla harkitseva. Vermikuliitin hyvät puolet ovat keveys ja huokoisuus, se sitoo itseensä hyvin ilmaa tai vettä. Vermikuliittia käytetään rakennuksissa eristemateriaalina ja puutarhanhoidossa maaperän kuohkeuttamiseen, terraarioalalla se on erinomainen munien haudontamateriaali. Vermikuliitin käyttöön liittyy kuitenkin kaksi huomioonotettavaa seikkaa. Ensinnäkin on varmistuttava, ettei siihen ole lisätty kemikaaleja ja toisaalta on huomattava että vermikuliitti ei vastaa ominaisuuksiltaan luontaisia maa-aineksia. Vermikuliitti: Vermikuliitti, kiviaineksesta valmistettua mutta epäluonnollista pohjamateriaalia. Erittäin ilmava rakenne tekee vermikuliitista kevyttä ja hyvin vettä sitovaa.   Rakennuksissa kosteuden aiheuttama homehtuminen on tunnetusti ongelma. Eristeenä käytetty vermikuliitti on täysin epäorgaanista ainesta eikä itsessään homehdu, mutta saattaa suotuisissa olosuhteissa toimia kasvualustana mikrobeille samalla tavalla kuin vaikka kostea betoniseinä. Epäorgaanisen aineen välillinen homehtuminen voidaan estää kemiallisesti homesuoja-aineilla, niitä lisätään mm. kosteisiin tiloihin tarkoitettuihin silikoneihin ja laasteihin ja myös vermikuliitti on mahdollista käsitellä hometta hylkiväksi. Homesuoja-aineet ovat erittäin myrkyllisiä, joten niillä käsiteltyjä materiaaleja ei voi käyttää akvaarioissa tai terraariossa. Eristeeksi tarkoitettu vermikuliitti on käyttökelpoista, mikäli voidaan olla varmoja, että sitä ei ole käsitelty kemiallisesti. Jos tästä ei ole varmuutta, on parempi hankkia puutarhakäyttöön tarkoitettua vermikuliittia joka on varmasti käsittelemätöntä. Vermikuliitin sekoittaminen pohjamateriaaliin on mahdollista mikäli ainesta halutaan kuohkeuttaa, terraariossa tämä toimii yhtä hyvin kuin kasvipuolella jossa esimerkiksi viherkasvien kasvatusmulta on usein vermikuliitilla ohennettua (tai ns. styromultaa, jossa vastaava kuohkeuttaminen on tehty styroksimurusilla). Styromulta: Multaa on kevennetty lissämllä sinne styroksimuruja. Terraarioon styromulta on sopimatonta, koska syötynä murut voivat tukkia ruoansulatuskanavan.   Vermikuliitti soveltuu hyvin pohjamateriaalin jatkeeksi, mutta ei ole sopivaa pohjamateriaaliksi sellaisenaan, koska se erittäin kevyenä aineena muodostaa epävakaan kerroksen. Vermikuliittirakeet eivät sitoudu toisiinsa ja pohjakerros pysyy kuohkeana koko paksuudeltaan. Vermikuliittiin sitoutunut vesi lisää rakeen painoa, mutta hyös kostea vermikulitti säilyttä kuohkeutensa. Painavampien eläinten alla vermikuliittikerros litistyy ja eläimet uppoavat siihen helposti koko maavaransa syvyydeltä. Koska vermikuliitin raekoko on pieni, rakeen koostumus hauras ja yksittäisen rakeen paino olematon, kevyenkin eläimen on vaikea astua tukevasti yksittäisen rakeen päälle joten myös selkärangattomilla on vaikeuksia kävellä vermikuliittikerroksen pinnalla ”uppoamatta”. Monet eläimet, jotka ovat periaatteessa riittävän kevyitä kulkemaan vermikuliitin pinnalla vaikuttavatkin pitävän epävakaata vermikuliittipohjaa epämiellyttävänä ja yrittävät välttää sillä liikkumista. (Esimerkiksi Pandinus-skorpionien kanssa vermikuliittipohja ei haitannut eläimiä, mikäli sen vahvuus oli n. 5mm (eli pohja oli juuri ja juuri peitossa), koska tällöin skorpionit käytännössä kävelivät varsinaisen kiinteän pohjan päällä. Sen sijaan, jos vermikuliittikerroksen vahvuus oli useita senttejä, skorpionit välttivät kulkemista sen päällä. Samanlainen hylkimisreaktio on havaittavissa usein myös lintuhämähäkkien kanssa.) Vermikuliitti on siis käytännössä yhtä luonnottoman epävakaa pohjamateriaali kuin mainitussa styromullassa käytetyistä styroksimuruista tehty pohjakerros. Koska kukaan tuskin yrittäisi pitää eläimiä pelkkien styroksirakeiden päällä, tulee huomioida että luonnollisemmasta ulkonäöstään huolimatta vermikuliitti on ominaisuuksiltaan yhtä sopimatonta pohja-ainesta kuin sähköisestä varauksestaan vapautettu styroksimuru. Styroksimurut tosin ovat myös vaarallisia nieltyinä ja lisäksi ne eivät sido vettä kuten vermikuliitti, joten ne eivät sovi terraarioon edes varsinaisen pohjamateriaalin jatkeena, mutta vermikuliittikin on terraariokelpoista ainoastaan muuhun pohja-ainekseen sekoitettuna mihin se onkin omiaan. Imukykyisenä materiaalina vermikuliitti on tosin omiaan sotkuisten eläinten terraarioon, mutta sitä voi käyttää kuitenkin vain ohuena kerroksena, esimerkiksi sanomalehden päällä. Keveydestään johtuen vermikuliitti sekoittuu helposti ravintoon, mutta ei ole toisaalta hauraudestaan johtuen kohtuullisissa määrin syötynä kovinkaan vaarallista, ruoansulatuskanavassa hauraat rakeet hajoavat muruiksi.

 

Liikkumisalustan epäasiallisuuden ja nielemisriskin lisäksi tulee huomioida irtonaisen pohjamateriaalin silmiä ja limakalvoja ärsyttävät ominaisuudet sekä ihotulehdusten riski. Esimerkiksi monet käärmeet saavat varsin helposti tulehduksen hienojakoisesta ja jatkuvasti kosteana pysyvästä pohjasta,

 

6) Terraarion puhtaanapito Niillä eläimillä, joilla ei ole erityisä vaatimuksia pohjamateriaalin tyypin suhteen ja joiden terraarion pohjalla ei ole vesikerrosta, pohja-aineksen ensisijainen tarkoitus on tehdä terraarion puhtaanapidosta mahdollisimman yksinkertaista. Pohjamateriaali sitoo ulosteet itseensä, jolloin maassa elävät eläimet eivät pohjalla liikkuessaan sotke itseään ja estää ulosteiden kuivumisen kiinni terraarion pohjaan mikä helpottaa puhdistamista. Pohjamateriaalin yleinen tarve, tyyppi ja määrä on näissä tapauksissa siten sidoksissa eläinten ulosteiden koostumukseen ja eläinten liikkumistapaan. Mitä suurempi on eläin ja mitä löysempiä ovat ulosteet ja mitä enemmän eläin viettää aikaansa maan pinnalla, sitä imukykyisempää ja helpommin vaihdettavaa tulee pohjamateriaalin olla. Käytännössä myös hinnalla ja saatavuuden helppoudella on merkitystä, joten halvimman vaihtoehdon suosiminen varmistaa, että pohja uusitaan riittävän usein. Pohjamateriaalin kulutuksen ja terraarion yleisen siivoustarpeen kannalta on edullista, etteivät jätökset ”häviä” pohja-aineksen sekaan, vaan ne voidaan poimia pois mahdollisimman helposti. Tämä pätee sekä kuivan maan terraarioihin että akvaterraarioihin.

Kuivilla alueilla elävät eläimet ovat sopeutuneet ympäristöönsä säästämällä nestettä, mikä tarkoittaa mahdollisimman kuivia ulosteita. Terraario-oloissa tämä merkitsee käytännössä sitä, että kuivat jätökset eivät sotke eläintä eivätkä myöskään leviä ja tartu terraarion pohjaan, vaikka laji olisikin maan pinnalla elävä, joten näissä tilanteissa pohja-aines voi olla mahdollisimman yksinkertaista. Ylipäätään tilanteissa joissa ulosteet ovat huomattavan kuivia, ne voidaan helposti poistaa ilman että varsinaista pohjamateriaalia tarvitsee uusia kovinkaan usein. Tällöin pohjana voidaan käyttää materiaaleja, joiden puhdistamien on työlästä ja tehdään siksi mahdollisimman harvoin, mm. tiivistä savipintaa ja laattakiviä. Jos ulosteet ovat vetisempiä, pohjamateriaalin on syytä olla osittain poistettavissa ilman että koko pohjaa tarvitsee kuitenkaan uusia, käytännössä tällöin tarvitaan irtonaista pohjamateriaalia. Periaatteessa paperikerrosta on kuitenkin hyvä käyttää alimmaisena kerroksena aina, kun pohjamateriaalin koostumus ja kosteus sen sallii, koska se suojaa tehokkaasti varsinaista pohjaa likaantumiselta.

Pienikokoiset kiipeilevät eläimet jotka eivät juuri koskaan laskeudu maahan, kuten esimerkiksi lehtisammakot ja kameleontit, voidaan lasirakenteisessa terraariossa varsin hyvin hoitaa kokonaan ilman pohjamateriaalia. Ulosteet ovat pieniä joten lasipohja on helppo pyyhkiä puhtaaksi. Suurempien eläinten terraariossa on yleensä kuitenkin helpompaa käyttää pohjamateriaalia vaikka laji olisikin täysin kiipeilevä eikä siten kävisi lainkaan pohjalla.

 

7) Kasvien istuttaminen pohjamateriaaliin onnistuu terraarioissa, joissa pohjamateriaalin tarkoitus on ensisijaisesti toimia sisustuksen osana eli sen merkitys puhdistuksen kannalta on toissijainen. Pohjamateriaalin laji valitaan tällöin kasvien kasvatusta silmällä pitäen ja terraarion eläinten on oltava niin pienikokoisia, että ne eivät merkittävästi likaa pohjaa. Eläimet hoitavat tällöin kasvien lannoituksen ja pohjakerros ja kasvit jätösten hajotuksen, mutta kuormituksen on tällöin oltava suhteessa kasvimäärään, jotta pohjakerrosta ei tarvitse säännöllisesti puhdistaa. Elävien kasvien istuttaminen suoraan pohjamateriaaliin on pienten sammakkoeläinten terraarioissa ja akvaterraarioissa pääsääntö, koska tällöin saadaan aikaan sekä biologinen tasapaino että kaunis terraariosisustus. Sama periaate toimii myös pienten, kasvillisuuden seassa elävien matelijoiden ja selkärangattomien kanssa edellyttäen, että asukkaat eivät syö kasveja, merkittävästi vaurioita niitä kiipeilemällä (liskojen kynnet!) tai kaivele pohjakerroksessa niin innokkaasti, että se estää kasvien juurtumisen. Yleisesti ottaen suuremmat (korkeat) puuvartiset kasvit tarvitsevat kuitenkin niin paksun alustan, että niiden istuttaminen ruukkuun on tarpeen, jotta terraarion pohjakerrosta ei tarvitse kasvattaa tarpeettoman paksuksi. Vaihtoehtoisesti terraarion pohjaan voidaan pengerryksillä luoda terasseja, jotka mahdollistavat paksumman istutuskerroksen suurille kasveille. Tällöin kaikki kasvit ovat sisustukseen integroituja eikä erillisiä ruukkuja tarvita.

Suoraan pohjamateriaaliin istuttamisen toimivuus on siis sidoksissa eläinten kokoon ja määrään, koska elävien kasvien käyttö estää pohjamateriaalin säännöllisen uusimisen. Mikäli ulosteista aiheutuva kuormitus on liian suurta, järjestelmä ei saavuta biologista tasapainoa ja pohjamateriaalin merkittävä puhdistus / vaihto yleensä edellyttää kasvien osittaista uudelleen istuttamista mikä haittaa luonnonmukaisen kokonaisuuden muodostumista. Suurempien eläinten terraarioissa kasvit on käytännön syistä siis helpompi istuttaa ruukkuihin, koska silloin terraarion sisustus on tarvittaessa helposti purettavissa ja pohjamateriaali vaihdettavissa ilman että kasveja tarvitsee repiä irti, varsinaisena pohjamateriaalina voidaan käyttää vaikka sanomalehteä.

Pohjamateriaalivaihtoehtoja on lukuisia, ja useimmissa tapauksissa tietyn lajin terraariossa voidaan käyttää useita erilaisia pohjamateriaaleja. Periaatteessa ainoastaan hienossa dyynihiekassa elävät lajit vaativat nimenomaisesti seulottua hienoa hiekkaa, muiden lajien tapauksessa voidaan soveltaa tilanteen mukaan huomioiden edellä käsitellyt tekijät. Seuraavaksi tarkastellaan erilaisia pohjamateriaalivaihtoehtoja ja niiden ominaisuuksia.

Paljas pohja on akvaterraarioissa hygieeninen ja akvaattisten matelijoiden tapauksessa se onkin suositeltavin vaihtoehto. Vedessä eläinten ulosteiden vaikutus kohdistuu ensisijaisesti veteen, jonka puhtaanapito on ensisijaista. Eläimet eivät yleisesti ottaen tarvitse pohjamateriaalia, mikä myös vaatii säännöllistä puhdistamista, joten sekä hygieenisyyden että hoitotoimenpiteiden kannalta paljas pohja on paras vaihtoehto. Eläimet eivät myöskään sotke itseään pohjalla oleviin ulosteisiin, vaan likaisuuden haitalliset vaikutukset (infektioriski) kohdistuvat niihin veden välityksellä.

Kuivan maan terraarioissa tilanne on kuitenkin toinen. Kiipeilevät lajit tarvitsevat pohjamateriaalia ainoastaan munista varten, joten niiden terraarioissa pohja voi olla periaatteessa paljas. Jätökset putoavat pohjalle ja pysyvät siellä koskemattomina, koska eläimet eivät liiku pohjalla. Puhdistaminen onnistuu tällöin pyyhkimällä pohja, mutta varsinkin suurempien eläinten tapauksessa on kuitenkin käytännöllisempää käyttää pohjalla ainakin paperikerrosta, pelkkä sanomalehtikin voi olla terraariossa useita kuukausia ja ainoastaan ulosteet noukitaan pois sitä mukaa kuin niitä ilmestyy. Sen sijaan maassa elävien pientenkään eläinten tapauksessa tämä ei onnistu, koska paljaalla pohjalla ulosteet leviävät tallottuina laajalle ja likainen pohja altistaa ihosairauksille. Levinneiden ja pohjaan kuivuneiden ulosteiden peseminen on myös varsin suuritöinen operaatio verrattuna pohjamateriaalin vaihtamiseen. Pohjalla oleva vaihdettava paperi- tai pahvikerros helpottaa pohjan puhtaanapitoa, koska varsinaista pohjaa ei tarvitse pestä, mutta heikosta imukyvystä johtuen kosteat ulosteet leviävät paperin päällä käytännössä samoin kuin paljaalla pohjalla, joten eläinten kannalta tilanne on yhtä huono. Eläimillä joiden ulosteiden koostumus on kuiva, paperikerros on yleensä riittävä, mutta kosteampien jätösten kanssa se ei ole sopiva vaihtoehto. Pohjalla oleva ohut vesikerros on näissä tilanteissa tehokas keino estää likaantumista edellyttäen, että vesi vaihdetaan riittävän usein, mutta sitä voi käyttää vain rajoitetusti, lähinnä joidenkin sammakkoeläinten kanssa (ja yleisenä periaatteena kannattaa kuitenkin suosia erillistä vesiastiaa, joka on helpommin puhdistettavissa).

Paljas pohja: Lasipohjaisessa terraariossa pohja on helppo pyyhkiä tarpeen vaatiessa puhtaaksi. Kuvan terraario on tarkoitettu lehtisammakoille, joka eivät käytännössä liiku pohjalle eivätkä siten tarvitse pohjamateriaalia. Sammakot saavat kosteuden vesiastiasta ja mahdollisesta sumutuksesta, ja terraarion pohjalle voidaan esim. matkan ajaksi kaataa kerros vettä korvaamaan normaalia sumutusta.

Pohjan olleessa paljas on kiinnitettävä huomiota pohjan ominaisuuksiin sekä puhdistamisen kannalta että eläinten näkökulmasta. Paljaalla pohjalla tarkoitetaan tässä yhteydessä terraarion kiinteää pohjaa, jota ei voi irrottaa terraariosta vaan puhdistaminen on suoritettava terraarion sisällä. Periaatteessa terraarion pohja on yleensä joko lasia tai puupohjaista levyä enemmän tai vähemmän vedenpitäväksi pinnoitettuna, mutta se voi olla myös kiinteä osa sisustusta, esimerkiksi osa styroksitaustaa. Pohjalle levinneen ja kuivuneen lian puhdistaminen sileästä lasilevystä on jo riittävän ärsyttävää ja hidasta, puhumattakaan miten turhauttavaa on puhdistaa terraariossa kiinteästi olevaa epätasaista pintaa, joten lähtökohtaisesti pohjaan ei tulisi kiinnittää mitään, vaan sekä pohjamateriaalin että sisustusesineiden tulisi olla irrotettavia. Asiaa tarkastellaan lähemmin terraarion sisustamista ja kalliotaustan rakentamista käsittelevissä osioissa.

Oletuksena siis on, että terraarion pohja on tasainen, käytännössä joko lasia tai puulevyä. Lasilevy on täysin kosteuden kestävää ja materiaalina täysin stabiilia eli lasi ei ime itseensä mitään eikä värjäydy pysyvästi ja se voidaan pitää helposti puhtaana pesemällä. Lasin sileys on hygieenisyyden puolesta etu, mutta eläinten kannalta on huomioitava, ettei lasi vastaa luonnollisia materiaaleja, vaan monille eläimille liikkuminen sileällä lasipinnalla on epävarmaa tai suoranaisesti vaikeaa. Esimerkiksi monet käärmelajit ovat vaakasuoralle lasilevylle asetettuna lähes täysin liikuntakyvyttömiä, koska niiden liikkuminen perustuu vatsasuomujen ”otteeseen” pinnasta ja lasilevy on tähän liian liukas. Lasin liukkaudesta johtuen kuivan maan terraariossa paljas lasipohja ei ole yleisesti ottaen sopiva, vaan se on parempi peittää vaikka kartongilla jolloin pinnasta saadaan paremmin luonnollisia materiaaleja vastaava.

Lasin toinen erityisominaisuus eli läpinäkyvyys on myös aihetta huomioida lyhyesti. Terraarioeläimet ovat hyvin monimuotoisia ja niiden suhtautuminen korkeuseroihin on myös vaihteleva. Yleisesti ottaen korkeuserojen hahmottamainen on sidoksissa lajin luonnolliseen elinympäristöön, joten joillakin eläimillä on luontainen syvyysnäkö, toisilla taas ei. Terraario-oloissa on aiheellista kiinnittää huomiota lasipohjaisen terraarion alustan läpinäkymättömyyteen, mikäli terraariossa ei käytetä pohjamateriaalia. Yleisenä periaatteena terraarion pohjan ei tulisi olla läpinäkyvä, vaan lasiterraarion pohjaan tulisi tarvittaessa kiinnittää ulkopuolelle pohjan kokoinen pahvi tai paperi, joka muuttaa pohjan läpinäkymättömäksi. Tämä siksi, että eläinten ei tarvitse liikkua paljaalla lasilevyllä ”tyhjän päällä”.

Eri eläinlajien suhtautuminen paljaalla lasilevyllä liikkumiseen riippuu niiden syvyysnäkökyvystä, kolmiulotteisessa ympäristössä kiipeilevät eläimet ovat kykeneviä arvioimaan etäisyyksiä kun taas monilta kaksiulotteisella maanpinnalla eläviltä eläimiltä korkeuserojen ymmärrys puuttuu usein kokonaan. Esimerkiksi pöydälle asetettu maakilpikonna saattaa täysin huolettomasti kävellä reunan yli ja pudota lattialle. Vastaavassa tilanteessa iguaani saattaa yrittää laskeutua alas pöydän jalkaa pitkin, hypätä harkitusti alas pöydältä, hypätä ensin tuolille ja siitä lattialle tms. mutta se ei kävele vahingossa pöydän reunan ylitse. Jos terraarion pohjapinta-alasta puolet on lasia ja puolet läpinäkymätöntä materiaalia, iguaanin ja kilpikonnan suhtautuminen asiaan on siten hyvin erilainen. Akvaattiset eläimet elävät myös kolmiulotteisessa ympäristössä, mutta koska vedessä ei voi ”pudota”, niitä pohjan läpinäkyvyys ei myöskään vaikuta haittaavan millään tavalla. Käytännössä läpinäkyvä lasipohja soveltuu siis lähinnä vain akvaattisille eläimille, joita lasin liukkauskaan ei haittaa, mutta yleisenä periaatteena lasiterraarion pohja on syytä tehdä läpinäkymättömäksi. Akvaterraarioissa estettiseksi ongelmaksi muodostuu, että paljas lasipohja muodostaa peilin kun sitä tarkastellaan sivulasin läpi. Peilauksen poisto onnistuu ainoastaan sisäpuolisella pohjamateriaalilla.

Puupohjaiset levyt eivät ole sileydessään lasiin verrattavia, joten niiden päällä eläinten on helpompi liikkua. Puupohjainen levy voi olla muovipintainen, jolloin se on täysin kosteudenpitävä edellyttäen, että pinta pysyy ehjänä. Sen sijaan puupohjainen levy jonka pintaa ei ole sinetöity on aina jossain määrin huokoinen ja siten altis lian imeytymiselle. Esimerkiksi käsittelemätön vanerilevy on luonnollisesta paljon herkempi imeytymiselle kuin kosteutta kestävä filmiivaneri, mutta kaikki levytyypit ovat kuitenkin käyttöiältään rajallisia joten niiden käyttäminen paljaana terraarion pohjana ei ole suositeltavaa, lasiin verrattuna puhdistaminen on aina työläämpää. Pohja on täten syytä aina suojata vähintään paperilla.

Laatoilla tarkoitetaan irtonaisia laattoja, jotka voidaan nostaa terraariosta ulos puhdistusta varten. Jos laatat on kiinnitetty pysyvästi pohjaan, ne vertautuvat paljaaseen terraarion pohjaan. Irtonaisten laattojen etuna on mahdollisuus puhdistaa ne terraarion ulkopuolelella pesemällä viemäröidyssä tilassa ja juoksevan veden alla, joka on merkittävästi helpompaa ja nopeampaa kuin kiinteän pohjan pesu terraarion sisällä. Ongelmana on kuitenkin edelleen laattojen imukyvyttömyys eli niiden käyttö ilman irtonaista kuivikemateriaalia ei onnistu sotkuisten ja maassaelävien lajien terraarioissa. Saumoihin osunut neste valuu lisäksi laattojen alle, jossa se ei imeydy eikä myöskään kuivu, vaan alkaa usein haista. Laatoituksen käyttö yksinomaisena pohjamateriaalia on täten melko ongelmallista.

Terraarion pohjalla käytetyt laatat voivat olla joko teollisesti valmistettuja keinotekoisia lattialaattoja (saatavana on useita kivipintaa jäljitteleviä malleja), luonnonkivestä leikattuja standardikokoisia laattoja tai varsinaisia luonnonkivilaattoja (Suomessa käytännössä puutarhamyymälöissä myytävää liuskekiveä). Kaikissa tapauksissa laattojen mitoittaminen terraarion pohjan kokoiseksi onnistuu kulmahiomakoneella ja kivien katkaisuun tarkoitetulla laikalla. Teollisia laattoja on mahdollista myös katkoa samaan tapaan kuin kaakeleita tai lasia.

Kivijäljitelmälaatat: Klinkkerilaatoista saadaan leikattua täsmälleen terraarion pohjan kokoinen kate, mutta nesteet valuvat raoista laattojen alle. Laatojen poistettavuus taas estää saumaamisen eli niiden käyttö rajoittuu käytännössä aavikkoeläinten terraarioihin.

Teollisten laatojen etuna on ohuus, jolloin sekä pohjan paksuus että paino pysyvät mahdollisimman pieninä. Koska laatat ovat tasapaksuja, pohjasta saadaan täysin sileä ilman koholle jääviä leikkaussaumoja. Ongelmana on toisaalta normaalisti lasitettu pinta, joka ei kynsiä kuluttavan vaikutuksensa puolesta ole yhtä hyvä kuin luonnonkivinen laatta. Standardikokoiset kivilaatat voivat olla joko hiottuja jolloin ne ovat lähes yhtä liukkaita kuin lasi, tai epätasaisen pinnan omaavia. Tyypillistä laatoille on liian suuri paksuus ja siten paino, joten terraariokäyttöön ne eivät ole sopivia. Myös hinta on merkittävästi korkeampi kuin keinotekoisilla laatoilla tai liuskekivilaatoilla. liuskekivilaatat ovat 100% aidon näköisiä ja pinnaltaan luonnollisia, mutta käytännössä saatavilla olevien lattojen paksuus ei ole vakio, joten leikkaussaumat jäävät osittain näkyviin. Kolmiulotteisuus elävöitää pohjaa, mutta katkaisusaumojen suoruus haittaa vaikutelmaa. Luonnonkivilaatat ovat myös keinotekoisia laattoja selvästi paksumpia ja painavampia.

Laattojen käyttö varsinaisena pohjamateriaalina on imukyvyn puutteesta johtuen hyvin marginaalista. Se sijaan sisustuselementteinä laatat ovat paljon monipuolisempia, erityisesti piilopaikkojen rakentamisessa. Laattojen käyttöä terraarion sisustuksessa ja laattojen muokkaamista käsitelläänkin tarkemmin sisustusta ja kiviä koskevassa osiossa.

Matto on lähtökohtaisesti epäkäytännöllinen pohjamateriaali, se ei ole imukykyinen, se ei vastaa luontaista maanpintaa kynsiä kuluttavan vaikutuksen puolesta, sen puhdistaminen edellyttää kaikkien terraarion pohjalla olevien sisustusesineiden siirtämistä, se ei ole kertakäyttöinen joten sitä täytyy pestä, maton alle päässyt neste alkaa haista ja matto ei ole edes visuaalisesti kaunis vaihtoehto. Ja minkä takia hoitotoimenpiteiden vaatimaa työaikaa pitäisi lisätä maton puhdistamisella, jos pohjamateriaalin voi helpommin korvata uudella? Tästä huolimatta, terraariokäytössä on käytetty lähinnä kolmen tyyppisiä mattoja.

Ruohomatolla tarkoitetaan perinteistä muovista kynnysmattoa, jossa on ruusukkeiksi muotoillut lyhyet pystyharjakset. Tämän tyyppistä kynnysmattoa on yleisesti saatavilla vihreänä, ruskeana ja harmaana, terraariokäytössä väri on järjestään ollut vihreä, jolloin matto muistuttaa jonkin verran nurmikkoa. Ruohomaton esteettisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta käytännön ominaisuuksiltaan se on yksi huonoimpia mahdollisia valintoja terraarion pohjalle. Ruohomatto on tarkoitettu kengänpohjien puhdistamiseen ja se on tehty kestämään käyttöä, toisinsanoen harjakset kestävät maton päällä seisomista painumatta varsinaisesti kasaan. Matelijoiden alla ne eivät jousta lainkaan joten eläimen täytyy liikkua ja oleskella muoviharjasten päällä. Vaikka ihmisen tuntoaisti ei ole täysin verrattavissa matelijan ihoon, ruohomaton miellyttävyyttä alustana voi helposti kokeilla kävelemällä tai seisomalla sen päällä avojaloin tunnin verran yhteen menoon. Kokeen seuraavassa vaiheessa ruohomaton päällä nukutaan yksi yö, minkä jälkeen arvioidaan onko se miellyttävä alaustamateriaali vai valitaanko terraarion pohjaksi mieluummin jotakin muuta.

Ruohomaton puhdistettavuuskin on suorastaan ainutlaatuista, varsinkin harjaksiin ja ruusukkeiden alle kuivuneiden ulosteiden ja ruoantähteiden irrotus on kaikkea muuta kuin nopeaa ja vaatii käytännössä maton esiliotusta ennen käsittelyä harjalla tai painepesurilla. Matto itsessään ei ime nesteitä, joten sen alle päässyt neste alkaa haista. Toisaalta on kuitenkin huomattava, että nesteet vajoavat välittömästi harjasten kärkien alapuolelle, joten eläimet eivät juurikaan sotke itseään. Käytännössä ruohomatto on kuitenkin erittäin epäkäytännöllinen terraarion pohjamateriaali.

Vahakangasta on saatavilla eri väreissä ja jotkin kuosit ovat varsin luonnonmukaisen näköisiä. Vahakangas on ohutta, mutta kuitenkin niin jämäkkää että eläimet eivät yleisesti ottaen myllää sitä kasaan. Vahakankaan yläpuoli on vedenpitävä ja pinta on suhteellisen liukas joten se on helppo pitää puhtaana, kankaan alapuolella kangasrakenne on sen sijaan suojaamaton ja näkyvissä. Vahakankaalla ei ole nesteensitomiskykyä, ja kankaan alle päässyt neste likaa kankaan kuiturakenteen.

Terraariomatolla tarkoitetaan nukkapintaista ohuehkoa kumimattoa, joka on yleensä väriltään vihreää ja jota myydään nimenomaisesti terraariokäyttöön valmistettuna. Todellisuudessa kyseisen tyyppinen nukkapintainen matto ei ole mitenkään terraariospesifistä, vaan sitä on ollut jo vuosikymmeniä saatavana joko kiinteästi asennettavana tai irtonaisena mattona, esimerkiksi toimistorakennuksissa käytettäväksi. Periaatteessa mikä tahansa nukkapintainen matto vastaa kaupallista terraariomattoa, erona on käytännössä vain maton paksuus ja nukkauksen väri. Ja luonnollisesti metritavarana ostettavan maton halvempi hinta. Nukkapinta ei ole vahakankaan tavoin liukas ja maton alapinnan ollessa synteettinen, ei maton alle päässyt neste imeydy maton sisään. Muilta ominaisuuksiltaan myös terraariomatto on huono materiaali, koska se ei sido nestettä. Maton puhdistaminen onnistuu varsin helposti pesemällä, mutta siivous edellyttää maton poistamista terraariosta, jolloin kaikki pohjalla olevat sisustusesineet on ensin poistettava. Kuten kaikkien yhtenäisten pohjamateriaalien tapauksessa, tästä aiheutuu vain turhaa työtä joka voidaan välttää irtonaisen pohjamateriaalin käytöllä.

Maton käyttö terraarion pohjamateriaalina on suhteellisen tuore ilmiö ja se vaikuttaa olevan voimakkasti sidoksissa siihen, että terraarioon tarkoitettuja mattoja on saatavilla kaupallisena valmisteena joten niitä suositellaan eläinkaupoissa aloittelijoille. Eläinkaupan myyntitelineessä värikkäässä pakkauksessaan terraariomatot, kuten muutkin enemmän tai vähemmän väkisin kehitetyt terraariotarvikkeet, ovat tyylikäs osa kaupan sisustusta, mutta käyttöön ne eivät juurikaan sovellu.

Terraarion pohjamateriaalina voidaan käytännössä hyödyntää kolmen tyyppistä paperia. Pohjamateriaalista puhuttaessa paperilla tarkoitetaan yleensä sanomalehteä, mutta myös talouspaperilla ja kartongilla on käyttömahdollisuuksia. Tiivis ja ohut pakkaus- tai painomateriaaliksi valmistettu paperi on nesteensitomisominaisuuksiltaan heikkoa ja lisäksi sen vaihtaminen edellyttää terraarion pohjalla olevien sisustusesineiden poistamista, mikä hidastaa siivousta. Paperista silputun irtonaisen suikalekuivikkeen käyttö sen sijaan parantaa paperin tyypistä riippumatta pohjan nesteensitomisominaisuuksia ja mahdollistaa pohjan osittaisen vaihtamisen ilman sisustusesineiden siirtelyä.

Sanomalehti on varsinkin kaupunkialueilla edullisin saatavilla oleva kuivikemateriaali. Sitä ei edes tarvitse varastoida myöhempää käyttöä varten, koska lehtiä on saatavilla lähimmästä paperinkeräyslaatikosta tarpeen vaatiessa. Sanomalehden käyttö on siten edullista ja helppoa, mutta käyttöön liittyy muutamia rajoitteita. Sanomalehden keskeinen ongelma on tasaiselle pohjalle tyypillinen hidas nesteensitomiskyky ja painomuste. Sanomalehtipaperi on ohutta ja tiivistä, joten sen nesteensitomiskyky on teoriassakin vähäinen. Sitomiskykyä saadaan tarvittaessa parannettua lisäämällä paperin määrää eli käyttämällä useampia kerroksia. Sanomalehtikerrosten määrästä riippumatta nesteen imeytymisvauhti on kuitenkin suhteellisen hidasta ja nesteen pysyessä päällimmäisen kerroksen päällä, pohjalla liikkuvat eläimet voivat sotkea itsensä. Tästä syystä paljas sanomalehti sopii pohjamateriaaliksi ensisijaisesti eläimille jotka ovat joko pääasiallisesti kiipeileviä tai joiden jätökset ovat kiinteitä ja kuivia.

Vetisempiä jätöksiä tuottavien ja maassa liikkuvien eläinten terraariossa sanomalehden tarkoituksenmukainen käyttö edellyttää pohjamateriaalin pinnan pitämistä mahdollisimman kuivana. Tämä onnistuu silppuamalla päälimmäiset sanomalehtikerrokset suikaleiksi, muutaman senttimetrin vahvuinen paperisuikalekerros päästää nesteen välittömästi lävitseen yhtenäisen sanomalehden päälle, jolloin pohjakerroksen pinta pysyy siistinä ja lisäksi suikaloitu sanomalehti imee nestettä yhtenäistä kerrosta tehokkaammin. Paperisuikaleet on lisäksi helppo vaihtaa ainoastaan likaantuneesta kohdasta ilman, että sisustusesineitä tarvitsee siirtää, joten riittävän paksu suikalekerros vertautuu puhtaanapidon kannalta käytännössä muihin irtonaisiin pohjamateriaaleihin. Normaalilla paperisilppurilla / asiakirjatuhoajalla saadaan aikaan tarkoitukseen erittäin sopivaa paperisuikaletta. Asiakirjatuhoajia on saatavana myös kotikäyttöön tarkoitettuina paperikorin päälle asetettavina pienoisversioina, jotka ovat hinnaltaa muutamien kymmenien eurojen luokkaa. Sanomalehden ollessa ilmaista, investointi maksaa nopeasti itsensä takaisin ja pohjamateriaalikulut saadaan käytännössä eliminoitua kokonaan. Paperia silputtaessa on huomioita, että leikkausprosessi tuottaa jonkin verran hienojakoista pölyä. Pölyn määrä on kuitenkin niin vähäinen ettei sillä ole terraariokäytössä merkitystä, mutta paperin silppujan saattaa kanattaa välttää pölyn hengittämistä.

Suikaloitu sanomalehti: Paperisilppurin läpi vedetty sanomalehtisuikale muodostaa erittäin kuohkean pohjan, johon ulosteet vajoavat välittömästi. Verrattuna kokonaisiin sanomalehtiin, likaantuneet kohdat voidaan poistaa huomattavasti helpommin. Käärmeet voivat myös sukeltaa suikalepohjan sisään kuten luonnossa paksuihin sammalmättäisiin, ja sotkuisten lajien (mm. vesi- ja sukkanauhakäärmeet) terraarioissa sanomalehtisuikaletta voidaan käyttää sammalen sijasta.
Suikaloitu sanomalehti II: Käärmeet voivat myös sukeltaa suikalepohjan sisään kuten luonnossa paksuihin sammalmättäisiin, ja sotkuisten lajien (mm. vesi- ja sukkanauhakäärmeet) terraarioissa sanomalehtisuikaletta voidaan käyttää sammalen sijasta.

Toinen sanomalehteen liittyvä huomioitava seikka on painomuste, joka kemiallisena tuotteena on haitallista mikäli eläin altistuu sille joko ruoansulatuskanavan tai ihonsa kautta. Ihon läpi tapahtuva altistus koskee ainoastaan sammakkoeläimiä joita ei muutenkaan voi pitää sanomalehtipohjalla, matelijoilla voidaan havaita lievää (vatsa)suomujen värjääntymistä, mutta tämä ei ole varsinaisesti ongelma. Huomio tulee siten ensisijaisesti kiinnittää sanomalehden tahalliseen tai tahattomaan syömiseen. Käytännössä petoeläimet eivät sanomalehtisuikaleita syö ainakaan tarkoituksella ja niiden nieleminen vahingossakin on hyvin epätodennäköistä, joten käärmeiden tapauksessa sanomalehdestä ei ole haittaa. Sen sijaan esimerkiksi iguaani tai maakilpikonna saattaa luulla heinää muistuttavaa suikaletta syötäväksi, joten kasvinsyöjälajien terraariossa tulisi käyttää joko kokonaista sanomalehteä tai muita pohjamateriaaleja. Iguaanin tapauksessa pelkkä sanomalehti riittää, koska eläin oleskelee lähes kaiken aikansa pohjan yläpuolella, joten suikaloidun lehden sitomiskyvylle ei ole tarvetta. Maakilpikonnien tapauksessa sanomale, joten ainaostaan jämäkämpi paperi käy.

Sanomalehti on edellä esitetyt seikat huomioon ottaen sopiva pohjamateriaali monille sotkuisillekin matelijoille, jotka elävät joko kuiva- tai kosteailmaisessa ja kuivapohjaisessa terraariossa. Suikaloidun sanomalehden käyttö pohjan ylimpänä kerroksena monipuolistaa merkittävästi sanomalehden käyttömahdollisuuksia. Lisäksi on huomattava, että sanomalehteä on käytännöllistä käyttää myös ohuehkon hakekerroksen alla, jolloin se suojelee terraarion varsinaista pohjaa likaantumiselta. Sanomalehteä ei kuitenkaan voi pääsääntöisesti käyttää raskastekoisilla maassa elävillä eläimillä (käytännössä erityisesti kilpikonnilla ja varaaneilla), koska kevyenä materiaalina sanomalehdet eivät pysy paikallaan, jolloin niiden kuivikeominaisuus kärsii ulosteiden levitessä helposti suoraan terraarion pohjalle ja sotkiessa samalla eläimet (vertaava esimerkki: irtonaisia sanomalehtiä ei kannata samasta syystä käyttää latttian suojaamiseen seiniä tai kattoa remontoitaessa). Kokonaisten sanomalehtien vaihto edellyttää pohjalla olevien sisustusesineiden poistoa, joten siivous on irtonaiseen pohjamateriaaliin verrattuna suuritöisempää. Sanomalehden ja sanomalehtisilpun esteettiset ominaisuudet ovat toisaalta vähintäänkin yhtä kurjat kuin kutterinpurulla.

Edellämainittujen raskastekoisten maassa elävien eläinten tapauksessa sitovan kuivikekerroksen alla voidaan sanomalehden sijasta käyttää pahvia tai jäykempää paperia, esimerkiksi pakkauskartonkia / voimapaperia / makulatuuripaperia, mitä on saatavana pakkaustarvike- ja maaliliikkeistä (käytetään mm. lattioiden suojaamiseen seiniä tai kattoa maalattaessa – pysyy terraarion pohjan tavoin paikallaan myös lattialla, toisin kuin sanomalehdet). Jäykemmästä rakenteestaan johtuen painavakaan pohjaa kuopiva eläin ei saa paperikerrosta myllättyä, vaikka yläpuolella oleva irtonainen kuivike olisikin kaivettu pois. Vastaavalla tavalla voidaan käyttää paksumpaa kartonkia tai aaltopahvia. Kerros siis estää nesteiden valumisen terraarion pohjalle, mutta sen nesteensitomisominaisuudet ovat luonnollisesti hyvin heikot ja pohjamateriaalin varsinainen sitomiskyky perustuu pahvin päällä olevaan irtonaiseen pohjamateriaaliin.

Pelkkä kartonkilevy poistaa sekä terraarion lasipohjan läpinäkyvyyden että liukkauden, mutta se soveltuu käytettäväksi ilman irtonaista kuivikemateriaalia vain tilanteissa joissa eläimet ovat joko hyvin pienikokoisia tai täysin kiipeileviä tai ulosteet ovat koostumukseltaan kuivia, jolloin siivous onnistuu vaihtamatta koko pahvilevyä eivätkä eläimet likaa itseään ulosteissa. Kartonki sopii myös kiipeilyrakennelmien vaakasuorien tasojen pinnan suojaamiseen (tarvittaessa tason reunojen yli tavutettuna ja teipillä alapintaan kiinnitettynä). Ruskea kartonki on myös esteettisesti vähemmän häiritsevää kuin sanomalehti.

Talouspaperi on valmistettu nesteiden nopeaa imemistä varten, joten sen imukyky on erinomainen. Sanomalehden tavoin talouspaperin ongelmana on kuitenkin keveys, jota pieni arkkikoko vielä korostaa. Toinen tekijä on hinta, sanomalehteen verrattuna talouspaperin käyttö muodostuisi merkittävästi kalliimmaksi suuremmissa terraarioissa ja saavutettu hyöty verrattuna silputtuun sanomalehteen jäisi vähäiseksi. Talouspaperi on kuitenkin erinomainen pohjamateriaali pieniin terraarioihin, erityisesti poikasten eriöihin ja karanteeniterraarioihin. Mahdolliset ulkoloiset ja ulosteiden koostumus on helppo havaita valkoisella ja yhtenäisellä pohjalla. Terraarion pienestä koosta johtuen paperipohjan toistuva vaihtaminen on nopea operaatio.

Markkinoilla on ollut myös talouspaperia vastaavasta paperilaadusta valmistettua kaupallista pieneläinkuiviketta. Materiaali on sinänsä soveltuvaa myös terraarioon, mutta hinta-laatusuhteeltaan se ei pärjää sanolehtisuikaleelle ja myös jyrsijäpuolella paperikuivikkeiden käyttö on jäänyt marginaaliseksi puupohjaisiin kuivikkeisiin verrattuna.

Hakkeella tarkoitetaan puun kuoresta tai varsinaisesta puuaineksesta höyläämällä, jyrsimällä tai silppuamalla valmistettua pilkettä. Koska hake on 100%:sti puusta valmistettuna luonnontuote, se on soveliaassa muodossa erittäin sopivaa terraarion pohjamateriaaliksi. Haketta on erityyppistä ja sen raekoko voi vaihdella huomattavasti käyttötarkoituksen mukaan., tästä syystä jotkin haketyypit soveltuvat terraariokäyttöön paremmin, toiset huonommin. Seuraavaksi tarkastellaan tyypillisiä hakkeita.

Kutterinpuru tai kutterinlastu on käytännössä höyläyslastua, jota syntyy sahatun puutavaran höyläyksen sivutuotteena. Kutterinpurua on käytetty vuosikymmeniä jyrsijöiden ja kanien häkkien kuivikkeena, johon se soveltuukin erinomaisesti. Kutterinpuru on höyläysjätteen ominaisuudessa erittäin halpaa, kevyttä, imukykyistä, raekooltaan sopivaa, ja lastujen osittain toisiinsa tarttuvasta muodosta johtuen se mahdollistaa tunnelien kaivamisen paksuun kerrokseen. Kutterinpuru sisältää jonkin verran myös hienojakoista sahanpurua, mutta käytännössä kutteripuru ei kuitenkaan juuri pölise, koska hienojakoinen pöly vajoaa nopeasti kerroksen pohjalle. Kutterinpurun materiaalina on tyypillisesti mänty, kuusi tai koivu, höylätyn puun ollessa kuivaa sahatavaraa materiaalilla ei ole merkitystä eli havupuulastutu käyvät yhtä hyvin kuin lehtipuulastutkin. Kuivikkeena käytettävä kutterinpuru tulee kuitenkin luonnollisesti olla käsittelemättämöstä puusta höylättyä.

Kutterinpuru on siis jyrsijöiden pohjamateriaalina erinomaista, mutta terraarioissa sen käyttö on rajoitetumpaa. Kutterinpuru on kuivasta puusta höylättynä imukykyistä, joten se kuivattaa myös terraarion ilmaa; riippuen siitä onko ilmankosteuden tarkoitus olla korkea, tästä saattaa aiheutua ongelmia. Kutterinpuru ei puhtaasta puusta valmistettuna ole helposti homehtuvaa ja sitä voi käyttää kosteailmaisessa terraariossa, mutta se ei kuitenkaan oikein sovellu käytettäväksi kosteapohjaisessa terraariossa, johon kuorikate on huomattavasti sopivampaa. Kutterinpurun lastumainen muoto saattaa aiheuttaa ravintoon tarttumista suurehkosta palakoosta huolimatta ja nieltynä lastut ovat hankalan muotoisia ja reunoiltaan teräviä. Kutterinpurua voi käyttää matelijoilla kuivapohjaisessa terraariossa edellyttäen, että terraarion asukkaat eivät kaiva pohjamateriaalia. Sammakkoeläimille se ei sovellu missään olosuhteissa. Lähtökohtaisesti kutterinpurun käyttö on kuitenkin järkevää vain huomattavan sotkuisten eläinten tapauksessa, jolloin pohja-ainesta tarvitaan suhteellisen paljon ja se vaihdetaan usein. Esimerkiksi suurehkoilla käärmeillä kutterinpuru toimii ihan hyvin, mutta se ei yleisesti ottaen ole optimaalisin pohjamateriaalivaihtoehto. Lisäksi kutterinpurun visuaalinen ilme on luonnoton ja assosioituu voimakkaasti jyrsijöiden kuivikkeeseen. Toisaalta, purun vaalea väri helpottaa merkittävästi likaantuneiden kohtien havaitsemista

Kutterinpurun vahvuutena on halpa hinta ja helppo saatavuus, sitä voi yleensä ostaa säkkitavarana useimmista puusepänverstaista ja erittäin edulliseen hintaan – puru on jätettä joka pitäisi muuten kuljettaa jäälleenkäsittelyyn. Käytetty puru on biojätettä, joka voidaan kompostoida tai käyttää sellaisenaan maanparannukseen.

Palakuivikkeet (Suomessa käytännössä MörttiRöpö) on tyypillisesti valmistettu kuoritusta puusta hakettamalla ja varta vasten eläinten kuivikkeena käytettäväksi. Puulaji on normaalisti lehtipuuta, erityisesti haapaa. Hake on joko neliön tai suorakaiteen muotoista ja kooltaan 4x4x1 mm:sta ylöspäin n. 10 mm:n asti. Hake on käytännössä lähes pölytöntä ja palat eivät ole höylänlastujen tapaan toisiinsa tarttuvia (jyrsijöiden kuivikkeena käytettäessä tämä tarkoittaa, että kuivikkeeseen ei voi kaivaa tunneleita, mutta toisaalta se ei tartu yhtä helposti pitkäkarvaisten eläinten turkkiin) eivätkä teräväreunaisia joten niiden nieleminen on huonommasta tarttuvuudesta johtuen epätodennäköisempää eikä teoriassa aivan yhtä haitallista kuin kutterinpurun tapauksessa. Terraariokäytössä palakuivikkeet ovat tästä syystä hieman kutterinpurua parempia, mutta muuten ne ovat kutterinpurun tavoin paremmin muiden eläinten pohjamateriaaliksi soveltuvia ja ulkonäöltään luonnottomia. Palakuivikkeen käyttö on mahdollista terraarioissa vastaavissa tilanteissa kuin on mainittu kutterinpurun tapauksessa, eli ainoastaan matelijoilla ja niilläkin ensisijaisesti käärmeillä. Palakuivike ei ole käytännössä aivan yhtä imukykyistä kuin kutterinpuru, mutta kuten kuorikatteen tapauksessa, olennaista on että kerroksen pinta pysyy kuivana. Toisaalta, samanpaksuinen kerros levitettyä palakuiviketta sisältää enemmän puumateriaalia kuin kuohkeampi kutterinpuru, joten teoriassa sen nesteensitomiskyky on suurempi.

Palakuivikkeet on valmistettu vartavasten myyntiä varten, joten niiden hinta on kutterinpurua jonkin verran korkeampi. Haketta voi valmistaa myös itse, mikäli käytössä on riittävän tehokas oksa- tai hakesilppuri ja sopivaa puuainesta. Jos hake tehdään esimerkiksi kuorimattomasta pajusta, se on ulkonäöltään jonkin verran kaupallisesta valmisteesta poikkeavaa, mutta muuten aivan yhtä käyttökelpoista. Itse asiassa, mikäli on viitseliäisyyttä kuoria saatavilla olevat rangat (mikä tahansa lehtipuu tai paju käy) ja hakettaa ainoastaa irrotettu kuori, saadaan erinomaista pohjamateriaalia joka kestää sekä kosteutta, näyttää vaaleaa puuainesta huomattavasti luonnollisemmalta ja jota voi tietyin edellytyksin käyttää muuhun pohjamateriaaliin sekoitettuna myös sammakkoeläinten terraarioissa.

HUOM! Jos haketetaan tuoretta puuta, hake tulee varastoida ilmavasti paperisäkeissä tai avonaisissa muovisäkeissä. Lisäksi tuore puu ei ole imukykyistä, joten hakkeen tulisi olla käytettäessä mahdollisimman kuivaa. Käytetty palakuivike voidaan käyttää puutarhassa tai kompostoida.

Pellettikuivikkeet ovat uusin kuivikevaihtoehto ja ne on tarkoitettu kutterinpurun ja hakkeen tavoin ensisijaisesti jyrsijöille ja kaneille sekä kissanhiekan korvikkeeksi. Pelletit on valmistettu puujauheesta tai kasvikuiduista puristamalla ja ne ovat käytännössä melkein pölyämättömiä, kastuessaan ne tyypillisesti murenevat, jolloin puhtaat (kokonaiset) pelletit on helppo erotella uudelleenkäytettäviksi. Yleisemmin puupellettejä käytetään polttoaineena ja esimerkiksi Vapon puupelletit soveltunevat kuivikkeeksi siinä missä nimenomaan kuivikkeina markkinoitavat pelletitkin, joskin ne murenevat varsin helposti ja tuottavat tällöin hienojakoista ja pölyävää purua. Terrariokäytössä pellettikuivikkeiden käyttö vertautuu kutterinpuruun ja palakuivikkeisiin eli se ei ole optimaalisin vaihtoehto ja käyttö soveltuu lähinnä vain hyvin sotkuisten eläinten terraarioihin. Koska pelletit koostuvat purusta, niiden kompostointi on erittäin helppoa.

Kuorikate on nimensä mukaisesti puun kuoresta valmistettua suurikokoista haketta, jota käytetään puutarhoissa lähinnä puuvartisten kasvien istutusryhmien alustan peittämiseen. Hake estää rikkaruohojen kasvua ja koska puun kuori maatuu erittäin hitaasti, pensasryhmän alusta pysyy vuosia siistinä ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä.

Kuorikatetta valmistetaan normaalisti sahatavaraksi menevän tukkipuun koneellisen kuorinnan tuottamasti kaarnasta, eli Suomen oloissa käytännössä männystä, kuusesta ja koivusta. Koska kuorikatteen on tarkoitus maatua mahdollisimman hitaasti, hakkeen raekoko on varsin suurta. Palakoko on erittäin sopivaa terraarioon, koska se on liian suurta tarttumaan ravintoon ja muodostaa kiinteän ja näyttävän pohjakerroksen. Kuorikatteen valmistusprosessista johtuen hake sisältävää yleensä jonkin verran hienojakoista purua joka pölyää kuivana, mutta käytännössä tämä ei ole ongelma. Kosteassa terraariossa pöly on joka tapauksessa pölyämättömässä muodossa, kuorikkeesta se saadaan tarvittaessa helposti pois ravistelemalla tai huuhtelemalla. Kuorikatteen imukyky ei ole suuresta palakoosta johtuen kovinkaan hyvä, vaan nesteet valuvat helposti osittain kerroksen läpi terraarion pohjalle, koska imeytyminen suuriin kappaleisiin vaatii aikaa. Toisaalta, pohjamateriaalissa on olennaista, että pinta pysyy mahdollisimman kuivana. Kuorikate kestää hyvin kosteutta, joten sitä voidaan käyttää myös kosteapohjaisissa terraarioissa ja kuorikkeen ulkonäkö on hyvin luonnonmukainen.

Koivunkuorikate: Koivun kuoresta tehtyä haketta voi ostaa puutarhamyymälöistä mm. Kekkilän valmisteena. Koska koivun varsinainen tuohi eli pitkakestoisin kuoren osa on hyvin ohutta, suurin osa hakkeesta on kuoren alempia osia jotka maatuvat nopeammin. Lisäksi kuorikkeessa on varsin paljon puutikkuja.
Männynkaarnakate: Männyn kaarna on huomattavasti paksumpaa eli varsinaisen pintakaarnan osuus on männynkuorihakkeessa suurempi. Puutikkuja esiintyy tässäkin hakelaadussa. Kuvan hake on ollut ulkona taivasalla pari vuotta, joten väri on hieman haalistunut.
Kuusenkuorikate: Kuusen kuori on ohutta, ja hakkeena palakoko on tyypillisesti pitkänomaista. Yksittäiset kappaleet ovat joustavia.
Kuorikate alustana: Kuorikate ei ole kaivautuvien eläinten terraarioissa yhtä sopiva pohjamateriaalin kuohkeutusaine kuin rahkasammal tai vermikuliitti, mutta kasvien kannalta se sopii erityisesti epifyyteille; tässä se toimii orkidean kasvualustana.

Kuorikatetta käytettäessä on otettava huomioon, että sen tulisi olla mahdollisimman neutraalia eikä tuoksua käytännössä juuri lainkaan. Tuoreehkosta männyn ja kuusen kaarnasta valmistettu hake saattaa olla varsin voimakastuoksuista, joten sitä saattaa olla aiheellista säilyttää avoimessa astiassa jonkin aikaa ennen terraarioon laittamista. Havupuiden tahraava pihka ei ole kuorikatteen tapauksessa ongelma, koska kaarna ei varsinaisesti sisällä pihkaa edes puun eläessä. Pihkaa on saattanut tihkua puuainekseen asti ulottuneesta vauriokohdasta, jolloin sitä on tarttunut vähäisiä määriä myös kaarnaan, mutta tällöin se on näkyvissä ja helposti poistettavissa. Koivun kaarnasta valmistetussa hakkeessa tätä ongelmaa ei luonnollisesti ole. Kaupallisessa hakkeessa on yleensä mukana myös varsinaista puuainesta, joka on hakkeen murskausprosessissa hajonnut teräviksi tikuiksi. Tikut on mahdollisuuksien mukaan hyvä poistaa, havupuuhakkeessa mahdollisesti oleva pihka on tyypillisesti juuri puunpalasissa eikä kaarnassa.

Kuorihaketta on saatavissa puutarhamyymälöistä säkkitavarana (mm. Kekkilän valmistamana). Puutarhakäyttöön on saatavana on myös rautaoksidilla värjättyä haketta (musta / ruskea / punainen) joka on sinänsä myrkytöntä, mutta sen käyttöä terraariossa tulee välttää tahraavan ja kemiallisen vaikutuksen takia. Hakkeen värjäykseen käytetty rautaoksidi (kansanomaisemmin ruoste) on sinänsä myrkytöntä, mutta koska värjäysprosessi on vesipohjainen, värjätty hake päästää kastuessaan väriä. Värjättyä haketta ei saa päästää putoamaan vesialtaaseen ja sen käyttö sammakkoeläinten terraarioissa ei ole sopivaa sammakkoeläinten kostean ja puoliläpäisevan ihon takia. Vaikka ruoste ei sinänsä ole myrkyllistä, eläinten altistaminen sille pohjamateriaalin kautta ei ole tarkoituksenmukaista. Matelijoiden iho ei ole läpäisevä, mutta mikäli terraarion pohja on kostea ja eläimet ovat pohjalla oleskelevia, hake aiheuttaa yleensä jonkinasteista nahan värjääntymistä. Tämä ei sinänsä ole vaarallista, mutta värjätyn hakkeen käyttö esteettisistä syistä tulisi rajoittaa vain sellaisiin terraarioihin joiden asukkaat eivät juurikaan oleskele pohjalla.

Värjätty hake: Rautaoksipohjainen väri ei ole varsinaisesti myrkyllistä, mutta sateen kostuttamana värjätyt Kekkilän hakkeet päästivät huomattavasti väriä paperinenäliinalla pyyhittynä. Vastaavaa värjääntymistä tapahtuu eläimen maatessa kostean hakkeen päällä.

Kuoresta tehtyä pohjamateriaalia myydään myös nimenomaisesti terraariokäyttöön valmistettuna (mm. Repti Bark). Ominaisuuksiltaan nämä hakkeet ovat puutarhatuotteita vastaavia, mutta hinnaltaan merkittävästi kalliimpia.

Kuorikate soveltuu pohjaksi sekä matelijoille että sammakkoeläimille ja sitä voidaan käyttää sekä kuivassa että kosteassa / kosteapohjaisessa terraariossa. Ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaa kuorikate vastaa luontaista pohjaa ja terraariossa se on erittäin käyttökelpoista. Käytetty kaarnahake on biojätettä ja se voidaan hyödyntää puutarhassa, mutta kaarnan hitaasta maatumisesta johtuen sen kompostoinnissa normaalissa kompostissa on oltava maltillinen.

Hiekalla tarkoitetaan hienoa hiekkaa, jonka raekoko on yleisesti ottaen alle 2 mm. Hienoa hiekkaa on periaateessa kahta tyyppiä; luonnollsta hienoa hiekkaa ja seulottua hiekkaa. Luonnollisessa moreenihiekassa, jota voidaan hakea meren rannalta tai hiekkakuopilta, hienomman aineksen seassa on suurempia jyväsiä aina varsinaisiin pikkukiviin asti. Seulottu hiekka on myös moreenihiekkaa, mutta se on seulomalla saatu raekooltaan yhdenmukaiseksi, jolloin se on optimaalista esimerkiksi sementtiin sekoitettavaksi tai hiekkapuhallukseen.

Hieno hiekka: Seulottu hieno hiekka on välttämätöntä kaivautuville dyynieläimille. Akvaterraarioiden pohjana seulottu tai seulomaton hiekka on myös paras vaihtoehto, mutta muuten se sopii huonosti terraarion pohjaksi.

Käytännön ero luonnollisella hiekalla ja seulotulla hiekalla on pohjan kiinteys. Seulotun hienon hiekan raekoko on suhteellisen tasasuurta, joten yksittäiset hiekanjyväset pystyvät liukumaan helposti toistensa ohitse ja hiekkakerros mukautuu erittäin tiiviisti muiden sisustusesineiden muotoihin (vertaa tiimalasin hiekkaan). Luonnollisessa hiekassa raekoko sen sijaan on niin vaihtelevaa, että suuremmat jyväset sekä estävät hienomman aineksen liukumista että liikkuvat itse hyvin nihkeästi hienomman aineksen seassa (tiimalasiin laitettuna luonnollinen hiekka tukkii kavennuskohdan heti kun muutama isompi jyvänen osuu siihen). Käytännössä tästä seuraa, että luonnollisesta hiekasta tehty pohjakerros on luonnossa kuivaan dyynihiekkaan kaivautuvalle eläimelle selvästi huonompi vaihtoehto kuin seulottu hiekka, joka vastaa tuulen kuljettamaa raekooltaan hienoa dyynihiekkaa. Sen sijaan kuivasta luonnollisesta hiekasta tehty pohja on kiinteämpi pohjakerroksen päällä kävelevän eläimen alla (sama vaikutus saadaan aikaan sekoittamalla seulottuun hiekkaan esimerkiksi turvetta joka samalla tavalla estää jyvästen vapaan liikkumisen). Riippuen terraariossa hoidettavan lajin ominaisuuksista, on syytä huomioida hiekan juoksevuus.

Kuiva hieno hiekka soveltuu huonosti pohjamateriaaliksi eläimille, jotka eivät luonnossa elä hiekka-aavikolla tai dyyneillä (”aavikolla” eläminen ei toisin automaattisesti tarkoita, että laji elää hiekalla vaan tässä tarkoitetaan nimenomaisesti hiekka-aavikkoa). Todellisuudessa hienossa hiekassa / hiekalla eläviä lajeja on siis erittäin vähän ja huomattava osa terraariossa pidettävistä lajeista ei luonnossa koskaan joudu tekemisiin (hienon) hiekan kanssa. Esimerkiksi Suomen luonnosta on erittäin vaikea löytää hienosta hiekasta muodostuneita alueita, jotka eivät ole ihmisen toiminnan tulosta. Merkittävä osa Suomen pinta-alasta on jääkauden seurauksena eriasteista hiekka- ja moreenimaata, mutta käytännössä se on aina aluskasvillisuuden ja humuskerroksen peitossa. Lähinnä meren rannalla on paikoitellen kapea luonnollinen hiekkakaistale eli suomalaiset matelijat ja sammakkoeläimet eivät yleisesti ottaen joudu koskaan tekemisiin hiekan kanssa. Niiden pitäminen terraariossa hiekkapohjalla ei siten olisi optimaalinen pohjamateriaalivalinta, kuten se ei ole useimpien muidenkaan lajien tapauksessa.

Hieno hiekka on terraariossa ongelmallista siis erityisesti kuivana. Kuiva hiekka tarttuu erittäin hyvin kosteaan ravintoon, esimerkiksi kastemato, kala tai hedelmänpala peittyy hetkessä hiekkakerrokseen, kun taas esimerkiksi sammalpohjalla pyöriteltynä niihin ei tartu käytännössä lainkaan kariketta. (Hiekka-aavikolla ei esiinny kosteapintaisia selkärangattomia tai muita saaliseläimiä, vaan kaikki hyönteiset ovat kuivapintaisia eivätkä siten kerää hiekkaa itseensä.) Hiekan päällä kulkevan hyönteisen nappaava eläin saa yleensä suuhunsa myös hiekkaa vaikka itse hyönteinen pysyisikin hiekattomana ja hienoa hiekkaa on vaikea karistaa pois limakalvoilta joten hiekkaa joutuu tällöin myös niellyksi. Nieltynä suuret määrät hiekkaa voivat aiheuttaa suolistontukkeuman. Sinänsä vähäinen määrä hienoa hiekkaa tosin kulkee suoliston lävitse huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi suuremmat sorajyväset, jos eläimellä kuitenkin on taipumusta niellä enemmän hiekkaa joko vahingossa tai tarkoituksella, siitä voi seurata ongelmia.

Kuiva hiekkapohja on lisäksi upottava, eläimet kahlaavat siinä helposti nilkkojaan myöten joten se ei ole kiinteytensäkään puolesta sopiva eläimille jotka eivät kaivaudu hiekkaan. Hieno hiekka saattaa myös mekaanisesti ärsyttää eläimen silmiä, korvakäytäviä, ikeniä, kloaakkia ja suomujen välejä. Jos kuivaa hiekkapohjaa käytetään eläimillä, jotka eivät ole sopeutuneet elämään hiekalla, tulee lähtökohtaisesti käyttää luonnollista hiekkaa joka vielä tampataan mahdollisimman kiinteäksi. Optimaalisempi vaihtoehto on kuitenkin hiekkapohjainen seosmateriaali.

Sen sijaan hienossa hiekassa eläville ja siihen kaivautuville lajeille hiekka on erittäin olennainen osa terraarion sisustusta, itse asiassa se on joissakin tapauksissa ainoa varsinainen sisustuselementti, jota terraarioon tarvitaan. Luontaisesti hienossa hiekassa elävät eläimet ovat sopeutuneet hiekan ominaispiirteisiin, joten niistä ei ole niille haittaa samalla tavalla kuin hiekattomassa ympäristössä eläville lajeille, jotka terraariossa majoitetaan hiekkapohjalle. Eläimen luontainen elinympäristö on siten ratkaiseva tekijä hiekan soveltuvuutta arvioitaessa.

Akvaterraarion pohjamateriaalina hieno hiekka on myös erinomainen vaihtoehto, märkänä se muodostaa tiiviin pohjan johon jätteet eivät hautaudu. Vedenalaisessa pohjassa seulotun hiekan toiminnallinen ero verrattuna luonnolliseen hiekkaan on olematon, käytännössä luonnollinen hiekka näyttää pikkukivineen hieman luonnollisemmalta. Hienoa hiekkaa voi käyttää myös kosteapohjaisissa terraarioissa. Kostea hiekkapohja pysyy myös kiinteänä ja eroja seulotun ja luonnollisen hiekan välillä ei ole. Kostea hiekkapohja on sopiva erityisesti sammakkoeläimille, joiden terraariossa ylimmäinen pohjamateriaali on useinmiten sammalta. Koska hiekka on täysin epäorgaanista, se ei pilaannu jatkuvassakaan kosteudessa ja se on paras vaihtoehto mikäli terraariossa on integroitu vesialue. Koska kostea hieno hiekka ei tartu kovinkaan hyvin eläimiin ja vedessä se vajoaa pohjalle, se ei myöskään sotke vesialuetta kuten turve ja multa. Terraarion kasvit voidaan myös istuttaa suoraan hiekkapohjaan. Kosteapohjaisessa terraariossa voidaan käyttää myös seosmateriaaleja, mutta usein hiekka käy hyvin sellaisenaan, erityisesti alimmaisena pohjan osana.

HUOM! Terraarioon ja akvaarioon pyritään valitsemaan hienoa hiekkaa, mutta ei erittäin hienojakoista hiekkapölyä / hiesua. Hiekkapöly ei käteen otettuna varsinaisesti edes tunnu hiekalta, vaan lähinnä jauhoilta. Hienojakoista hiekkapölyä on aina jonkin verran hiekan seassa, mistä se saadaan pois pesemällä hiekka vedellä. Tosin peseminen on tarpeellista ainoastaan akvaarioissa ja akvaterraarioissa (koska hiekkapöly samentaa vettä eläinten kaivaessa pohjassa), terraarioissa hiekan sisältämällä hiekkapölyllä ei ole merkitystä. Vaihtoehtoisesti hiekkapöly saadaan erotettua hiekasta ilmavirralla, eli käytännössä kaatamalla hiekkaa astiasta toiseen sivutuulessa tai tuulettimen edessä. Hiekkapöly kulkeutuu tällöin ilmavirran mukana alapuolisen keräysastian ulkopuolelle raskaamman hiekan pudotessa suoraan alaspäin.

Hiekan hyvänä puolena on, että sitä on helposti saatavilla sekä luonnosta että kaupallisesti. Suomen maaperän geologisen koostumuksen vuoksi hiekkaa on helppo hakea joko rannalta tai hiekkakaupalta tai moreenialueilla yksinkertaisesti kaivaa maasta humuskerroksen alta. Akvaterraarioissa luonnon hiekan vaihteleva raekoko ja mukana olevat pikkukivet ovat pohjaa elävöittäviä, joten hiekkaa ei tarvitse seuloa. Sen sijaan hiekkaan kaivautuvilla aavikkoeläimillä hiekan tulisi olla seulottua eli raekooltaan mahdollisimman hienojakoista ilman pikkukiviä, jolloin siihen on mahdollisimman helppo kaivautua (luonnossa tuulen muovaama dyynihiekka on aina puhdasta hienoa hiekkaa). Luonnon hiekan seulominen kotikonstein dyynihiekan raekokoa vastaavaksi on mahdollista rakentamalla esimerkiksi metallisesta seulaverkosta siivilä, toisaalta kaivautuville eläimille hiekkaa voi hankkia valmiiksi seulottuna.

Seulottua hiekkaa on saatavilla edullisesti normaaleista rautakaupoista hiekkapuhalluskäyttöön ja sementtiin sekoitettavaksi. Erityisesti hiekkapuhallushiekassa on saatavilla eri raekokoja.

HUOM! Hiekkapuhalluskäyttöön on saatavilla myös mm. alumiinisikaattipohjaisia puhallusaineita eli on varmistettava, että hiekkapuhallusaine todellakin on puhdasta hiekkaa.

Myytävä hiekka on seulottua luonnonhiekkaa, suomalaisen kallioperän graniitti- ja gneissilajeista jauhautunutta ja väriltään normaalia hiekanruskeaa. Luonnollinen syntyprosessi tarkoittaa käytännössä, että hiekanjyväset ovat koostaan riippumatta pyöristyneitä eivätkä siten omaa ruoansulatuskanavalle vaarallisia teräviä särmiä. Sen sijaan puutarhakäyttöön on saatavilla värillisiä hiekkoja, jotka on yleensä valmistettu tietyn väristä kiveä murskaamalla. Murskatun hiekan särmät ovat terävämpiä, joten se on nieltynä luonnonhiekkaa haitallisempaa. Teräväsärmäistä hiekkaa ei tästä syystä tule käyttää terraariossa tai akvaariossa. Murskatun kiven särmien terävyys riippuu kivilajista, erityisesti kvartsikiviin syntyy teräviä särmiä (ja myytävät värihiekat ovat yleensä juuri kvartsia). Jos värillistä murskausmenetelmällä valmistettua hiekkaa haluaa käyttää, särmät voi hioa myllyttämällä eli pyörittämällä hiekkaa riittävän kauan kivien hiontaan tarkoitetussa hiontarummussa tai vaihtoehtoisesti betonimyllyssä. Riittävän myllytyksen jälkeen murskaamalla valmistettu hiekka vastaa ominaisuuksiltaan luonnonhiekkaa.

Luonnollinen moreeni: Harjumuodostelmat koostuvat moreenista, mikä taas on pääasiallisesti hienoa hiekkaa, eli hiekan saatuvuus luonnosta on hyvä. Akvaterraariossa hiekassa olevat pikkukivet eivät haittaa, vaan päin vastoin ne tekevät pohjasta luonnollisemman. Kuivassa pohjassa raekooltaan vaihteleva hiekka taas muodostaa seulottua hiekkaa selvästi kiinteämmän pohjan.

HUOM! Hiekkakuopalta hiekkaa haettaessa tulee varmistaa että hiekka on kemiallisesti puhdasta eli se tulisi ottaa kuopan seinämistä, ei kuopan pohjalta. Jos alueella on ajettu työkoneilla tai muilla moottoriajoneuvoilla, koneiden liikkuma-alueella olevaa hiekkaa tulee lähtökohtaisesti pitää saastuneena. Saastuminen ei edellytä varsinaista näkyvää öljyvuotoa vaan normaalin toiminnan myötä koneista vuotavia öljytippoja, jotka häviävät hiekan sekaan eivätkä tyypillisesti ole silmin havaittavia. Koska niitä kuitenkin voidaan olettaa löytyvän ja akvaarioon joutuessaan ne ovat erittäin myrkyllisiä, hiekka on otettava koneiden käyttöalueen ulkopuolelta, jolloin se on taatusti öljytöntä. (Kuivanpohjaisissa terraariossa mahdolliset öljytipat eivät luonnollisesti ole läheskään yhtä haitallisia kuin vedessä, mutta periaate on hiekan hankinnassa sama käyttökohteesta riippumatta.)

Luonnosta otetun hiekan käsittely ennen terraarioon laittamista riippuu hiekan hankintapaikasta. Kemiallinen uhka saadaan torjuttua keräyspaikan valinnalla, joten jäljelle jää biologinen torjunta ja mekaaninen puhdistus. Lähtökohtaisesti esimerkiksi hiekkakuopan pystyseinämästä otettu hiekka, joka maanpintaan nähden on ollut useiden metrien syvyydessä jääkauden lopusta alkaen, on biologisesti puhdasta. Se ei sisällä edes hajoavaa orgaanista materiaalia eli kasvien juuria, vaan on aivan puhdasta hiekkaa. Rautakaupasta ostettu muuraus- tai puhallushiekka on myös puhdasta, se on sekä seulottua että järjestään peräisin neitseellisestä hiekkakerrostumasta.

Neitseellisestä kerrostumasta tulevan hiekan pesemiseen tai sterilointiin uunissa kuumentamalla ei ole aihetta, vaan kuivaan terraarioon se on käyttövalmista sellaisenaan. Jos sterilointi on jostain syystä tarpeen, se tehdään kuumentamalla pellille leviettyä hiekkaa uunissa noin 150 asteeseen. Esimerkiksi harjusta aivan humuskerroksen alta kaivettu hiekka saattaa olla aiheellista kuumentaa uunissa ennen käyttöä, tarve tosin on jälleen sidoksissa siihen, miten syvältä hiekkaa viitsitään kaivaa. Yleisesti ottaen koskemattomista hiekkakerrostumista kaivettua hiekkaa ei siis tarvitse steriloida millään tavalla.

Jos hiekka otetaan meren rannalta läheltä vesirajaa tai veden alta, se on myös käytännössä puhdasta paikallisten matelijoiden loisiin ja punkkeihin nähden, mutta tällöin se kuitenkin kannattaa pestä kuumalla vedellä (koska Itämeren vesi on murtovettä, hiekka tulisi huuhdella myös siksi, että suolaisuus saadaan poistettua).

HUOM! Kuivaan tai kosteapohjaiseen terraarioon tarkoitettua hienoa hiekkaa ei tarvitse pestä, oli se sitten hankittu hiekkakuopalta tai kaupasta. Hiekka on valmiiksi kuivaa tai vain lievästi kosteaa, joten sen kasteleminen märäksi edellyttää harmillisen pitkää kuivatusjaksoa eikä pesemisestä ole edes mitään hyötyä. Akvaarioon tai akvaterraarioon laitettua hiekkaa ei myöskään ole pakko pestä, mutta peseminen on kuitenkin on suositeltavaa. Peseminen poistaa hiekasta hiekkapölyn, joka suuremmista hiekanjyväsistä poiketen jää leijumaan veteen kun pohjakerrosta sekoitetaan ja laskeutuu sitten vähitellen akvaariossa olevien sisutusesineiden ja kasvien päälle. Tämä antaa sekä ”pölyisen” vaikutelman, että haittaa merkittävästi joitakin hienolehtisiä kasveja. Hiekka ei tietysti pölise itsekseen, eli kerran laskeutunut hiekkapöly pysyy pohjan seassa ellei hiekkaa sekoiteta. Peseminen ei siten ole periaatteessa tarpeen sellaisilla eläimillä jotka eivät kaiva pohjassa, mutta koska peseminen ei vie paljon aikaa eikä akvaarioon laitettua hiekkaa tarvitse kuivattaa, on hiekka suositeltavaa pestä aina, kun sitä käytetään veden alla.

Peseminen tehdään muovisaavissa johtamalla käsisuihku tai vesiletku hiekkakerroksen alle ja pöllyttämällä hiekkaa vesisuihkulla. Varsinaiset hiekanjyvät vajoavat heti takaisin pohjalle hiekkapölyn jäädessä leijumaan veteen, jolloin se voidaan kaataa pois veden mukana. Hiekkaa pestään niin kauan, ettei vesi enää samene. Pesemiseen käytetyn veden lämpötilalla ei ole varsinaisesti merkitystä, koska hiekka on lähtökohtaisesti biologisesti puhdasta. Jos hiekka on kuitenkin otettu rannalta tai muuten pintakerroksista, pesemiseen käytetään kuumaa vettä.

Soralla tarkoitetaan hienoa hiekkaa karkeampaa kiviainesta, käytännössä noin kahden millimetrin raekoosta ylöspäin aina noin 20 mm:n sepeliin ja pikkukiviin asti. Hiekan tavoin puhdas sora on luonnossa hyvin harvinainen pohjamateriaali, ja tämä tulee huomioida myös terraariossa. Lähtökohtaisesti luonnosta ei edes löydy hiekka-aavikoihin verrattavia yhtenäisiä sora-alueita, puhdasta soraa esiintyy lähinnä virtaavien vesien pohjalla, jossa veden liike huuhtoo hienomman aineksen alavirtaan (vertaa mm. lohikalojen kutupaikat).

Sora: Särmistään hioutunut seulomalla erotettu akvaariosora tai murskaamalla valmistettu vastaavan kokoinen sora (kuvassa) ei vastaa luontaista pohjaa, mutta muodostaa toisaalta kiinteämmän pohjakerroksen kuin hieno hiekka.

Soraan liittyy hienon hiekan tavoin vaara niellyksi joutumisesta, tosin sillä erotuksella, että suurikokoisen kappaleen kulku suoliston lävitse on hankalampaa ja jo yksittäinen sorajyvänen saattaa siten aiheuttaa suolistotukkeuman. Periaatteessa pohjasoran tulisi olla raekooltaan eläimen kokoon suhteutettua niin, että se on ehdottomasti liian suurta (vahingossa) nieltäväksi.

Soran alkuperä poikkeaa hienosta hiekasta, sillä se voi olla joko luonnollisesti muodostunutta ja hienommasta aineksesta seulomalla erotettua tai isompaa kiviainesta murskaamalla teollisesti valmistettua. Luonnollinen sora on pyöristynyttä, kun taas kalliota murskaamalla valmistettu sepeli (mm. hiekoitusheikka) on kivilajista riippuen selvästi teräväsärmäisempää. Terävät särmät ovat ihoa kuluttavia ja erityisesti nieltynä ne saattavat aiheuttaa haavoja. Luonnollisesti, teräväsärmäinen sora ei sovi pohjalla oleskeleville (erityisesti vatsallaan liukuville eläimille, mm. sinikieliskinkit) eikä varsinkaan pohjaan kaivautuville lajeille, oli kysymyksessä sitten matelija, sammakkoeläin tai kala.

Soran käyttö akvaarion pohjamateriaalina on epäkäytännöllistä, koska lika ja jätteet vajoavat sen sisään, hienolla hiekkapohjalla ne taas jäävät pohjan pinnalle ja ovat helposti poistettavissa. Sorapohjan käyttö akvaarioissa johtuu vuosikymmeniä vallinneesta harhaluulosta, jonka mukaan hienosta hiekasta koostuva pohja pilaantuu ”tukkeutumisen” seurauksena eivätkä kasvit menesty mikäli vesi ei kierrä pohja-aineksessa. Luonnollisesti, luonnonvesistöistä pohja on yleensä hienojakoista ainesta eli usein suoranaista mutaa eikä se millään tavalla haittaa kasvien kasvua tai aiheuta muitakaan ongelmia.

Akvaarionhoidossa siis kuitenkin oli olettamuksena, että veden pitäisi kiertää pohja-aineksen seassa ja soran tuli siksi olla riittävän karkearakeista. Käytännössä veden kiertoa tehostettiin pohjasuodattimella, joka imi vettä pohjakerroksen lävitse – eli käytännössä aktiivisesti imi pohjalle vajonneita jätteitä pohjakerroksen sisään. Pohjasoran ajateltiin toimivan samalla biologisena suodattimena tarjoamalla kasvualustan hajottajabakteereille, mitä se jossain määrin kyllä tekikin, mutta koko perusajatus oli kuitenkin täysin väärä koska ”suodatinmateriaalin” eli pohjasoran puhdistaminen oli luonnollisesti paljon työläämpää verrattuna suodatinkammiossa olevan suodatinmateriaalin puhdistamiseen. Bakteeritoiminnankaan kannalta pohjasorassa oleva virtauksen avulla lisääntynyt bakteerikanta ei sitä paitsi edes ollut välttämätön vaan lähinnä normaalin sorassa olevan bakteerimäärän vähäpätöinen lisäys. Lisäksi pohjasuodattimen virtausta oli lähes mahdotonta saada toimimaan tasaisesti koko pohjan alan kattavasti, joten vesi alkoi käytänössä virrata vain tiettyjen kanavien läpi ja katvealueille pohjaan saattoi muodostua varsinaisia jätepesäkkeitä, jotka varastoivat kuormittavia typpiyhdisteitä pohjakerrokseen mikäli pohjaa ei puhdistettu riittävän aktiivisesti.

Kun akvaarionhoidossa huomattiin, ettei jätteiden aktiivinen imeminen pohjakerrokseen ollutkaan hyvä ajatus, pohjasuodattimen virtaus käännettiin imevästä puhaltavaksi eli vettä alettiin kierrättää pohjan lävitsi alhaalta ylöspäin. Tällöin jätteiden aktiivinen imeytyminen pohjaan loppui, mutta koska virtaus ei tällöinkään ollut koko pohjan alaa kattava, normaalin painovoiman aiheuttama jätteiden vajoaminen likasi edelleen karkeaa pohja-ainesta katvealueilla ja pohjaa oli siksi puhdistettava lappoamalla.

Pohjasuodattimen suosio alkoi merkittävästi laskea moottorikäyttöisten sisä- ja ulkosuodattimien kehityksen myötä ja 1980-luvulle tultaessa pohjasuodatin oli jo täysin vanhentunutta tekniikkaa. Pohjasuodatin ei luonnollisesti olisi voinut toimia hienossa hiekkapohjassa, mutta vaikka pohjasuodattimien käytöstä oli 1980-luvulla jo luovuttu, akvaarion pohja-aineksena pidettiin edelleen ”akvaariosoraa”, johon jätteet vajosivat itsestään ja jota oli siksi puhdistettava säännöllisesti. Riippumatta siitä käytetäänkö pohjasuodatinta vai ei, hoidettavien eläinten ollessa sotkuisia kuten usein on tilanne matelijoiden ja sammakkoeläinten tapauksessa, pohjasora varastoi sisäänsä ulosteet ja muut hienojakoiset jätteet, jotka kuitenkin edelleen kuormittavat vettä. Pohjasoraan voi helposti varastoitua näkymättömiin yli 50% eläinten ulostemäärästä sen sijaan että paljaspohjaisessa tai hienoa hiekkapohjaa käyttävässä altaassa kuona jäisi näkyviin pohjan pinnalle, josta se voidaan poistaa letkulla imemällä niiltä osin kuin suodatin ei ole kerännyt sitä itseensä. Pohjasoraan varastoitunut kuona on edelleen vedessä joten se luovuttaa veteen typpiyhdisteitä. Vedenvaihdolla poistetaan tehokkaasti veteen liuenneet typpiyhdisteet, mutta mikäli pohjasoraa ei samalla puhdisteta, varsinainen typpiyhdistevaranto jää altaaseen jolloin uusittu vesi likaantuu sorassa olevien yhdisteiden liukenemisvaikutuksen kautta. Tästä syystä sorapohjaa käytettäessä kerroksen tulee olla mahdollisimman ohut ja se tulee puhdistaa säännöllisesti, hoitotoimenpiteiden kannalta sora on täten hienoa hiekkapohjaa selvästi työläämpi akvaterraarion pohjamateriaali.

Tästä pohja-aineksen karkeutta koskevasta harhakäsityksestä onkin päästy yleisesti eroon vasta 2000-luvulla – yli 20 vuotta sen jälkeen kun karkeaa soraa vaatinut pohjasuodatus oli jäänyt pois yleisestä käytöstä! Luonnollisesti, hienosta hiekasta koostuva pohja on pohjalla liikkuville ja pohjaan kaivautuville eläimille huomattavasti soraa optimaalisempi ja lisäksi hoidon kannalta helpompi ja visuaalisesti miellyttävämpi vaihtoehto. Myös pohjalannoitteiden kannalta hieno hiekkapohja pitää lannoitteet erossa vedestä eristämällä ne tehokkaasti pohjan sisään. Koska akvaariossa hieno hiekka on myös nieltynä sorajyväsiä turvallisempaa, ei soran käyttö akvaterraariossa ole suositeltavaa. Käytännössä sora on kuitenkin hienoa hiekkaa helpommin pestävissä, joten akvaattisten kilpikonnien tapauksessa se on helpompi vaihtoehto mikäli pohja-ainesta halutaan niillä käyttää.

Kuivassa terraariossa sora ei ole vähimmässäkään määrin imukykyistä. Sorapohjalle kaadettu neste valuu suoraan kerroksen läpi ja leviää soran alla terraarion pohjalle tasaiseksi kerrokseksi, joten sen poistaminen edellyttää koko sorakerroksen poistamista. Myös pienijakoinen kiinteä jäte vajoaa helposti pohjan sisälle, mikä vaikeuttaa puhtaanapitoa. Käytännössä sora on siten erittäin epäkäytännöllinen pohjamateriaali eikä se yleisesti ole optimaalisin vaihtoehto millekään terraariossa pidettävälle lajille. Soraa voidaan kuitenkin käyttää vettä varaavana salaojakerroksena esimerkiksi turpeen tai sammalen alla, jolloin varsinainen pohjamateriaali pysyy kosteana tasaisemmin ja harvemmilla kastelukerroilla.

Turve on maailmassa suhteellisen harvinainen maa-aines, sillä sen esiintyminen on sidoksissa rahkasammalten esiintymisalueeseen, mikä rajoittuu lauhkealle vyöhykkeelle. Suomessa suolla tarkoitetaan nimenomaisesti turvesoita, mutta kansainvälisesti ”suo” on usein maaperältään, kasvistoltaan ja erityisesti vesiarvoiltaan suomalaisesta mallista huomattavasti poikkeava ekosysteemi. Terraario-oloissa ei siten tule automaattisesti jäljitellä suomalaista suota, mikäli hoidettu laji elää ”soilla tai soisessa maastossa” esimerkiksi Keski-Amerikassa.

Turve syntyy rahkasammalen hajoamisen seurauksena. Elävä rahkasammalmatto hajoaa alapuolelta samalla kun sammalet kasvavat pituutta latvoistaan, mutta turvekerroksen kasvunopeus on erittäin hidasta. Turvetta väitetään tiettyjen turvesoita hyödyntävien tahojen toimesta ”uusiutuvaksi energianlähteeksi”, mutta tarkkaan ottaen tämä ei siis ole käytännössä totta.

Turve: Pussitetusta turpeesta on perattu suuremmat puunkappaleet ja rakenne on murskattu, mutta muuten seasta löytyy kuitumaisia paakkuja ja pieniä puunkappaleita. Turve on ph-arvoltaan hyvin hapanta ja irtonaisena materiaalina se sotkee eläimet ja vesialtaat. Terraariossa turvepohja tulee tämän takia mielellään juntata mahdollisimman kiinteäksi.

Luonnonoloissa turve on aina paksun rahkasammalkerroksen alla, joten yksikään eläinlaji ei elä luonnossa turvepohjalla. Terraariossa turve on kuitenkin sopivasti käytettynä sopiva pohjamateriaali, koska sillä on useita hyviä ominaisuuksia. Puhdas turve ei käytännössä homehdu eikä maadu terraario-olosuhteissa, joten orgaanisuudestaan huolimatta se vertautuu epäorgaanisiin aineksiin. (Säkkiturve on kosteana lähes ilmatiivissä muovisäkissä eikä se tällöinkään homehdu tai hajoa). Turpeeseen sekoittunut jäte saa kuitenkin aikaan homehtumista ja pohjan pilaantumista. Koska turve on pehmeää ja orgaanista, se ei ole vaarallista nieltynä. Turve sitoo hyvin vettä, joten se on pohjamateriaalina imukykyistä. Turve on kevyttä ja kuohkeaa, joten siihen on helppo kaivautua ja muihin maa-aineksiin sekoitettuna sillä saadaan kuohkeutettua ja kevennettyä pohjamateriaalia. Ja turvetta on helppo ostaa puutarhamyymälästä valmiiksi pussitettuna; hinta on hyvin halpa.

Turpeeseen liittyy kuitenkin muutamia ongelmia. Turve on sopivaa kosteapohjaiseen terraarioon, mutta se ei ole optimaalinen vaihtoehto kuivaan ympäristöön, koska kuivuttuaan se pölisee herkästi. Turpeen hiukkaskoko on pölymäisenä erittäin hienojakoista ja turvepölyä kulkeutuu siten helposti hengityselimistöön. Kuivaa turvetta ei sovi käsitellä ilman hengityssuojainta, eikä pölyämättömissä oloissa eläviä eläimiä ole siten soveliasta asuttaa pölisevällä kuivalla turpeella. Kuivunut turve kastuu uudelleen varsin nihkeästi, eli pohjakosteutensa menettäneen turpeen imukykyisyys heikkenee merkittävästi. Vaikka turve ei ole nieltynä vaarallista, varsinkin kuiva turve tarttuu hienojakoisena helposti kosteaan ravintoon ja joutuu siten syödyksi. Lisäksi turve tarttuu myös kosteaihoisiin eläimiin, mikä ei ole luonnonmukaista kaivautumista harrastamattomien eläinten tapauksessa, ja kulkeutuu eläinten mukana vesialtaaseen (jos vesiallas on kiinteä, tästä voi seurata ongelmia). Turpeen ph-arvo (happamuus) on myös normaalia maa-ainesta alhaisempi, se ei sellaisenaan ole kovinkaan hyvä kasvualausta kasveille ja kaivautuville sammakkoeläimille turvepohja voi aiheuttaa ongelmia nahanluonnissa.

Turvekerros voidaan tiivistää, jolloin se saadaan suhteellisen kiinteäksi ja enemmän luontaista maanpintaa vastaavaksi. Tiiviinä turve myös kuivuu hitaammin. Pölyämistä tiivistäminen ei kuitenkaan kokonaan poista. Koska turvepohjan tulisi pysyä jatkuvasti hieman kosteana pölyämisen estämiseksi, turvepohjaista terraariota tulee sumuttaa päivittäin tai pohjakerroksen tulee olla suhteellisen paksu jolloin se varastoi paremmin vettä. Kuivuneeseen turpeeseen kaadettu vesi sitoutuu hitaasti, koska kuiva turve kelluu. Kuivaan pohjaan kaadettu vesi kulkee siten suoraan turpeen läpi ja muodostaa vesikerroksen terraarion pohjalle. Pohjan kosteudenvarauskykyä voi parantaa pitämällä turpeen alla hiekka- tai sorakerrosta, joka sitoo välittömästi kaadetun veden ja luovuttaa kosteutta tasaisesti yläpuolella olevaan turpeeseen.

Koska turpeen käyttö terraariossa käytännössä edellyttää pohja-aineksen pitämistä kosteana pölyämisen estämiseksi ja varsinkin pohjakerroksen ollessa ohut tämä edellyttää jatkuvaa kostuttamista, käytännössä parempaan tulokseen päästään mikäli turpeeseen sekoitetaan muita pohjamateriaaleja. Helpoin seos on turve / hieno hiekka, jossa molemmat osat ovat saatavilla säkkitavarana. Mukaan voidaan sekoittaa kaarnahaketta, jolloin lopputuloksesta saadaan hyvin luonnonmukainen. Toinen varsinkin sammakkoeläinten pohjaksi soveltuva seos on turve / savi, saven määrän ollessa suurempi. Seoksen kuohkeutta voidaan tarvittaessa nostaa sekoittamalla mukaan vermikuliittia tai rahkasammalta. Hiekkaan ja saveen sekoitettuna turve keventää materiaalia ja seos ei ole turpeen tavoin yhtä sotkuista mikäli pohjan päällä ei käytetä esimerkiksi sammalkerrosta, toisaalta seos on pelkkään turpeeseen verrattuna kiinteämpää ja siten lähempänä todellisen maanpinnan koostumusta. Seos myös kostuu kuivana turvetta helpommin eikä se merkittävästi pölise kuivanakaan.

Turvetta voidaan hankkia joko suoraan turvesuolta rahkasammalen alta kaivamalla tai ostamalla puutarhamyymälästä. Aines on molemmissa tapauksissa pohjimmiltaan täysin samaa. Puutarhamyymälöistä (kasvu)turvetta on saatavana sekä lannoitettuna että lannoittamattomana, terraariokäyttöön tulee luonnollisesti valita lannoittamatonta turvetta. Lannoite sinänsä ei ole varsinaisesti vaarallista, mutta sammakkoeläinten tapauksessa kaikkea ylimääräistä kemiallista altistusta tulee välttää.

Turveharkko: Turveharkoista saa rakennettua kolmiulotteisen sisustuksen, johon voidaan istuttaa kasveja. Harkot ovat kiinteitä ja niitä voidaan helposti kaivertaa epäsäännöllisen muotoisiksi.

Puutarhakäyttöön tarkoitettuna tuotteena turpeen säkkihintä on edullista. Luonnosta hankittuna turvetta voidaan saada myös hyvinkin kiinteässä muodossa, jolloin siitä voidaan paloiksi leikattuna rakentaa terraarioon tasoja ja tilanjakajia. Erityisesti pienten eläinten terraarioissa tällä saadaan aikaan hyvinkin käytännöllisiä sisustuksia, koska turverakenteisiin voidaan suoraan istuttaa kasveja. Luonnosta haetussa turpeessa on lisäksi usein mukana juuria ja muuta isompaa ainesta joka elävöitää terraariota, pussitetusta turpeesta ne on pääsääntöisesti seulottu pois. Kiinteitä turvepaloja on tarjolla myös kaupallisena tuotteena, mutta pussiturpeeseen verrattuna hinta on merkittävästi korkeampi.

Mullalla voidaan tarkoittaa joko luonnollista maa-ainesta, joka on tyypillistä lehtipuuvaltaisille alueille tai kompostoimalla valmistettua multaa, jota on tarjolla kaupallisesti puutarha- tai kukkamultana. Luonnollinen metsästä hankittu humus eli käytännössä multa on 100% luonnollista ja sopivaa terraarioon mahdollisen kuumentamisen jälkeen, kaupallinen multa taas on hieman monimuotoisempi tapaus.

Kaupallinen kukkamulta: Kukkamulta koostuu pääasiallisesti kompostoidusta turpeesta, joten rakenne on hyvin samanlainen turpeen kanssa. Multapussien sisällöstä havaitsee usein selvästi, että mukaan on sekoitettu hiekkaa ja / tai savea. Käytännössä multa sotkee eläimet ja vesialtaat kuten turvekin, mutta se on turvetta huomattavasti helpompi kastella uudestaan jos pohja pääsee kuivahtamaan.

Kaupallisesti tuotettu multa jäljittelee luonnollista multaa ja sitä valmistetaan sekoittamalla turvetta, hienoa hiekkaa, savea ja ”kompostia” halutussa suhteessa ja kompostoimalla seos. Multaa tuotetaan eri tarkoituksiin, jolloin aineosien suhteet poikkeavat toisistaan (esimerkiksi kukkamulta vs. kaktusmulta). Erikoismullat on kehitetty tuotekehitysmenettelyn kautta, niiden laatua valvotaan, ja tyypillistä onkin, että niitä on saatavana ainoastaan pussitavarana ja pakkauksesta voidaan helposti tarkistaa käytetyt valmistusosat.

Valitettavasti erikoismullille on myöskin tyypillistä, että lannoittamantonta versiota ei ole saatavilla, vaan seokseen on lisätty ylimääräistä lannoitetta ja kalkkia. Koska terraariokäytössä pohja-aineksen tulisi olla mahdollisimman neutraalia (puhdasta), mullan tulisi olla mieluumin lannoittamatonta (eläimet huolehtivat itse pohjamateriaalin lannoittamisesta, joten materiaalin mennessä vaihtoon se on joka tapauksessa ”lannoitettua”). Käytännössä multaseoksessa ei tarvita lainkaan ”kompostia” ja lisätyn lannoitteen ollessa lähtökohtaisesti välttämätön paha, lannoitteen määrän tulisi olla mahdollisimman vähäinen (eli esimerkiksi kaktusmulta on periaatteessa parempaa verrattuna tavalliseen kukkamultaan, koska ravinnepitoisuus eli lisätyn lannoitteen määrä on alhaisempi). Lisätyllä kalkilla taas ei ole niinkään väliä, erityisesti jos se on lisätty jo kompostointivaiheessa tai on ainakin fyysisestii näkymätöntä ja multaa liuennutta. Lisätyn kalkin on tarkoitus vaikuttaa mullan ph-arvoa nostavasti, mikä verrattuna erittäin happamaan turpeeseen on jopa positiivista sammakkoeläinten pohjamateriaalissa.

Yleiseltä koostumukseltaan erikoismullat muistuttavat edelleen varsin läheisesti turvetta, vaikka väri onkin tyypillisesti huomattavasti tummempi. Vaikka multa onkin huomattavalta osin turvepohjaista, kompostointi on vaikuttanut rakenteeseen ja kuiva multa kostuu uudelleen merkittävästi helpommin kuin kuivunut turve. Tämä on helppo todeta esimerkiksi kuivuneessa kukkaruukussa, vesi imeytyy multaan varsin nopeasti, kun taas läpikuiva turve on selvästi vettähylkivämpää. Kuivasta mullasta ei myöskään irtoa turpeen tavoin hienoa pölyä, ja koska se on läheisemmin luontaista maa-ainesta muistuttavaa sekä ph- arvoltaan että kosteuden sitomiskyvyltään, multa on turvetta sopivampaa pohjamateriaalia, mikäli pohjan on pysyttävä kosteana ja siihen aiotaan istuttaa eläviä kasveja.

Mullan käyttö on suositeltavaa silloin, kun pohjaan aiotaan istuttaa kasveja ja toisaalta pohja pidetään kohtuullisen kosteana. Varsin tunnettua on, ettei muita kuin turvesuolla kasvavia kasveja kannata istuttaa pelkkään turpeeseen, joka on sekä hapanta että ravinneköyhää, joten kasvualustan tulee olla käytännössä multaa. Lisäksi multa ei kuivu yhtä pahasti kuin turve eli se kostuu kuivahdettuaan helpommin.

Pysyvästi kosteassa pohjassa, lähinnä hiekkapohjassa jonka alaosassa on tyypillisesti jatkuvasti vettä, koko pohjan alan kattava vesi takaa kosteuden lisäksi vesiliukoisten ravinteiden saannin – toisaalta eläinten jätökset myös liukenevat pohjassa laajemmalle alueelle. Kuivemmassa pohjassa ravinteet eivät liukene koko pohjan alueelle joten niiden tulee olla kasvin juuriston alueella – mikäli eläin ulostaa tälle alueelle kasvi voi hyödyntää ravinteet, mutta juuriston ulkopuolelle osunut jätös ei hyödytä kasveja koska ravinteet eivät liukene kunnolla niiden saataville.

Käytännössä multaa ei kannata käyttää suuremmilla eläimillä, joilla kasveja ei istuteta suoraan pohjaan eli se sopii lähinnä sammakkoeläimille ja selkärangattomille. Multaa voi kuitenkin olla syytä jatkaa turpeen tavoin muilla aineilla koostumuksen optimoimiseksi lähemmin luontaista maanpintaa vastaavaksi, tai multakerroksen päällä voi käyttää sammalta. Lisäksi tulee huomioida, että kosteaan ihoon tarttuvana multaa kulkeutuu turpeen tavoin vesialtaaseen.

Irtotavarana myytävä multa ei ole pussimultien tavoin ainesosiltaan tarkan kaavan mukaan sekoitettua, vaan periaatteessa mahdollisimman halvalla valmistettua. Irtomullassa ”kompostin” osuus on yleensä mahdollisimman suuri, koska mahdollisimman vähäinen kuivikemateriaalin (turpeen) käyttö pienentää kustannuksia ja vähentää kompostointiin tarvittavaa tilaa. ”Kompostilla” ei tarkoiteta perinteistä lehtikompostia, vaan esimerkiksi Helsingissä irtomultaa valmistetaan vedenpuhdistuslaitoksen kuivattamaa viemärijätettä kompostoimalla. Käytännössä irtomullan koostumus onkin selvästi pussimultien koostumuksesta poikkeavaa. Irtomullassa ei usein ole juuri lainkaan turvemaista kuohkeutta, vaan koostumus on tiiviimpää ja hienojakoisempaa. Märkänä se muuttuu liejumaiseksi, kun taas turve ja pussimulta pysyvät puuromaisena. Irtomulta on käytännössä siis aivan eri tuote kuin pusseissa myytävät erikoismullat, eikä se ole sellaisenaan sopivaa terraarioon. Kompostoitu viemärijäte on sopivaa kukkapenkkiin tai nurmikon pohjaksi, mutta ei terraarion pohjamateriaaliksi.

Turvetta ja multaa säkkitavarana ostettaessa tulee vastaan kysymys lannoitetun aineksen käytöstä terraariossa. Terraariossa pohjamateriaalin tulee olla mahdollisimman puhdasta eli lähtökohta on välttää kaikkia tarpeettomia kemikaaleja. Lannoite voi vaikuttaa eläimiin haitallisesti joko syötynä, sammakkoeläimillä ihon läpi liuenneena ja erittäin kärjistetyissä tilanteissa hengitettynä. Tästä syystä on syytä tarkastella hieman läheisemmin ”lannoitteen” olemusta.

Lannoite voi olla puhtaasti luonnonmukaista, esimerkiksi lehmänlantaa joka on sekoitettu maa-ainekseen joko tuoreena tai kompostoituna. Karjanlanta ei luonnollisesti ole vaarallista, vaan eläimet törmäävät siihen luonnossakin, Suomessakin rantakäärmeet munivat miellään lantakasoihin (tai munisivat, jos avoimia kasoja olisi saatavilla). Kosteasta lannasta nousee tyypillinen lannanhaju, mutta koko kuivan terraarion pohja voitaisiin päällystää kuivatetulla lannalla eikä tästä aiheutuisi ongelmia. Luonnolliset lannoitteet ovat siten turvallisia, niiden käyttö voi olla tarpeetonta tai epäedullista, mutta vaaraa niistä ei käytännössä ole.

Sen sijaan kemialliset lannoitteet voivat olla vaarallisia, ja koska lannoitteella tarkoitetaan pääasiallisesti keinolannoitteita, huomio tulee kohdistaa niihin.

Esimerkkinä kasvilannoitteesta on ensimmäiseksi käteen sattunut 1990-luvun puolivälistä peräisin oleva pullo nestemäistä Paraske Oy:n valmistamaa Supra Vital-lannoitetiivistettä. Tuote on tarkoitettu sekä puutarha- että huonekasveille. Etiketin mukaan:

Eli tuotetiedoista nähdään, että valmis lannoite ei sisällä huomattavan myrkyllisiä ainesosia, ja lueteltujen aineiden pitoisuudetkin ovat käytännössä varsin vähäisiä. Tuotteen valmistuksessa käytetyistä aineista monet ovat rikastetussa muodossa vaarallisia, mutta käytännössä merkitystä on ainoastaan pullossa olevan nesteen, tai oikeastaan laimennetun käyttöliuoksen ominaisuuksilla.

Lannoite ei siis ole suoranaisesti myrkyllistä eikä niin ollen varsinaisesti vaarallista. Luonnollisesti lannoitetiiviste ei sovellu juotavaksi tai jatkuvaan ihokontaktiin, jolloin se todennäköisesti osoittautuisi enemmän tai vähemmän haitalliseksi, mutta haitalliset vaikutukset ovat olennaisesti sidoksissa altistusmäärään ja laimentamaton neste on huomattavasti haitallisempaa kuin laimennettu käyttöseos. Jos kyseistä lannoitetta käytettäisiin lannoittamattoman turpeen lannoittamiseen annosteluohjeen mukaisesti laimennettuna, pitoisuus on niin pieni, ettei sillä ole käytännössä mitään merkitystä riippumatta siitä syökö eläin pohjamateriaalia tai oleskeleeko sammakkoeläin materiaaliin kaivautuneena.

Ammattimaisempaan käyttöön tarkoitetut peltolannoitteet ovat kuitenkin tyypillisesti kuivia ja raemuotoisia, mikä tarkoittaa väkevää kemikaalipitoisuutta. Korkea pitoisuus tekee kuivalannoitteista käytännössä joko haitallisia tai jopa vaarallisia ja lannoiterakeiden syöminen tai niiden päällä oleskelu on huomattavasti ongelmallisempaa verrattuna maa-ainekseen liuenneeseen lannoitteeseen. Raemuotoisia lannoitteita ei siis tule käyttää terraarioissa.

Terraariossa usein käytettyä pohjamateriaalia eli kasvuturvetta on saatavana sekä lannoittamattomana että lannoitettuna. Pussitavarana myydyt mullat taas ovat tyypillisesti aina lannoitettuja. Lannoitetut pussimullat ja -turpeet voivat olla joko nestemäisellä tai kuivalla lannoitteella käsiteltyjä, mutta käytännössä lannoite on kosteaan ainekseen niin hyvin liuennutta, että sillä ei ole merkitystä. Jos mullassa olisi selvästi näkyvissä lannoiterakeita se olisi luonnollisesti sopimatonta terraarioon.

Tilanteessa, jossa pohjaan istutetaan eläviä kasveja tai elävien kasvien ruukuissa käytetään normaalia kukkamultaa, lannoitettu vaihtoehto on ainakin paikallisesti käytettynä usein välttämätön joko siksi, että kasvit tarvitsevat ravinteita tai siksi, että lannoittamatonta multaa ei ole edes saatavilla. Pohjamateriaalin ollessa ainoastaan alustana johon ei istuteta eläviä kasveja, lannoite on tarpeetonta ja teoriassa haitallista, joten esimerkiksi kasvuturpeen tapauksessa valitaan lannoittamaton vaihtoehto. Lannoitetun tuotteen käytöstä pohjamateriaalina ei useimmissa tapauksissa ole etuja, joten sitä ei suositella jos lannoittamaton vaihtoehto on saatavilla. Jos kuitenkin käytetään lannoitettua pohjaa, siitä ei käytännössä kuitenkaan seuraa ongelmia. Yleisenä periaatteena kuitenkin käytetään mahdollisuuksien mukaan lannoittamatonta ainesta.

HUOM! Pohjaan kaivautuvien sammakkoeläinten terraarioissa turpeen ph-arvoa voi olla aiheellista nostaa maltillisella kalkituksella, koska sammakkoeläimet eivät pääsääntöisesti elä happamilla alueilla ja maaperän tulisi siksi olla neutraalia. Kalkitus tehdään sekoittamalla puutarhakalkkia (murskattua kalkkikivijauhoa) kosteaan turpeeseen ja antamalla kalkin liueta rauhassa ennen terraarioon laittamista seisottamalla turvetta ämpärissä. Maa-aineksen ph-arvo mitataan sekoittamalla maata veteen ja mittaamalla seoksen ph-arvo normaalilla ph-testillä.

Eläinten jätökset lannoittavat myös pohjaa, mutta käytännössä ravinteet eivät leviä tehokkaasti muuten kuin vedessä, eli kasvit voivat hyödyntää ulosteiden ravinteet vain silloin kun ne osuvat juuriston alueelle. Riippuen terraarion sisustuksesta tämä ei yleensä toimi muuten kuin sammakkoeläinten ja hyvin pienten liskojen runsaalla kasvillisuudella sisustetuissa terraarioissa, joissa koko pohja on käytännössä kasvien juuriston kattamaa. Kun jätekuormitus on vähäistä, yksittäiset ulosteet ovat pieniä ja ne osuvat satunnaisiin kohtiin käytännössä koko pohjan alueelle, terraarion pohja voidaan saada toimimaan biologisesti itsepuhdistuvan akvaarion tavoin, eli pohjakerros ja kasvillisuus käsittelevät automaattisesti jätteet ja varsinaista pohjan siivoamista ei tarvita.

HUOM! Akvaterraarioissa pohjalannoitteita ei myöskään tarvita, varsinkaan jos eläimet kaivavat pohjassa. Lannoitus hoituu eläinten toimesta automaattisesti ja leviää vedessä kaikkien kasvien saataville.

Savi on hiekan tavoin luonnonoloissa yleensä humuskerroksen alla ja tulee Suomessa esiin lähinnä ihmisen toiminnan seurauksena, tyypillisesti kynnetyillä pelloilla. Savi on eri muodoissaan kuitenkin kansainvälisesti katsottuna hiekkaa yleisempi maaperä alueilla, joilla humuskerros ja aluskasvillisuus eivät ole täysin kattavia. Esimerkiksi puoliaavikot, savannit ja arot ovat yleensä savipitoista maata. Näissä oloissa maaperä on tyypillisesti kovaksi tiivistynyttä ja suurimman osan vuotta kuivaa.

Irtonainen savi: Ojanpenkalta haettu, kuivattu ja murskattu savi on erinomainen pohjamateriaali terraarioihin.

Veden alla ja muuten märissä olosuhteissa savi voi esiintyä joko kiinteänä savena tai upottavana mutana. Käytännössä mutapohja on akvaterraariokäytössä epäkäytännöllinen, joten terraariossa käytetään kiinteän kerroksen muodostavaa kuivalta maalta kerättyä savea. Terraariossa ja akvaariossa vedenalainen savipohja on mahdollinen, mutta käytännössä siitä ei ole mitään etua verrattuna hienoon hiekkaan. Vedenalaista pohjaa ei siten kannata tehdä savesta.

Tiivistetty savi: Kun savi kastellaan ja tiivistetään terraarion pohjalle, saadaan aikaan täysin luontaista puoliaavikkoa vastaava kiinteä pinta. Savi halkeilee sitä enemmän mitä paksummasta kerroksesta on kyse, mutta kerroksen ei yleensä tarvitse olla muutamaa milliä paksumpi.

Puhdas savi on hiekan tavoin epäorgaanista ainesta, mutta sen hiukkaskoko on äärimmäisen pientä. Ihmisen tuntoaistilla yksittäisiä savihiukkasia ei pysty tunnistamaan, vaan sormien välissä hierottu savimurunen tuntuu hajoavan tomuksi. Käytännössä epäorgaanisuudesta seuraa hiekan tavoin, että puhtaasta savesta tehty pohja on täysin stabiili eikä reagoi veden kanssa. Hienosta hiukkaskoosta seuraa, että savi paakkuuntuu ja tiivistyy helposti, jolloin sen pinnasta ei käytännössä juuri irtoa ainesta. Raemuotoisen kuivan saven raekoko taas on niin suurta, ettei se juuri tartu ravintoeläimiin tai tunkeudu hiekan tavoin eläinten silmiin, korviin tai suomujen väleihin. Savella ei ole myöskään hiekan tavoin hankaavia tai mekaanisesti ärsyttäviä ominaisuuksia. Nieltynä savimuruset ovat lisäksi turvallisia, koska niiden ollessa vain paakkuuntunutta pölyä, ne hajoavat ruoansulatuskanavassa kosteuden vaikutuksesta jauhoksi. Tätä voi kokeilla hieromalla saviraetta sormien välissä veden alla.

Savea on Suomessa helppo saada luonnosta hakemalla. Kaupallinen kissanhiekka on yleensä pääasiassa savea, mutta koska se on teollisena valmisteena yleensä kemiallisesti viritettyä (eikä tarkoitettu terraario / akvaariokäyttöön), on syytä suosia luonnollista savea joka on täysin turvallista myös akvaterraariossa. Savea voi siis hankkia yksinkertaisesti maasta kaivamalla. Keräämisessä on kuitenkin huomioitava kemiallinen puhtaus, samoin kuin hiekkaa hiekkakuopalta haettaessa. Saven tilanteessa looginen hankintapaikka on nopeasti ajatellen kynnetty pelto tai savimaahan kaivettu avo-oja, jotka ovat hiekkakuopan tavoin kuitenkin kemialliselle saastumiselle alttiita. Tällöin vaarana ei tosin ole niinkään öljy, vaan pellolla käytettävät lannoitteet ja kasvinsuojeluaineet. Vaikka kyseessä olevalla pellolla ei käytettäisi lainkaan kemiallisia aineita, pelkkä karjanlannalla lannoittaminenkin on sopimatonta, mikäli savea aiotaan käyttää akvaterraarion pohjamateriaalina (rehevöittävä vaikutus on sama kuin luonnonvesistöissä). Kuivassakaan terraariossa lietelannalla jatkettu savi ei ole optimaalisin vaihtoehto.

Saven valintapaikan tulisi siis olla lähtökohtaisesti puhdas, esimerkiksi useita vuosia kesannolla ollut niitty tai muu joutomaa on sopiva hankintapaikka. Kemiallisen puhtauden lisäksi saven tulee akvaterraariossa tai kosteapohjaisessa terraariossa käytettynä olla myös mekaanisesti puhdasta, eli se pitää puhdistaa mätänevästä orgaanisesta materiaalista (kasvien juuret, kastemadot yms.). Puhdistamistarpeeseen voidaan vaikuttaa hankintapaikalla eli kaivamalla savi mahdollisimman syvältä maanpintaan nähden, tai ottamalla se avo-ojan seinämistä jotka ovat usein lähes kasvittomia. Avo-ojien seinämissä ja maa-ainekseen läjityskasoissa hyvänä puolena on lisäksi luonnollinen rapautuminen eli savi saadaan jo valmiiksi raemuotoisena. Tällöin se on sekä helppo puhdistaa että kelpaa muotonsa puolesta sellaisenaan käytettäväksi.

Savi valmistellaan terraariota varten puhdistamalla ja tarvittaessa steriloimalla. Mikäli kerätty savi ei ole valmiiksi raemuotoista, sitä kuivatetaan tarpeellinen aika paperin tai pahvin päälle levitettynä (huomattava sanomalehdestä mahdollisesti imeytyvä painomuste). Kuivuminen riippuu lämpötilasta ja ilmanvaihdosta, eli kesällä se onnistuu parhaiten suorassa auringonpaisteessa. Kun savi on riittävän kuivaa, se murennetaan rakeeksi, minkä jälkeen siitä on helppo poistaa kasvien juuret ja muut epäpuhtaudet. Kuten hiekan tapauksessa, riittävän syvältä kaivettu savi on valmiiksi biologisesti puhdasta joten sitä ei ole välttämätöntä kuumentaa. Kun savea kuumennetaan uunissa, tulee huomioida, että liian kovassa lämmössä saadaan aikaan keramiikkaa (eli poltettua savea), mikä ei ole tarkoitus. Uunia ei ole tarvetta lämmittää mahdollisimman kuumaksi vaan 150 astetta riittää hyvin.

Savea voidaan käyttää terraarion pohjana kahdella tavalla; raemuotoisena irtokerroksena tai tiiviinä pintana. Kummassakin tapauksessa savi voi olla joko kuivaa tai kosteaa. Kasvien istuttaminen pohjaan edellyttää käytännössä, ettei pintaa juntata täysin kiinteäksi.

HUOM! Kuivilla käytettynä saven koostumuksella ja mekaanisella puhtaudella ei ole merkitystä, vaan seassa voi olla humusta. Sen sijaan veden alla tai akvaterraarion pengerryksessa saven tulee olla mahdollisimman puhdasta, käytännössä niin puhdasta, että siitä voitaisiin valmistaa saviastioita. Materiaali on tällöin kaivettava riittävän syvältä puhtauden varmistamiseksi. Akvaterraariossa epäpuhdas savi murenee penkereistä ja haisee epäpuhtaalta.

Savipenger: Savesta voidaan tehdä terraarioon kiinteä pengerrys joko kostuttamalla irtainta savea jonkin verran ja tiivistamällä pinta tai tekemällä märästä savesta sileäpintainen penger. Mikäli pengerrystä käytetään akvaterraariossa (kuvassa on keskellä vesialueen syvennys), saven tulee olla täysin puhdasta, kuivan maan terraariossa laadulla ei ole väliä. Humusta sisältävä savipenger murenee kuvan tilanteessa varsin helposti, ja lisäksi pintamaasta otettu materiaali haisee usein selvästi "epäpuhtaalta". Pengerryksen materiaalin tarvetta on tässäkin esimerkissä vähennetty penkereen sisään asetetuilla muovirasioilla, jotka kuivan maan terraariossa ovat tyhjiä. Mikäli syvennyksessä pidettäisiin vettä, rasiat olisi täytetty vedellä. Märkä savipinta sotkee, eli akvaterraariossa veden yläpuoliset alueet päällystetään sammalella (elävää jaavansammalta voidaan myös käyttää menestyksekkäästi) ja vedenalainen pohja voidaan tarvittaessa hiekoittaa hienolla hiekalla. Savipohja ei samenna vettä, ellei sitä kaiveta, eli se toimii sellaisenaan hyvin rauhallisilla pyrstösammakoilla.
Savipenger II: Sama penger kuivuneena. Kuivuminen aiheuttaa paksuun savikerrokseen halkeamia, mutta ne voidaan täyttää uudelleen kostealla savella, jolloin lopputuloksesta tulee sileäpintainen.

Terraariossa kiinteä savipohja on kuivana täysin luontaista maanpintaa vastaava eli se on eläinten kannalta mahdollisimman luonnonmukainen. Kiinteän pohjan puhdistaminen on kuitenkin työläämpää, mikäli eläinten ulosteet ovat kosteita, koska ne imeytyvät osittain pohjaan. Tästä syystä useimmissa tapauksissa on siis käytännöllisempää käyttää raemuotoista savipohjaa. Tällöin likaantunut kohta voidaan poistaa yhtä helposti kuin muiden irtonaisten pohjamateriaalien kanssa.

Kiinteä savipohja saadaan aikaan tiivistämällä kostutettu savi terraarion pohjalle sopivan paksuiseksi kerrokseksi. Tiivistämisen voi tehdä käsin, tiiliskivellä tai laudanpätkällä painelemalla. Luonnossa savimaan pinta ei ole täysin sileä, mutta toisaalta tulee välttää pinnan rei’ittämistä liian epätasaiseksi koska se vaikeuttaa puhdistamista.

HUOM! Kuivuneen savilaatan irrottaminen pohjalta helpottuu huomattavasti, jos se ei ole kuivunut suoraan kiinni terraarion pohjaan. Käytännössä terraarion pohjalle levitetään ensin paperia (talouspaperi, toimistopaperi, voimapaperi, voipaperi tms.) ja savi tasoitetaan paperikerroksen päälle.

Irrottamisen ja siivouksen kannalta on myös parempi, että savikerros on mahdollisimman ohut, korkeintaan pari senttiä paksu. Kerrokseen joko tarkoituksella tai vahingossa syntyvät halkeamat ovat tällöin mahdollisimman matalia ja helposti puhdistettavia ja likaantuneen kohdan irrottaminen muusta pohjasta on mahdollisimman helppoa. Tiivistetty savipohja voidaan pitää joko täysin kuivana tai kosteana riippuen terraarion asukkaista. Kosteana pidetystä pohjasta likaantunut kohta on helppo vaihtaa leikkaamalla se irti veitsellä ja korvaamalla poistettu kohta puhtaalla savella. Kuivan pohjan osittainen vaihto tehdään samalla tavalla, leikkaaminen vain on hankalampaa. Kun pintaan on saatu reikä, likaantunut alue on helppo poistaa työntämällä veitsen terä savikerroksen alle ja murtamalla se irti palasina. Sekä kuivan että kostean saven tapauksessa savikerroksen alla oleva paperi helpottaa vaihtoa huomattavasti.

Kuivuessaan yhtenäisellä savipinnalla on taipumusta halkeilla sekä luonnossa, että terraariossa. Halkeamat elävöittävät pintaa, mutta vaikeuttavat puhdistamista keräämällä jätteitä. Tästä syystä pohjan tulisi olla mahdollisimman ohut, jolloin halkeamat ovat mahdollisimman matalia (kuivassa pohjassa halkeamat voi puhdistaa pölynimurilla, mutta ulosteiden imeminen normaaliin pölypussiin ei ole hyvä ajatus mikäli pussia ei tämän jälkeen vaihdeta; pussissa olevat kuivatkin ulosteet levittävät helposti hajua imuria käytettäessä.) Mikäli halkeamia ei haluta, yksinkertaisin tapa luoda sileä pohja on täyttää muodostuneet halkeamat savella. Saveen sotketuilla oljilla tai rahkasammalella voidaan yrittää luoda yhtenäistä ja halkeilematonta rakennetta, mutta se ei yleensä kuitenkaan onnistu täydellisesti. Sen sijaan sideaine vaikeuttaa huomattavasti pohjakerroksen osittaista vaihtoa.

Yllä käsitellyt pohjamateriaalit ovat olleet multaa lukuunottamatta puhdistettuja eli koostumukseltaan monotonisia. Tämä ei käytännössä vastaa luonnollista tilannetta lukuunottamatta dyynialueiden puhdasta hiekkaa tai kuivuneessa savesta muodostunutta aroa. Terraarion pohjamateriaali saadaan luonnollisemman näköiseksi, kun siinä yhdistellään useampia materiaaleja. Helpoin tapa on hakea luonnosta aitoa maa-ainesta pohjamateriaaliksi (tai päällystää terraarion pohjakerros luonnosta haetulla karikkeellaa, jota käsitellään jäljempänä). Jos tämä ei onnistu, voidaan itse sekoittaa pussitavarana hankittavia aineksia.

Monissa tapauksissa terraarion pohjamateriaali saadaan siis yhtä pohjamateriaalivaihtoehtoa optimaaliseksi sekoittamalla useampia materiaaleja sopivassa suhteessa. Tällöin pohjakerroksen kosteuden varaamiskyky, imukyky, pinnan kiinteys, soveltuvuus kaivamiseen ja kasvien istutusalustaksi sekä pohjamateriaalin ulkonäkö ovat paremmin luonnollista maaperää vastaavia.

Lähtöaineina sekoituksissa käytetään halpoja säkkitavarana hankittavia materiaaleja eli turvetta, hienoa hiekkaa, kaarnahaketta ja multaa, joita jatketaan tilannekohtaisilla lisäaineilla. Lisäaineista vermikulitti on myös säkkitavarana hankittavaa, sammalta voidaan ostaa kalliiseen hintaan tai kerätä metsästä, savea ei käytännössä ole myynnissä (kissanhiekka ei lähtökohtaisesti käy) ja samaten kuivat lehdet ja puuvartisten kasvien juuret täytyy kerätä itse.

Materiaaliin sekoitettavien sitomiseen tarkoitettujen kuitumateriaalien osalta on olennaista huomioida maatuminen ja erityisesti homehtuminen. Jos pohjamateriaali on kosteaa, rahkasammal kestää pitkään ja ennen kaikkea se ei homehdu (maatumisella ei sinänsä ole muuta merkitystä kuin sitomiskyvyn aleneminen). Sen sijaan kosteaan pohjaan ei sovi sekoittaa esimerkiksi kuivaa heinää, koska se lahoaa nopeasti ja ollessaan riittävän ilmavassa pohjamateriaalissa tai osittain pohjan pinnalla, homehtuu lähes välittömästi.

Sekoitepohja: Tavalliset terraarioissa käytetyt pohjamateriaalit eli savi, turve, seulottu hieno hiekka, sammal ja kuorihake. Sammalta ja dyynihiekkaympäristöä lukuunottamatta materiaalit ovat liian "puhtaita" ollakseen täysin luonnollisia, ja ulkonäön ohella pohjan ominaisuudet paranevat kun materiaaleja sekoitetaan sopivissa suhteissa. Keskellä olevassa kasassa on sekoitettuna 1/4 jokaista ylläolevaa materiaalia sammalta lukuunottamatta.
Sekoitepohja II: Lähikuva edellisen kuvan sekoitteesta. Kun tähän vielä lisätään päälle kuivia lehtiä tai heinänkorsia, ollaan jo hyvin lähellä autenttista maanpintaa.

Pohjamateriaalin koostumuksen sopivuutta voi testailla vapaasti. Kaivautuvia eläimiä lukuunottamatta pohjamateriaalin ominaisuuksilla ei ole eläimille olennaista merkitystä, jolloin pääpaino voidaan pitää siisteyden lisäksi pohjan ulkonäössä. Kaivautuvilla eläimillä, lukuunottamatta hienossa hiekassa eläviä lajeja, pohjamateriaalin virittäminen tuottaa yleensä puhtaita materiaaleja paremman lopputuloksen. Poikkeuksena tästä ovat kuitenkin monet pohjamateriaalissa elävät selkärangattomat, joiden tapauksessa annettuja ja toimivia ohjeita tulisi noudattaa yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi selkärangattomat, jotka käyttävät ravintonaan lahopuuta, eivät menesty oloissa joissa pohjamateriaalin lahopuu korvataan esimerkiksi kutterinpurun ja turpeen seoksella. Lisäksi selkärangattomat, jotka koteloituvat pohjamateriaalin sisään ja koteloperiodi kestää pitkään, ovat usein varsin herkkiä pohjamateriaalin epäedullisille kosteus- ja hengittävyysominaisuuksille, joita aiheutuu aineksen karkeuden muutoksista. Eli jos ohjeessa neuvotaan käyttämään hienoa hiekkaa ja se on todettu käytännössä toimivaksi, esimerkiksi vermikuliitin käyttö voi olla tappava virhe.

Luonnollista kasvillisuuden sitomaa maanpintaa täysin vastaavaa pohjamateriaalia on vaikea rakentaa keinotekoisesti. Yksinkertaistettu versio on mahdollista saada aikaan varsin helposti kasvattamalla ohuen, esimerkiksi tarjottimelle levitetyn, multa- tai savikerroksen päälle kerros nurmikkoa joka voidaan sitten siirtää terraarion pohjaksi joko elävänä tai kuivattuna. Ruohon juuriston sitoma maa-aines vastaa tällöin läheisesti luonnollista maanpintaa eli se on kiinteä, varsinainen pohjamateriaali ei tartu ravintoon ja kerroksen alapuolelle kaivetut tunnelit eivät romahda samalla tavalla kuin pelkkään pohjamateriaaliin kaivetut. Elävä ruoho on yksivuotinen kasvi, joten se ei kestä terraariossa elävänä loputtomasti. Toisaalta, se on helppo korvata tarvittaessa ja toisaalta kerroksen ei tarvitsekaan pysyä elävänä. Toinen tapa on irrottaa luonnosta sopivia paloja pintakerrosta ja siirtää ne terraarioon.

Käytännössä varsinainen nurmikkoon verrattava maanpinta on luonnossa harvinainen ja varsinainen maa-aines on joko sammalen tai kuolleiden kasvinosien muodostaman karikkeen peitossa. Tämä on helppo järjestää terraarioon tekemällä edellä esitelty sekoitepohja ja päällystämällä se osittain kuivilla lehdillä, heinillä ja kuorikkeella. Tai hakemalla metsästä autenttista lehtikariketta. Alla on neljä esimerkkiä normaalista suomalaisesta metsänpohjan karikkeesta, joka voidaan helposti siirtää terraarion pohjan ylimmäksi kerrokseksi.

Koska luonnosta otettuun pintamaahan ja karikkeeseen liittyy biologinen riski (erityisesti punkit), matelijaterraarioon tarkoitettu aines tulisi steriloida ennen terraarioon laittamista. Puhdistaminen onnistuu tehokkaasti esimerkiksi uunipellillä kuumentamalla. Tällöin kaikki elollinen luonnollisesti kuolee, mutta suomalaiset kasvit eivät muutenkaan olisi pysyvä ratkaisu ympärivuotisissa huonelämpötiloissa. Kasvimateriaalia, erityisesti yksivuotisia kasveja, sisältävä pintakerros soveltuu rajoitetusti kosteaan ja erityisesti kosteapohjaiseen terraarioon, sillä kuollut kasviaines alkaa nopeasti maatua. Maatumisella ei ole väliä, mutta homehtuminen tulee estää, mikä onnistuu yleensä riittävällä ilmanvaihdolla.

Sammalet ovat tärkeä pohjamateriaali erityisesti sammakkoeläinten terraarioissa. Sammal ei tartu ruokaeläimiin, sitoo hyvin kosteutta, pohja on eläinten kannalta luonnollinen ja terraarion pohjakerroksen esteettinen ilme saadaan miellyttäväksi. Rahkasammalilla on lisäksi lievästi antibioottisia ominaisuuksia, joten niiden käyttö ehkäisee homeen kasvua. Sammalta on saatavana kaupallisena ”terraariovalmisteena” ja Suomen luonnosta sammalta ja jäkälää on myös saatavilla monipuolisesti. Suomessa esiintyvät lajit ovat rakenteeltaan ja ulkonäöltään monimuotoisia: kerrosmaisia, mätäsmäisiä ja versomaisia sammalia, mätäsmäistä jäkälää ja pitkäkuituista luppoa ja naavaa. Käytännössä sammalen käyttö terraariossa suosii tiettyjä sammallajeja, käytännössä rahka- ja seinäsammalia.

Sammal on periaatteessa erikoismateriaali (ei saatavilla puutarhaliikkeistä tai muualta edullisena säkkitavarana), joten sen käyttö tilanteissa, joissa pohjamateriaalin laatu on eläimen kannalta yhdentekevää ja joissa pohja joudutaan vaihtamaan usein, on yleensä ekologiselta kannalta parempi suosia muita materiaaleja. Joka tapauksessa, sammalta on yleensä tarpeen käyttää ainoastaan pohjan pintakerroksena, joten sen kulutus saadaan pidettyä kohtuullisena.

Jäkälä muodostaa rakenteellisesti yhtenäisen kokonaisuuden, joten sitä käytetään kokonaisina mättäinä, jäkälän murskaamisessa yhtenäiseksi pohjamateriaaliksi ei ole järkeä, sekä ulkonäkö että käytännön ominaisuudet eivät tällöin ole kummoiset.

Sammalen tapauksessa rakenteellisesti yhtenäinen sammalkerros on valmiiksi ohutrakenteinen, yksittäisistä versoista koostuvat mättäät / sammalkasvustot taas ovat niin paksuja ja heikosti koossapysyviä, että niiden siirtäminen kokonaisena ei yleensä onnistu ja terraariossa ne olisivatkin epäkäytännöllisiä. Versomaisten sammalten tapauksessa pohjakerroksen paksuus on vapaasti säädettävissä, kun mättäitä ei edes yritetä siirtää kokonaisina vaan ne hajotetaan yksittäisiksi versoiksi.

Sammal: Kuvassa on vasemmalla kuivaa rahkasammalta ja oikealla kuivaa seinäsammalta. Rahkasammal on antibioottisten ominaisuuksiensa takia erinomainen wetboxiin, mutta terraarion pohjalla se ei ole pitkäkuituisen rakenteensa takia kovinkaan luonnollisen näköistä. Lisäksi vaaleanvihreä rahkasammal menettää kuivuessaan värinsä. Seinäsammal ja muut vastaavat sammalet taas ovat kasvutavaltaan matalia, eli ne voidaan siirtää terraarioon ehjänä, ja toisaalta ne säilyvät kuivuttuaankin vihreinä.
Jäkälä: Palleroporonjäkälä ja muut jäkälät muodostavat korkean ja kuivana kovan kerroksen, mikä on toiminnallisesti huono pohja maanpinnalla eläville eläimille.
Kaupallinen jäkälä: Koristekäyttöön myytävä jäkäläpaketti. Kyseinen jäkälä on värjättyä, kuivana pehmeää ja tuotetietojen mukaan palosuojattua. Eli terraariokäyttöön täysin sopimatonta.

Mikäli sammalta käytetään kuivassa / kuivapohjaisessa terraariossa, kosteuden kestävyydellä ei ole väliä vaan huomio voidaan kiinnittää ensisijaisesti sammalen rakenteeseen ja esteettisiin ominaisuuksiin. Lähtökohtaisesti sammalet ovat kuivana suhteellisen pehmeitä ja jäkälät kovia. Jäkäläkasvuston ollessa suhteellisen paksua ja kuivana hyvin kevyttä, sen käyttö on koristeellisuudestaan huolimatta rajattua; suomalaisen kallion päältä siirretty kuiva jäkäläpohja ei kovinkaan läheisesti vastaa useimpien lajien luonnollista pohjamateriaalia. Irtonaiset jäkälämättäät eivät tahdo pysyä paikallaan vähänkin suurempien eläinten terraarioissa ja kuivaan jäkälään ei voi kaivautua, jäkäläkerroksen alle pääsee siten vain mättäiden välistä. Pienet eläimet eivät voi tehokkaasti liikkua jäkälämättäiden päällä, ja painavampien eläinten alla kuivat jäkälät taasen murskaantuvat. Jäkälä on kertakäyttöistä, sillä sitä ei voi kunnolla puhdistaa, likaantunut mätäs on yleensä vaihdettava tai likaantunut kohta on leikattava irti, joten sotkuisten eläinten tapauksessa materiaalihävikki on suurta. Maassa elävillä lajeilla jäkäläpohjan käyttö ei siten ole käytännöllistä yksittäisiä koristemättäitä lukuun ottamatta. Puussa elävillä lajeilla jäkälällä saa kuitenkin aikaan kauniin lopputuloksen, huomioon ottaen eläinten ulosteiden tyypin ja jäkälän hankalan puhdistettavuuden.

Sammalet säilyttävät pehmeytensä myös kuivana, joten ne eivät hajoa painavienkaan eläinten alla. Versomaisen sammalen käyttö on myös materiaalia säästävää, koska ainoastaan likaantunut osa sammalesta on helppo poistaa.

Kosteapohjaisessa terraariossa sammalen lajin valinta on tarkempaa, erityisesti jos pohjamateriaalia ei ole tarkoitus vaihtaa säännöllisesti, vaan se toimii samalla kasvualustana kasveille. On olennaista huomata, että kuollut sammal maatuu kosteissa olosuhteissa, poikkeuksena rahkasammalet. Maatuminen ei sinänsä haittaa, koska se on täysin luonnollinen prosessi eikä se haittaa eläimiä tai kasveja, mutta lähtökohtaisesti kosteapohjaisissa terraarioissa kannattaa kuitenkin nimenomaisesti suosia ELÄVÄÄ sammalta, joka pysyy terraariossa enemmän tai vähemmän elossa pitkään ja muodostaa samalla biologisesti toimivan pohjakerroksen. Epifyyttikasvien kasvatuksessa maatuminen on kuitenkin hyvin haitallista. Epifyyttien kasvualustana tulee aina käyttää rahkasammalia, koska alustan maatumisen aiheuttama ilmavuuden katoaminen voi helposti tappaa kasvin.

Elävä suomalainen sammal voi säilyä terraariossa hengissä pitkiäkin aikoja (>12 kk), mutta suomalaiseen vuodenaikojen kiertoon sopeutuneena se ei yleensä varsinaisesti kasva vaan elinvoimaisuus alkaa pidemmän päälle taantua. Luonnollisesti tähän vaikuttaa miten hyvin terraarion olosuhteet vastaavat kyseisen sammalen luonnollista kasvupaikkaa kosteuden ja yleisen lämpötilan osalta. Myös rakenteeltaan hajotettu ja terraarion pohjalle levitetty sammal säilyy pääsääntöisesti elävänä pitkään, kun terraarion ilmanvaihto on kunnossa. Varsinaisena sisustuselementtinä kannattaa siten suosia eksoottisia sammallajeja (niitä löytyy usein esimerkiksi puutarhamayymälöiden kasvihuoneista lattioille levinneenä). Akvaariokasvina paremmin tunnettu jaavansammal (Vesicularia dubyana) kasvaa hyvin myös pinnan yläpuolella edellyttäen, että se pysyy atkuvasti märkänä.

Kosteassa pohjassa pidetty jäkälä on pehmeää kuten luonnossa sateen jälkeen, mutta kuiviin oloihin sopeutuneena se kuolee pysyvässä märkyydessä. Jäkälän rakenne ei sovellu kosteissa oloissa elävien lajien (kävely)pohjaksi merkittävästi paremmin kuin kuivaankaan terraarioon, joten kosteapohjaisissakin terraarioissa on siten lähtökohtaisesti käytettävä sammalia.

Sammalta ja jäkälää luonnosta kerättäessä on huomioitava vaikutus keruupaikan kasvustojen uudistumiskyvylle. Sammalet ja jäkälät ovat hidaskasvuisia ja kasvustosta ei tule ottaa enempää kuin 20-30% yksittäisinä tuppoina, ei laajoina yhtenäisinä alueina. Lisäksi sammalta tai jäkälää ei tulisi ottaa kiven tai kallion päältä, koska niillä kasvuston uudistumisvauhti on merkittävästi hitaampi kuin maanpinnalla. Sammalen kerääminen ei myöskään kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin. Sammalta kerätessä voidaan sammalen tyypistä ja käyttötarkoituksesta riippuen toimia joko niin, että sammal irrotetaan alustastaan tai kasvualustana toimiva kivi- tai puumateriaali siirretään kokonaisena. Sammalen mukana tulevia havunneulasia ja muita roskia ei tarvitse poistaa, ne elävöittävät terraarion pohjaa.

Sammalen kanssa tulee huomioida potentiaalinen biologinen uhka, mikäli keruupaikalla esiintyy luonnonvaraisia matelijoita tai sammakkoeläimiä, eli sammalessa ei saa olla ulosteita. Punkkeja ei kuitenkaan käytännössä esiinny kosteassa sammalessa. Sammal voidaan tarvittaessa puhdistaa vesiämpärissä huuhtomalla. Jos kerättyä materiaalia ei ole tarkoituskaan käyttää elävänä, huuhteluun voidaan käyttää kuumaa / kiehuvaa vettä. Vaihtoehtoisesti sammal voidaan kuumentaa uunissa tai pakastaa. Varsinainen desinfiointi ei kuitenkaan ole yleensä tarpeen eli sammal joko kuivatetaan myöhempää käyttöä varten tai laitetaan terraarioon elävänä. Tuoreen sammalen mukana siirtyy yleensä erilaisia selkärangattomia, joista ei ole terraarion asukeille haittaa, mutta jotka voivat olla muuten ärsyttäviä. Jos sammal halutaan puhdistaa ötököistä, se voidaan yksinkertaisesti upottaa pariksi päiväksi veden alle, jolloin ilmaa hengittävät selkärangattomat hukkuvat. Useimmat sammalet kestävät hyvin tilapäistä upoksissa oloa keväisin, joten 1-2 vuorokautta vesiämpärissä ei vahingoita niitä millään tavalla.

Varastoitava sammal tulee kuivattaa ilmavassa paikassa (huomioi sanomalehdestä mahdollisesti tarttuva painomuste) ja se on suositeltavaa säilyttää hengittävässä paperisäkissä tai pahvilaatikossa, muovisäkkiä käytettäessä säkkiä ei tule sulkea täysin umpinaiseksi mikäli sammal ei ole 100% kuivaa.

Metsänpohjalla merkittävä osa karikkeesta, käytännössä usein koko näkyvä maanpinta, muodostuu kuolleista lehdistä. Terraariossa kuivilla lehdillä saadaan aikaan luonnonmukainen ja koristeellinen ilme, jota yhdestä materiaalista tehdyllä varsinaisella pohjamateriaalilla ei voida saavuttaa. Käytännössä kuivat lehdet ovat siis ensisijaisesti pohjamateriaalin lisäys, nimenomaisesti pohjakerroksen päälle siroteltuna eikä koko pohjakerrosta muodosteta lehdistä.

Suomessa puiden lehtien täydellinen hajoaminen kestää puulajista riippuen yleensä useampia vuosia (kesiä), tropiikissa jopa vuosikymmeniä. Suomalaiset puut käyttävät lehtiään vain vajaa puoli vuotta kerrallaan, joten niiden rakenne on mahdollisimman vähän resursseja kuluttavana huomattavasti heikompi. Trooppisten puiden lehdet ovat rakenteellisesti huomattavasti kestävämpiä, koska ne elävät useita vuosia eikä kasvi uusi niitä vuosittain kuten lauhkealla vyöhykkeellä.

Suomalaisten puiden yksivuotiset lehdet sopivat terraariossa käytettäväksi, vaikka niiden kosteuden- ja kulutuksenkestävyys onkin merkittävästi heikompi verrattuna monivuotisten puiden lehtiin. Käytännössä pienikokoiset ja mahdollisimman paksut lehdet ovat parhaita, suomalaisista puista hieman parkkihappoja sisältävä tammi on paras. Myös koivu on varsin hyvä, molemmat kestävät jotenkuten myös hieman suurempien eläinten terraariossa. Myös järviruosta ja osmankäämestä sekä monista suuremmista ruohoista saa käyttökelpoista materiaalia, ja kuivuneita männynneulasiakin voi käyttää edellyttäen, ettei niiden tyvessä ole näkyvää pihkaa. Kosteapohjaisessa terraariossa yksivuotiset lehdet kestävät varsin heikosti ja alkavat lahota, eläinten kannalta tämä luonnollinen prosessi ei kuitenkaan ole ongelma. (Lahoaminen ei haittaa, mutta homehtuminen kyllä, terraariossa nämä kaksi ovat eri asioita.)

Kuivat lehdet: Suomalaisista puista tammi sopii parhaiten terraariokäyttöön, koska sen lehdet ovat rakenteellisesti vahvoja ja ne kestävät hyvin myös kosteassa pohjassa ja veden alla. Varsinaiseksi pohjamateriaaliksi ne eivät kunnolla sovi, mutta toimivat esteettisenä lisänä ja pienille eläimille myös piilopaikkana.
Kuivat heinät: Kuivat heinät ovat lehtien tavoin hyvä lisä varsinaisen pohjamateriaalin päälle, mutta ne eivät kestä lainkaan kosteutta. Kipsialustaan valetut heinät toimivat myös sisustuselementtinä ja kiipeilyalustana.

Lehtiä voi kerätä syksyisin maasta, jolloin huuhtelu voi olla tarpeen, tai suoraan puusta, jolloin ne ovat käytännössä käyttövalmiita kuivatuksen jälkeen. käytännössä tuoreena kerätyt lehdet usein käpristyvät ja lisäksi vihertävä värisävykin on luonnoton, eli kannattaa kerätä luonnollisesti kuolleita lehtiä, ylivuotisetkin tammenlehdet kelpaavat hyvin. Monivuotisten huonekasvien lehdet ovat myös erittäin sopivia ja yksivuotisia lehtiä huomattavasti kestävämpiä, esimerkiksi limoviikuna ja muut fiikukset ovat tarkoitukseen omiaan. Tavallisista puutarhakasveista voidaan mainita rodorendron, jonka monivuotiset lehdet ovat kulutusta kestäviä.

Jos (tammen) lehtiä halutaan käyttää akvaterraariossa, ne on tulee esiliottaa ämpärissä painojen alla. Tällöin merkittävä osa lehdistä liukenevasta aineksesta saadaan pois ennen akvaarioon laittamista ja lehdet ovat valmiiksi uppoavia. Solukosta liukeneva neste ei ole varsinaisesti haitallista, mutta akvaarion vettä on turha tarpeettomasti kuormittaa. Märillä lehdillä on myös tyypillinen ominaistuoksunsa, joka on solunesteiden tavoin vesiliukoinen, esiliotuksella tuoksu saadaan suurelta osin poistettua. Liotettavien lehtien on parempi olla valmiiksi kuolleita jolloin solunesteet ovat suurelta osin poistuneet puun solukoihin jo lehden ollessa puussa kiinni. Akvaterraariossa vesikasvien kuolleet lehdet voidaan jättää akvaarioon karikevaikutuksen aikaansaamiseksi mikä onkin ensisijaisen keino, tammenlehdillä saadaan kuitenkin aikaan varsin esteettinen näkymä.