Kalliotausta

Yleisöterraarioissa kiinteiden eläintilojen sisäseinät on nykyisin lähes järjestään sisustettu integroiduilla kalliojäljitelmillä, joilla saadaan aikaan visuaalisesti näyttävä kokonaisuus. Kotioloissakin kalliotaustojen teko on mahdollista, mutta rajoituksia asettaa ensinnäkin terraarioiden merkittävästi pienempi koko ja varsinkin puhdistamista helpottavan pohjaviemärin puuttuminen. Terraarion sisustuksen tulee olla eläimen kannalta optimaalinen, joten kalliotaustan tarpeellisuutta tulee arvioida ensisijaisesti eläinten ja terraarion käytännöllisyyden kannalta. Esteettiset näkökulmat tulee aina sovittaa hoidetun lajin vaatimuksia vastaaviksi, jotta terraarion olosuhteita ei huononneta eläinten näkökulmasta tarpeettomilla rakennelmilla. Hyvin toteutettu kalliotausta yhdistettynä luonnonmukaiseen pohjamateriaaliin ja muuhun sisustukseen voi luoda erittäin onnistuneen kokonaisuuden sekä eläinten että katsojan näkökulmasta. Toisaalta, väärällä tavalla ja vääristä lähtökohdista toteutettu taustarakennelma saattaa ensinnäkin olla eläinten näkökulmasta täysin tarpeeton ja merkittävästi rajoittaa eläinten käytettävissä olevaa tilaa, jolloin se on suoranaisesti haitallinen, olla vaikeasti puhdistettava ja lisäksi erittäin ruma.

Lähtökohtana voidaan pitää, että edes vertikaalisilla pinnoilla liikkuvien eläinten (erityisesti gekot) terraarioissa varsinainen kalliotausta ei ole välttämätön, vaan yhtä hyvään tai jopa parempaan tulokseen voidaan päästä irtonaisten sisustuselementtien luovalla käytöllä. Kalliotaustaa ei siis varsinaisesti tarvita missään tilanteessa, vaan se on käytännössä aina ensisijaisesti esteettinen, katsojan silmää miellyttävä sisustuselementti. Akvaarioissa kalliotausta on vielä tarpeettomampi kuin terraarioissa.

Kalliotaustan rakentamisen edellytyksenä on, että se ei saa merkittävästi rajoittaa eläinten käytettävissä olevaa tilaa. Tästä syystä sitä ei kannata rakentaa pieneen tai leveydeltään ahtaaseen terraarioon paitsi ohuena ja lähes kaksiuloitteisena takaseinän peittävänä levynä, jolloin se lohkaisee terraarion leveydestä vain muutamia senttimetrejä. Erityisesti maassa elävien eläinten terraariossa on huomioitava, että mitä kolmiulotteisemmaksi taustarakennelma tehdään, sitä enemmän se kutistaa terrarion pohjapinta-alaa eli eläinten todellista liikkumatilaa. Samaten oksistossa viihtyvien lajien terraariossa liian suuri ja kolmiulotteinen taustarakennelma saattaa merkittävästi rajoittaa eläinten käytettävissä olevaa tilaa. Terraarion leveyden ollessa rajallinen, tyypillisesti alle 60 cm, muutamaa senttiä paksumpi kalliotausta haittaa yleensä huomattavasti kolmiulotteisten kiipeilypuiden ja sivuseinästä toiseen ulottuvien vaakasuorien oksien käyttöä, erityisesti puunlatvoja on usein karsittava huomattavasti verrattuna siihen että terraarion seinät olisivat paljaat. Tällöin sekä puun estetiikka että puussa elävän eläimen käytettävissä oleva tila kärsii. Esimerkiksi kameleonttien tapauksessa takaseinä on liskon näkökulmasta täysin hyödytön, joten ensisijainen huomio tulisi kiinnittää nimenomaisesti kiipeilypuihin eikä taustaan.

Kapeassa terraariossa tulee myös huomata, että vaikka pohjapinta-ala pidettäisiin suurena rakentamalla taustan kolmiulotteisuus seinämän keski- ja yläosiin, saatetaan huomattavasti vähentää terraarion pohjalle pääsevää valoa. Erityisesti jos kalliotaustaan istutetaan kasveja, jotka valoa kohti kasvaessaan voivat hämärtää terraarion alaosat niin pimeiksi, että elävät kasvit eivät enää menesty terraarion pohjalla.

Kalliotaustan vaatima tila I: Kuvassa on sivukuva kalliotaustalla sisustetusta terraariosta, lasiovet ovat oikealla puolella ja katossa on loisteputkivalaisin. Tavanomainen kalliotausta on ylöspäin nouseva rinne, johon on tehty syvennyksiä, tasoja ja istutuspaikkoja kasveille. Sisustustyyppi on käytännössä huonoin mahdollinen, koska se vie pohjapinta-alasta huomattavan osan ja suurin osa eläimistä ei viihdy vinoilla pinnoilla, joten eläinten käytettävissä oleva tehokas pinta-ala on kutistettu minimaaliseksi. Käytännössä kuvan kaltainen tyyli soveltusi lähinnä pienille kiipeileville sammakoille tai liskoille, joille taustaan istutetut elävät kasvit tuovat lisää luonnonmukaista liikkumatilaa. sisustus on hyvällä maulla tehtynä sinänsä erittäin kaunis ja luonnonmukainen, mutta jos eläinlajeja vaihdetaan, kuvan kaltainen kalliotausta täytyy yleensä purkaa.

Kalliotaustan vaatima tila II: Kuvassa eläimille olennainen pohjapinta-ala on säilytetty mahdollisimman suurena, mutta kalliotaustaan saadaan kuitenkin tehtyä kolmiulotteisia muotoja, joihin voidaan istuttaa kasveja. Terraario pysyy yleiskäyttöön sopivana, ja eläinlajeja voidaan vaihtaa ilman, että kalliotaustaa täytyy purkaa. Terraario voidaan sisutustaa hyvin vapaasti irtomateriaaleilla, mutta liian ulkonevat taustanmuodot haittaavat kiipeilypuiden asemointia.

Kalliotaustan vaatima tila III: Kolmiulotteisen taustan muuta sisustamista haittaava rakenne korostuu mitä kapeammasta terraariosta on kyse. Kapeassa terraariossa kolmiulotteisten kiipeilypuiden käyttö käy erittäin hankalaksi ja taustan ulokkeet yhdistettynä suurilehtisiin kasveihin voivat merkittävästi vähentää terraarion pohjalle ulottuvaa valoa.

Kalliotaustan vaatima tila IV: Ohut tausta ei vie juuri lainkaan pohjatilaa eikä haittaa kiipelypuiden käyttöä ja muuta sisustamista, mutta myös se saadaan tehtyä luonnollisen kalliopinnan näköiseksi. Terraarion toiminnallisuutta ja monikäyttöisyyttä ei kannata vaikeuttaa, koska irtonaiset sisustusmateriaalit ovat huomattavasti monikäyttöisempiä.

Ohut kalliotausta saadaan tehtyä hyvinkin näyttäväksi ja se voi toimia joko pelkkänä esteettisenä koristeena tai toiminnallisena kiipeilyalustana. Jos taustan halutaan olevan hyvin litteä, se voidaan kuitenkin tehdä muillakin tavoilla eli rappaamalla, laatoittamalla tai verhoilukivillä.

Varsinaiselle kalliotaustalle vaihtoehtoinen tausta on rappaus, mikä ei käytännössä vie juuri lainkaan tilaa terraariossa ja karkeapintaisena tarjoaa erinomaisen kiipeilyseinän myös kynsien varassa kiipeileville eläimille. Erilaisia pintakuviointeja voidaan tehdä kuviotelojen lisäksi perinteisillä pykäläreunaisilla laastikammoilla, paksupiikkisellä muovikammalla, kasvimaaharoilla tai yksinkertaisesti roiskimalla laastia seinäpinnalle.

HUOM! Laasti tarttuu huonosti sileisiin pintoihin ja esimerkiksi vesivaneri on erityisen huono rappausalusta. Laastin kiinnittyminen tavalliseenkin vaneriin on niin epävarmaa, että pysyvyys on varmistettava kiinnittämällä levyn pintaan rappauspohjaksi ruuveilla+alustevyillä/vannenauhalla tai epoksilla metalli-, muovi- tai lasikuituverkko. Rapattavan seinän tulee olla jäykkä, eli pohjalevyn on oltava riittävän paksu kokoonsa nähden erityisesti, jos terraariota siirrellään. Rappaukseen käytetyn laastin ohjeiden mukaisesti huokoinen pohjamateriaali (pinnoittamaton lastulevy) joudutaan usein käsittelemään kosteussululla, jotta se ei ime laastista kosteutta (tällöin taustamateriaali saattaa hapertua ja laasti kuivuu liian nopeasti liian vähäisellä kidevedellä, jolloin siitä tulee haurasta).

Rapattu pinta sopii erityisen hyvin kynsillä kiipeileville eläimille, mutta kiipeilyominaisuudet kärsivät huomattavasti, jos laastin pinta stabiloidaan epoksilla. Mitä paksumpi epoksikerros vedetään rappauksen päälle, sitä kestävämpi pinnasta tulee, mutta mitä muovisempi pinta on sitä vaikeampi siitä on saada otetta kynsillä. Käytännössä rapattua taustaa käytetetään siis joko kokonaan ilman lakkausta (tällöin sitä ei voi värjätä) tai käsittelyyn käytetään nimenomaisesti epoksiLAKKAA. Lakkaus tehdään mahdollisimman ohueksi, jotta tausta ei ime nestettä eikä päästä väriä, mutta pysyy niin karkeana kuin mahdollista.

Rappaus: Kuvioteloilla tehtyä mallirappausta. Telan mallista riippuen pinnasta saadaan varsin kolmiulotteista, joten se sopii erinomaisesti kiipeileville eläimille. Kiipeilyominaisuuksen kannalta mahdollisimman teräväreunaiset, vaakasuuntaiset kuviot ovat optimaalisimpia.

Kiviseinäpintaa jäljittelevät keraamiset verhoilulaatat tekevät seinästä näyttävän, vaikka taustamateriaalin paksuus on vain reilu senttimetri. Kuvan laatat ovat standardikokoisia, ylä- ja alareunastaan suoria ja sivuiltaan pykälöityjä, joten niiden asentaminen on erittäin helppoa (laatat voi liimata vaikka silikonilla tai epoksilla suoraan takaseinään edellyttäen, että seinämateriaali on sopivaa), mutta saumat ovat kuitenkin käytännössä näkymättömissä. Kaakelien tapaan valmistettujen laattojen toiminnallisuus kiipeilymateriaalina on kuitenkin hyvin rajoitettua, koska olematon kolmiulotteisuus ja lasitettu pinta ovat sopivia käytännössä vain tarttumajaloilla kiipeileville eläimille eli gekoille ja lehtisammakoille. Toisaalta, laattatausta on erittäin hygieeninen, erityisesti jos laattojen väliset saumat sinetöidään epoksilla. Laattojen leikkaaminen sopivan kokoisiksi on selitetty kiviä käsittelevässä osiossa.

Verhoilulaatat: Visuaalisesti näyttäviä ja helppokäyttöisiä, mutta kiipeilyominaisuuksen kannalta sopivia vain tarttumajaloilla varustetuille lajeille, jotka voivat yhtä hyvin liikkua pitkin paljaitakin seiniä. Laattojen hinta on varsin korkea verrattuna kivipintaa jäljitteleviin lattialaattoihin, mutta toisaalta niitä ei tarvita montaa neliömetriä.

Varsinaisilla verhoilukivillä saadaan aikaan erittäin aidon kiviseinän näköinen pinta. Verhoilukivet ovat keinotekoisia, muottiin laastista valettuja moduuleita (eli suorakaiteen muotoiset, useamman ohuemman kivilaatan "sisältävät" kappaleet ovat standardikorkuisia), jolloin niitä voi pinota helposti päällekkäin ilman että saumoja hahmottaa. Verhoilukiviä ei ole normaalisti pinnoitettu, vedenpitäviksi eli ne likaantuvat helposti, ja paksuudesta johtuen saumat ovat hyvin syviä eli taustaa on vaikea puhdistaa ja desinfioida ellei koko taustaa sinetöidä epoksilla.

Verhoilukivet ovat materiaalistaan johtuen lähes yhtä painavia kuin oikeat kivet, eli niiden käyttö siirreltävässä terraariossa on ongelmallista. Lisäksi hinta on erittäin korkea huomioiden, että materiaalikustannukset ovat lähes olemattomat. Verhoilukiviä voidaan kuitenkin valmistaa myös itse joko tekemällä vastaavia styroksirunkoisia moduuleita käsin kaivertamalla tai ottamalla valmiista verhoilukivistä lateksimuotti ja valamalla kopioita laastista, kipsistä tai polyuretaanista. Värjäys onnistuu samalla tavalla kuin kalliotaustan värjäys. Verhoilukiviä myydään kivien paksuudesta ja painosta johtuen tyypillisesti pakkauksissa, joissa kivien määrä on huomattavasti alle 1m². Kopiointiin tarvitaan siten vain yksi laatikollinen, mistä saadaan riittävän monipuolinen valikoima malleja.

Muotin tekemiseen tarvitaan muottilateksia (molding equipment, molding latex, molding chemicals). Käytännössä kopioitava kappale asetetaan tasaiselle alustalle kopioitava pinta ylöspäin (alusta ja kappale voidaan käsitellä irrotusaineella, esimerkiksi silikonisprayllä, teflon-spraylla saippualiuoksella tai ruokaöljyllä jos käytetty lateksi sitä edellyttää) ja lateksi sivellään sen päälle siveltimellä. Kappaleen ympärille tehdään riittävän leveät reunat. Lateksi on ilmakuivuvaa. Koska lateksimuotti on ohut ja alapinnaltaan epätasainen, se täytyy valamista varten tukea vääntymisen estämiseksi. Tämä onnistuu muotin ulkopinnalle tehdyllä kaksiosaisella kipsimuotilla, mutta käytännössä voidaan käyttää kosteaa, mahdollisimman hienojakoista hiekkapuhallushiekkaa, johon muotti haudataan reunoja myöten. (Karvalakki-versio valumuotista on pelkkä kostea hiekka, mihin kopiotava kappale painetaan ja hiekka juntataan mahdollisimman tiiviiksi, jolloin muotti pysyy koossa originaalin poistamisen jälkeen). Lateksimuotin sisäpinta voidaan käsitellä irrotusainella, mutta varsinkaan kipsin kanssa se ei ole tarpeen ja toisaalta valukappaleen pinta tullaan käsittelemään, joten se ei saisi olla irrotusaineen kyllästämä.

Polyuretaanikopioinnissa käytetään ilmakosteuden vaikutuksesta turpoavaa saumausvaahtoa. Polyuretaanivalussa muotin siällä turpoava polyuretaani on saatava paineenalaiseen tilaan jossa on ainoastaan pieni vuotoreikä liian paineen poistamista varten (uretaanin ruiskutusreikä on liian suuri ja tukitaan tulpalla täytön jälkeen). Muotin on siten oltava kolmiulotteinen (eli vähintään kahdesta osasta tehty), ympäröity kovalla ja joustamattomalla kuorella, joka on sidottu painetta kestäväksi ja muodin sisäpinnan on oltava huolellisesti irrotusaineella käsiteltyä. koska polyuretaani on erittäin tarttuvaa. Käytännössä uretaanivalu on helppoa, mutta muottien tekemiseen menee aikaa eikä uretaanista siten kannata valaa pienikokoisia kappaleita. Verhoilukiviseinän tapauksessa esimerkiksi 60x40cm kappale olisi sopiva valukoko (uretaania on helppo pilkkoa sahalla).

Verhoilukivet: Tyypilliset verhoilukivet ovat helppokäyttöisinä suorakaiteen muotoisina moduuleina. Samassa sarjassa on useita pinnanmuodoiltaan vaihtelevia moduuleja, joten identtisten moduulien hajanaista toistoa ei havaitse valmiista seinästä. Kuvassa näkyy myös tiiliseinä-verhoilukiviä, joiden paksuus on ohuempi mutta hinta sama. Tiiliseinäpinta sopii yhtä hyvin kiipeilypinnaksi, mutta kannattaa tarkkaan harkita ostaako verhoilutiilet "verhoilukivinä" vai hankkiiko kokonaisia tiiliä ja leikkaa niista sopivat viipaleet kulmahiomakoneella. Murtopintaiset tiilet ovat parempia, mutta tasapintaisista tiilistä voi käyttää molemmat puolet eli 1m² verhoilupintaan tarvitaan vain 0,5m² tiiliä. Toisaalta, murtopintaisen tiilen pinnan kopiointi lateksimuotilla on erittäin helppoa ja siihen tarvitaan vain yksi sopiva näytetiili...

Akvaario- ja terraariokäyttöön valmistetaan myös erityisiä taustalevyjä, jotka jäljiittelevät erilaisia kivipintoja ja juurakoita. Taustoja tehdään eri materiaaleista, mm. polyuretaanista ja muovista, ne voivat olla joko kovia tai puolikovia ja joko akvaarion / terraarion sisä- tai ulkopuolelle asennettavia. Ongelmana valmistaustoissa on mitoitus, koska todellisuudessa varsin harvat akvaariot ovat takaseinältään juuri oikeaa kokoa ellei niitä ole varta vasten tehty taustan mittoja varten. Käytännössä taustoja on siten leikeltävä oikean kokoisiksi. Riippuen taustan kolmiulotteisuudesta ja materiaalin kovuudesta suoran leikkaussauman tekeminen voi olla yllättävän haastavaa.

Käytännössä halvemmalla kuitenkin päästään tekemällä kolmiulotteisempi kiviseinäjäljitelmä itse styroksista. Tällöin taustasta saadaan juuri oikean kokoinen ja kulloiseenkin tilanteeseen teknisesti parhaiten sopiva. Mahdolliset irtokivet on myös helppo saada väreiltään taustaa vastaavaksi.

Näyttävimpien taustarakennelmien käyttö on keskikokoisissa terraarioissa järkevää siis lähinnä pinnoilla kiipeilevien lajien kanssa, erityisesti jos ne pystyvät hyödyntämään taustarakennelman pintoja paremmin kuin kiipeilypuita.

Kotiterraarioissa taustakallion tarpeellisuutta ja kolmiulotteisuutta on siis syytä tarkasti harkita, jotta vältytään rakentamasta taustaa, joka on myöhemmin käytännön syistä purettava liian epäkäytännöllisenä. Eläintarhan terraarion ollessa kylpyhuoneen kokoinen, taustarakennelmien tilaa rajoittavalla kolmiulotteisuudella ei ole samanlaista merkitystä kuin esimerkiksi 250 litran kotiterraariossa.

Vaikka kiinteä taustakallio onkin usein epäkäytännöllinen, samalla tekniikalla kevyistä keinomateriaaleista tehdyt irralliset tekokivet ovat erittäin käytännöllisiä. Verrattuna aitoihin kiviin, joiden käyttö on painon takia usein mahdotonta kivikkosisustusta vaativien lajien terraarioissa, tekokivillä saadaan aikaan vapaavalintaisen kokoisia lohkareita, jotka eivät paina juuri mitään ja joista voidaan rakentaa terraarioon vaikka kivimuuri.

Kun on todettu, ettei kiinteästä taustakalliosta ole merkittävästi haittaa terraarion asukkaille, ja päätetty että se halutaan todella rakentaa tulee valita rakennettavan taustan tyyppi. Yleisellä tasolla suuntauksia on kaksi: funktionaalinen periaate eli taustaan tehdään kasvien kasvatussyvennyksiä ja / tai horisontaalisia liikkumatasoja eläimille ja esteettinen periaate eli luonnollisen kalliopinnan mahdollisimman tarkka jäljennös. Funktionallinen tausta, erityisesti kasvien kasvusyvennyksillä varustettu rakennelma vaatii jonkin verran enemmän suunnittelua, koska sitä ei voida jäljentää aivan suoraan valmiista mallista. Toisaalta, funktionaalisella tasotaustalla voidaan merkittävästi lisätä eläinten käytettävissä oleva pinta-alaa vaikka laji ei olisikaan varsinaisesti kiipeilevä, esteettistä taustaa taas voivat hyöndyntää lähinnä vain vertikaalisilla pinnoilla liikkuvat eläimet. Esteettinen tausta on kuitenkin vastaavasti helpompi luoda sopivasta mallista suoraan jäljentämällä. Suuntauksesta riippumatta taustan suunnittelussa tulee huomioida muutamia yleisiä periaatteita.

Ensimmäinen pääperiaate on, että kiinteästi asennetun taustakallion tulee olla mahdollisimman helposti puhdistettava sekä rakenteellisten muotojensa että pintakäsittelynsä puolesta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaikkien tasojen tulisi viettää ainakin hyvin loivasti terraarion pohjan alinta kohtaa kohti, jolloin taustan pesemiseen käytetty vesi kerääntyy yhteen pisteeseen (yleisöterrarioissa tässä kohdassa on pohjaviemäri). Erityisesti tulee välttää tarpeettomien vesitaskujen muodostumista, koska niiden kuivaaminen ja puhdistaminen on sekä työlästä, että vaatii kyseisessä paikassa mahdollisesti olevan pohajamateriaalin ja kasvien irrottamista. Tilanne on sama, jos kyseiseen kohtaan istutettua kasvia kastellaan vahingossa liikaa, jolloin sitä voi uhata juurien tukehtuminen mikäli ylimääräistä vettä ei poisteta. Mitä sotkuisempia ovat eläimet, sitä tärkeämpää on tasojen oikea kallistus puhdistuksen helppouden varmistamiseksi, riippumatta siitä käytetäänkö eläviä kasveja vai ei. Koska neste virtaa kaltevalla pinnalla, pinnan kallistuksen ei tarvitse olla suuri, käytännössä vain aavistuksen verran vaakasuoraa tasoa kaltevampi.

Kallistuskulmat I: Taustan syvennyksiin jäävä neste on vaikeasti poistettavissa, erityisesti jos syvennyksissä on pohjamateriaalia. Kasvisyvennyksissä liika vesi voi hukuttaa kasvit. Kalliotaustaan ei koskaan tule rakentaa kiinteitä vesialtaita, koska niiden puhdistaminen on erittäin työlästä verrattuna irtonaisiin kuppeihin ja altaisiin.

Kallistuskulmat II: Nesteen keräityminen estetään tekemällä kaikkiin nestettä kerääviin kohtiin kanava, mitä pitkin vesi valuu pois. Kasvisyvennyksissä osa syvennyksen pohjasta voidaan peittää muovin palasella, jolloin syvennyksen pohjalla on aina hieman vettä, mutta ylimääräinen valuu muovin reunan ylitse poistokanavaan samalla tavalla kuin kukkaruukun aluslautaselta. Muovin asemointi ja ylimääräisen veden pääsy poistokanavaan onnistuu muutamalla pikkukivellä. Vesiastia on erillinen kuppi, joka voidaan tarvittasessa tehdä muuhun sisustuskeen sopivaksi samasta materiaalista kuin tausta, joskin sileiden kuppien käyttö on helpomman puhdistettavuuden takia suositeltavaa.

Kallistuskulmat III: Myös tasaiset pinnat tulee tehdä aavistuksen verran viettäviksi, jotta vesi valuu kaikkialta terraarion alimpaan kohtaan. Kiinteiden tasaisten pintojen käyttöä pohjaviemärittömässä terraariossa tulee kuitenkin välttää, koska pesemällä tapahtuva puhdistaminen on työlästä.

Kallistuskulmat IV: Kalliotaustan tasaisista pinnoista kannattaa tehdä irrotettavia niin suurelta osin kuin mahdollista, koska likaantuneen "kiven" peseminen juoksevalla vedellä kylpyhuoneessa on huomattavasti helpompaa. "Irtokivien" käyttö mahdollistaa terraarion pohjapinta-alan säilyttämisen avoimena jolloin sisustuksen muuntelu on vapaata, ja sisustus saadaan vielä aidomman louhikon oloiseksi kuin kiinteällä kalliotaustalla. Ylipäätään muutaman kalliotaustaa vastaavan irtokiven käyttö terraarion pohjalla tekee kokonaisuudesta erittäin onnistuneen, vaikka kyseessä ei olisikaan varsinainen kivikasaterraario.

Kallistuskulmat V: Kalliotaustalla sisustettu terraario edestäpäin kuvattuna. Pintojen ei tarvitse olla kallistettu samaan suuntaan, kunhan vesi valuu lopulta keskitettyyn paikkaan tai yleisesti ottaen terraarion pohjalle. Yleisöterraarioissa valumakohdassa on pohjaviemäri (ja tyypillisesti varsinainen vesiallas), joten terraarion puhdistaminen vesiletkulla pesemällä on helppoa. Kotiterraarioissa pohjaviemäriä ei kuitenkaan ole, joten peseminen on huomattavasti työläämpää ja varsinkaan Kiinteää vesiallasta ei tule käyttää. Terraarion pohjaan tehty ämpäriin tyhjennyksen mahdollistava läpivienti ei käytännössä pärjää irtonaiselle vesialtaalle, joten sitä ei kannata harkita.

Eläinten liikumiseen tarkoitettujen tasojen kallistaminen on helppoa, mutta kasvien kasvatukseen tarkoitettujen istutussyvennysten kanssa täytyy olla luovempi. Lähtökohta on, että olemassa oleva reikä on aina mahdollista tukkia tilapäisellä tulppauksella, mutta reiän puuttuessa syvennykseen kerääntyneen ylimääräisen nesteen poistaminen yläkautta on huomattavasti hankalampaa. Periaate on siis sama kuin kukkuruukussa; pohjassa oleva reikä estää juurien hukkumisen liialliseen veteen, ja veden maksimikorkeutta ruukussa säädetään aluslautasen korkeutta muuttamalla. Tämä onnistuu sovellettuna helposti myös terraariossa.

Käytännössä kalliotaustaan tehtäviin istutussyvennyksiin tulisi pääsääntöisesti tehdä viemäröinti, joka mahdollistaa ylimääräisen veden ulosvirtaamisen joko automaattisesti tai poistamalla tulppaus tarpeen vaatiessa. Kalliotaustassa tämä on mahdollista tehdä täysin huomaamattomasti, reiän ei tarvitse olla pyöreä ja sen ei tarvitse olla syvennyksen etuseinässä tai pohjassa Yleisesti suositeltava tapa ei ole niinkään varsinainen reikä (johon esimerkiksi riittävän ohuella käärmeellä on teoriassa mahdollisuus juuttua kiinni), vaan kalliopinnan luontaista halkeamaa jäljittelevä yläosastaan avoin leikkaus joka ulottuu syvennyksen pohjaan asti. Kun leikkaus tehdään katselusuuntaan nähden syvennyksen sivulle, se ei ole varsinaisesti näkyvissä jolloin sen tulppaaminen voidaan tehdä vaikka vaahtomuovilla tai polyestervanulla, näkyvässä viillossa voidaan käyttää kaarnan palaa tai rahkasammalta.

Edellämainittu tulppaus ei ole vesitiivis eli jos leikkaus ulottuu syvennyksen pohjaan asti, kaikki istutusmateriaaliin sitoutumaton vesi valuu ulos. Monille epifyyttisille kasveille tämä on hyvä koska haitallista seisovaa märkyyttä ei pääse muodostumaan, toisaalta se edellyttää syvennyksen aktiivisempaa kastelua. Jos kasveille halutaan ”aluslautanen”, joka varaa vettä pidemmäksi aikaa, se on yksinkertaista tehdä syvennyksen pohjalle asetettavasta muovinpalasesta (esimerkiksi muovikassista leikattu muovi käy). Tällöin syvennyksen pohjalla on mahdollista pitää vettä muovin korkeuden verran, liika vesi valuu itsestään pois muovin reunan ylitse.

Kalliotaustaan ei missään nimessä pidä tehdä kiinteää vesiallasta. Vesiallas tulee tyhjentää ja puhdistaa käytännössä aina sen likaannuttua tai ainakin muutamien päivien välein, joten operaation tulee olla mahdollisimman helposti ja nopeasti suoritettavissa. Käytännössä vesiallas siis nostetaan terraariosta vesineen ja pestään lavuaarissa tai lattiakaivon päällä. Jos vesiallas on kiinteä, se pitää tyhjentää letkulla imemällä ämpäriin ja jäljelle jäävä vesi poistaa sienellä. Jos allas on likaantunut, pesemistä varten se joudutaan todennäköisesti täyttämään puhtaalla vedellä, pinnat puhdistetaan harjalla, jonka jälkeen tyhjennys toistetaan. Tämä on huomattavasti työläämpää ja hitaampaa verrattuna vesialtaan pesemiseen juoksevan veden alla. Kärjistettynä vertauksena voidaan pitää päivittäisessä käytössä olevaa ruokalautasta, joka tiskataan tiskialtaassa verrattuna päivittäisessä käytössä olevaan ruokalautaseen, joka on liimattu pysyvästi keittiön pöytään. Kukaan täysijärkinen ei yrittäisi kiinteää asennusta ruokailuastian kanssa, joten kiinteää asennusta ei kannata yrittää myöskään terraarion vesialtaan kanssa.

Yleisöterraarioissa kiinteissä vesialtaissa on pohjaviemäri, joten ne voidaan tyhjentää, puhdistaa ja täyttää vaivattomasti paikallaan. Kotiterraariossa kiinteä viemäriliitäntä puuttuu, ja siinäkin tapauksessa, että terraarion pohjaan tehdään vesialtaan kohdalle tulpalla suljettu poistoputki joka mahdollistaa altaan tyhjentämisen ämpäriin, ratkaisu ei ole käytännössä verrattavissa erillisen vesialtaan puhdistamisen helppouteen. Jos vesiallas täytyy ehdottomasti saada muuhun sisustukseen sopivaksi, se voidaan tehdä samasta materiaalista kuin kalliotausta, mutta irrallisena terraarioon sijoitettavana osana. Tällöin kokonaisuus on esteettisesti yhdenmukainen, mutta poisnostettava vesiallas on kuitenkin helposti puhdistettavissa.

Vesialue voi olla kiinteä osa sisustusta akvaterraariossa, jossa eläimet viettävät huomattavan osan ajastaan vedessä ja vesimäärä on tällöin useita kymmeniä litroja. Tällöin tulisi kuitenkin puhua vesialtaan sisustamisesta kalliotaustalla, samaan tapaan kuin varsinaisessa akvaariossa. Samoin periaattein kuin on selitetty erillisen vesialtaan ja kiinteän vesialtaan rajanvetoa eläinten koon perusteella, pienten eläinten terraarioissa kalliotaustaan voidaan erityistilanteissa kuitenkin liittää integroitu vesiallas ja puro vaikka kyseessä ei olisikaan varsinaisesti semiakvaattinen laji. Tällöin vettä tulisi kuitenkin olla useita litroja, mielellään vähintään toistakymmentä litraa, ja terraarion ja vesialtaan olla elävillä kasveilla sisustettu jolloin terraarioon on mahdollista luoda biologinen tasapaino mikä vähentää vedenvaihtojen tarvetta. Käytännössä tämä siis onnistuu lähinnä pienikokoisilla sammakkoeläimillä. Integroitua vesiallasta tarvitaan kuitenkin vain mikäli terraariossa on pumpulla toimiva puro, muuten voidaan hyvin käyttää irrotettavaa vesiallasta. Pumpulla toimivan vesialtaan hyödyllisyydestä voi lisäksi olla montaa mieltä, varsinkin jos hoidettu laji ei ole varsinaisesti virtaavaa vettä tarvitseva tai edes semiakvaattinen. Asiaa tarkastellaan lähemmin tekniikkaa ja vesialtaita käsittelevässä osiossa.

Puhdistamisen helppouteen liittyy myös vaatimus, jonka mukaan kalliotaustan kaikkiin osiin tulee päästä helposti käsiksi vähintään hammasharjalla, ja näkymättömissä olevien pintojen, eli käytännössä istutussyvennysten etureunojen, tulisi olla mahdollisimman suoria ja sileitä. Tällöin ne saadaan ensinnäkin rakennusvaihessa pinnoitettua asianmukaisesti ja myöhemmin puhdistettua mahdollisimman vaivattomasti.

Toinen pääperiaate on, että epäorgaaniseen taustakallioon ei tule kiinnittää orgaanista materiaalia, jonka kestoikä on huomattavasti taustakalliota lyhyempi, ilman että kyseinen materiaalia voidaan poistaa tai korvata varsinaisen taustakallion pintarakennetta rikkomatta. Tyypillinen virhe on kiinnittää puunoksia rakennusvaiheessa suoraan taustan runkomateriaaliin. Ensinnäkin epäorgaanisen ja orgaanisen materiaalin liitoskohtaa on vaikea saada pysyvästi vesitiiviiksi ilman, että koko puu pinnoitetaan taustan tapaan epoksilla tai hartsilla. Varsinkin kosteissa terraarioissa puuaines alkaa vähitellen hajota, pehmetä pinnaltaan, halkeilla, turvota tai kutistua, jolloin puun ja taustakallion saumauksen tiiviys pettää.Toisekseen on huomattava, että ulkonevan puun kolhaisu saattaa vipuvaikutuksen kautta murtaa kiinnityskohtaa ympäröivän taustan pintakäsittelyn. Sitäpaitsi puunoksien asentaminen kiinteästi saattaa merkittävästi vaikeuttaa terraarion muuta sisustamista ja eläinten kiinniottoa (erityisesti akvaarioissa ajattelemattomasti sijoitetut kiinteät oksat estävät tehokkaasti haavin käyttöä).

Ottaen huomioon kiinteästi asennettujen oksien aiheuttamat mahdolliset toiminnalliset ongelmat, oksien kiinnittämistä pysyvästi kalliotaustaan tulisi välttää. Jos niitä halutaan kuitenkin asentaa kiinteästi, kiinnityksen tulee olla purettavissa ilman, että varsinaista taustakalliota tarvitsee korjata. Pintakäsittelyn korjaaminen edellyttää terraarion tyhjentämistä, pinnoitteen paikallista uusimista ja kuivatusaikaa ennen käyttöönottoa mikä on erityisen harmillista eläviä kasveja sisältävässä terraariossa. Käytännössä oksien kiinnittäminen tehdään silikonilla viimeistellyn kalliotaustan päälle. Liimasauman tulee olla riittävän paksu, jotta oksa voidaan tarvittaessa leikata irti alustasta mattoveitsellä tai partakoneen terällä rikkomatta taustan pintakäsittelyä. Taustan pintaan jäävä silikoni voidaan poistaa nyppimällä, joten poisto-operaation on nopeasti ohitse eikä terraariota tarvitse tyhjentää.

Toinen usein nähty sovellus orgaanisen materiaalin lisäämisestä taustakallioon on turpeen kiinnittäminen taustan pinnalle. Tässä metodissa ideana on luoda turpeeseen sekoitetulla polymeerilla paksumpi ja koossapysyvä kerros, johon voidaan istuttaa eläviä kasveja. Menetelmä on sinänsä kelvollinen kasviterraarioissa, mutta eläinterraarioissa siihen liittyy ongelmia. Orgaanisena materiaalina turve todennäköisesti tulee kestämään vähemmän aikaa kuin varsinainen tausta, toisaalta tämä ei ole samanlainen ongelma kuin taustan runkoon kiinnitettyjen puunoksien tapauksessa, koska turvekerros on kiinnitetty pitakäsitellyn taustan päälle. Turpeen hajoamisesta seuraa siten vain estettisiä haittoja. Stabiloitu turvekerros kestää myös varsin huonosti mekaanista rasitusta, joten se ei lähtökohtaisesti sovellu suurempien ja aktiivisten eläinten terraarioon, kuten eivät myöskään materiaaliin istutettaviksi soveltuvat kasvit.

Varsinainen turpeen ongelma kuitenkin liittyy puhdistettavuuteen. Koska turvekerros on kiinteä, mutta kuitenkin huokoinen, se imee sisäänsä tehokaasti nesteitä ja epäpuhtauksia. Elävien kasvien kasvualustana kerros toimii käytännössä biologisena hajottajana ja puhdistaa siten itse itsensä edellyttäen, ettei kuormitus ole liian voimakasta. Mutta tilanteessa, jossa likaantuminen on syystä tai toisesta liian voimakasta, turpeen puhdistaminen on käytännössä erittäin vaikeaa ilman että terraario joudutaan tyhjentämään, turpeella pinnoitettuja osia liottamaan veden alla tai turvekerrosta uusimaan mekaanisesti. Kaikista ongelmallisin tilanne on kuitenkin biologinen saastuminen mikrobien, loisten tai punkkien terraarioon pesiytymisen kautta. Biologisen saastumisen puhdistaminen edellyttää yleensä koko terraarion ja kaikkien sisustusesineiden huolellista desinfiointia ja desinfioinnin jälkeistä huuhtelua. Huokoisessa turvekerroksessa tämä ei käy, koska turve imee itseensä desinfioinnissa käytetteviä aineita joiden täydellinen poisto huuhtelulla ei onnistu, vaan koko turvekerros on poistettava jotta terraario saadaan steriloitua. Erityisesti loisten munat ovat hankalia poistettavia. (Asianmukaisesti pinnoitettu kalliotausta voidaan vastaavassa tilanteessa pestä vaikka kerosiinilla ja huuhtelun ja kuivatuksen jälkeen se on taas käyttökunnossa). Mikäli kiinteää turvepinnoitusta halutaan eläinterraariossa käyttää, tulee siis erityisen huolellisesti huolehtia asukkaiden karanteenaamisesta, jotta terraarioon siirrettävät eläimet ovat täysin loisvapaita.

Yleisenä periaatteena orgaanista materiaalia ei siis tule kiinnittää taustakallioon, vaan se pidetään täysin epäorgaanisena rakennelmana.

Kalliotaustan yleisesti käytetty synonyymi styroksitausta kertoo yleisimmän runkomateriaalin, josta keinotekoisia akvaariosisustuksia alettiin rakentaa 1980-luvulla. Styroksin valinta rungon materiaaliksi johtui keveydestä, epäorgaanisuudesta (pitkäikäisyydestä), helposta työstettävyydestä, helposta saatavuudesta ja halvasta hinnasta. Kaikki kohdat pitävät edelleen paikkansa ja styroksi onkin yleisin kalliotaustan rakennusaine. Tosin styroksi ei ole ainoa vaihtoehto, vaan muitakin rakennuskäyttöön tarkoitettuja eristelevyjä ja saumausvaahtoja voi käyttää. Niiden etuna styroksiin nähden on staattisen varauksen puuttuminen, joten niiden kanssa työskentely ei ole samalla tavalla sotkuisaa kuin styroksin tapauksessa. Polyuretaanista suulakepuristetut eristelevyt kuten Finnfoam ovat styroksia huomattavasti kovempia, joten ne ovat lähtökohtaisesti parempi runkomateriaali sekä taustoihin että styroksirunkoisiin terraarioihin. Toisaalta, muiden eristelevyjen hinta on jonkin verra styroksia korkeampi, mutta sillä ei ole käytännössä merkitystä.

Runkomateriaalia valittaessa olennaisin tekninen ominaisuus on levyn kovuus; materiaalin tulisi olla mahdollisimman kovaa. Eristestyroksia on tyypillisesti saatavilla pehmeänä ja kovana versiona, kalliotaustan materiaaliksi tulee valita kovin mahdollinen levylaatu, johon ei saisi mielellään syntyä minkäänlaista jälkeä sormilla painamalla. Mitä kovempaa on taustan runkomateriaali, sitä ohuempi lastikerros tarvitaan pinnalle eli taustan kokonaispaino saadaan alhaisemmaksi. Laastikerroksen tulee kestää murtumatta ainakin sormilla painamista, joten mikäli kerroksen alapuolinen runkomateriaali on pehmeää ja joustaa, taustan kovuus saadaan aikaan yksinomaan laastilla ja kerroksen tulee olla vastaavasti vahvempi. Tässä yhteydessä tulee lisäksi huomata, että eristelevyn kovuus ei käytännössä vaikuta lainkaan materiaalin työstämisen helppouteen, eli siitä ei tarvitse olla huolissaan.

Lähtökohta sekä akvaario-, että terraariotaustoissa on rakentaa ne kokonaisuudessaan akvaarion tai terraarion ulkopuolella ja liimata valmis tausta silikonilla paikalleen. Tähän on ensinnäkin syynä se, että avoimella paikalla taustan muotoileminen on helpompaa eikä pinnoitusvaiheessa sotketa akvaarion tai terraarion pohjaa. Kaikista olennaisinta on kuitenkin taustan saumaus, mikä on tehtävä elastisella silikonilla. Silikoni taas tarttuu kiinteisiin pintoihin, eli käytännössä taustan pintakäsittelyn tulisi ulottua jonkin verran taustan sivureunan ylitse, jolloin silikoni on toiselta puolelta kiinni yhtenäisessä vesitiiviissä pinnoitteessa ja toiselta puolelta kiinteässä seinässä. Sauma on tällöin pitävä ja täysin vesitiivis. Toisekseen hieman pyöristetyn kulman ympäri ulottuva pinnoite on kestävämpi mahdollisille kolhuille ja taustan liikkeille.

Perinteinen tapa on tehdä koko takalasin ja toisen tai molemmat sivuseinät peittävä yhtenäinen tausta, joka sitten asetetaan akvaarion sisälle ja liimataan paikalleen. Tosin tässä yhteydessä syytä huomioida, että taustaa ei ole terraariossa mikään pakko liimata kiinni seiniin ja itse asiassa on paljon parempi pitää se tarpeen vaatiessa helposti poistettavana. Kun taustassa on kaksi tai kolme sivua, se pysyy tukevasti pystyssä ilman liimausta. Jos mitoistus on riittävän tiukka, eläimet tai ruokaeläimet eivät myöskään eksy taustan takapuolelle. Tämä voidaan vaihtoehtoisesti estää rakoihin juntattavalla irtotiivisteellä tiivisteellä.

Vedettömässä terraariossa irtonainen tausta siis toimii erinomaisesti, mutta akvaariossa se on pakko liimata paikalleen huolellisesti, koska veden alla liimauksesta irtoava huomattavan nosteen omaava ilmatäytteinen tausta lentää vedestä ylös kovalla voimalla. Käytännössä liimauksesta tehdään niin tiivis, että vettä ei pääse lainkaan taustan alle ja taakse, eli taustan reunojen liimasaumojen ja reunarakenteen on oltava edellä selitetyllä tavalla vesitiiviitä ja kestäviä. Veden taustaan kohdistama noste edellyttää, että vettä pääsee taustan alle, joten periaatteessa riittää, kun saumat saadaan liimattua 100% tiiviisti sekä pohjalla, sivuseinissä että yläreunoissa. Taustan takapuolta ja pohjaa ei siis tarvitse periaatteessa liimata lainkaan kiinni seiniin, mikä ei koko takalasin ja sivuseinät peittävän taustan kanssa onnistuisikaan.

Mainitun kolmeseinäisen ja täysimittaisen taustan asettaminen kokolasikavaarioon on helppoa, jos akvaariossa ei ole lasisia peitinlasien tukia. Tukia sisältävään akvaarioon, kehysakvaarioon tai keskituella varustettuun akvaarioon täysimittaista taustaa ei luonnollisesti saada ilman rakenteiden purkamista, eli käytännössä on luovuttava yhtenäisestä rakenteesta. Useammasta kappaleesta tehty tausta on erittäin käytännöllinen ja se voidaan toteuttaa hyvinkin innovatiivisesti. Kappaleiden ei nimittäin tarvitse peittää koko seinää, eikä niin ollen liittyä suoraan toisiinsa, vaan ne voidaan liimata yksittäin laseihin niin, että väliin jää paljasta lasipintaa. Tällöin sekä vesitiivis liimasauma on erittäin helppoa saada aikaan kaikkien reunojen ympärille ja toisaalta akvaarion kokonaismittoja huomattavasti pienemmät kappaleet on helppo saada altaan sisälle riippumatta kehyksistä ja poikkituista. Kappaleiden mitoituskaan ei ole millimetritarkkaa, eli taustan tekeminen on tällöin nopeampaa ja helpompaa.

Akvaariotaustan suunnittelu I: Kuvassa on akvaario ja kalliotausta ylhäältä kuvattuna. Yhtenäinen täysimittainen kalliotausta saadaan pudotettua tuettomaan kokolasiakvaarioon, mutta sen liimaaminen takapinnoiltaan seiniin ei onnistu, koska silikonia ei saada levitettyä kiinteän taustan ja seinien väliin (liimaus onnistuisi ainoastaan pohjalasiin). Liimaus ei ole periaatteessa tarpeen, kunhan taustan reunojen silikonisaumat ovat täysin vesitiiviit. Saumojen liimaaminen onnistuu, kun tausta ei ulotu aivan sivulasin etureunaan asti, mutta liimaus olisi parempi tehdä osittain taustan ja seinän väliin. Alemmassa kuvassa sama tausta on jaettu pystysuunnassa kolmeen kappaleeseen, jotka voidaan liimata yksitellen. Asennus onnistuu siten myös kehysakvaarioon.

Akvaariotaustan suunnittelu II: Mitä ohuempi tausta on, sitä vähemmän se vie eläinten liikkumatilaa ja sitä suurempi on akvaarion todellinen vesimäärä. Kuvassa kiinteästi asennetun kolmiosaisen taustan lisäksi syvyysvaikutelmaa tehostetaan takalasin ulkopuolelle asennetuilla taustalevyillä ja irtonaisilla "kivillä", jotka on liimattu erillisille lasilevyille. Levyt asetetaan pohjamateriaalin alle ja kivien nostetta vähennetään täyttämällä ne rakennusvaihessa osittain betonilla, jolloin niitä ei tarvitse liimata kiinteästi paikalleen. Akvaarion sisustus on vapaasti muutettavissa ilman, että kiinteät taustan osat sitä juurikaan haittaavat ja tarvittaessa ne saadaan helposti irrotettua laseista terävällä veitsellä. Koska taustarakennelma on estettisesti ollennainen nimenomaan takalasissa, sivulaseihin ei yleensä tarvitse tehdä taustarakennelmia kuin korkeintaan parinkymmenen sentin matkalle taustasta eteenpäin. Tällöin akvaarion vesimäärä ja liikkumatila pysyy mahdollisimman suurena. Lasiakvaariossa koko varsinainen tausta voidaan sijoittaa ulkopuolelle, jolloin vesitilavuus on optimaalinen.

Styroksirungon muotoileminen on ehdottomasti olennaisin osan kalliotaustan onnistumisessa. Huonosti veistettyä runkoa ei pysty parantelemaan laastilla tai värjäyksellä, sen sijaan hyvin muotoiltua taustaa on hyvin vaikeaa merkittävästi pilata epäonnistuneella värityksellä. Onnistuneen lopputuloksen kannalta on erittäin tärkeää, että käytetään mallina oikeaa, luonnollista kalliopintaa. ÄLÄ YRITÄ OMASTA PÄÄSTÄ, VAAN KÄYTÄ MALLIA. Käytännössä sopivasta kalliopinnasta eli Suomen oloissa yleensä kallioleikkauksesta otetaan muutamia riittävän yksityiskohtaisia valokuvia tai käytetään ulkomaisista kallioista otettuja kuvia. Olennaista on kiinnittää huomiota kivipintojen lohkeamistapoihin, jotka ovat samantyyppisissä kivilajeissa hyvin samankaltaisia riippumatta siitä, onko kyseessä luonnollinen rapautuminen vai räjähdysaineilla aikaan saatu lohkeaminen. Kalliotaustan muotojen veistäminen luonnollisia lohkeamiskulmia mukaillen on erittäin tärkeää lopputuloksen kannalta, jos kulmat poikkeavat aidoista, tausta näyttää selvästi keinotekoiselta, styroksista veistetyltä tekokalliolta eikä aidolta kalliolta joka on tarkoitus.

Valokuvasta voidaan havainnoida joko kiven lohkeamistavat ja pintojen väliset kulmat, joita sovelletaan taustaa muotoiltaessa (näin erityisesti jos kyseessä on funktionaalinen tausta johon tehdään kasveille istutuspaikkoja) tai valokuvattu kalliopinta jäljennetään yksityiskohtaisesti (esteettinen tausta). Mallina käytettävän kalliopinnan värityksellä ei ole tässä tapauksessa mitään merkitystä, vaan mallia valittaessa tulee kiinnittää huomiota nimenomaisesti pinnanmuotoihin. Väritys voidaan valita täysin vapaasti, eikä sitä ole edes tarvetta jäljentää mallista. Taustan väritys ainoastaan tehostaa onnistuneiden pinnanmuotojen luomaa vaikutelmaa, mutta on todellisuudessa varsin vähäinen osa kokonaisuutta ja värjäyksessä on varsin vaikeaa epäonnistua niin, että lopputulos olisi häiritsevä.

Luontainen kivipinta lohkeaa yleisesti ottaen varsin suorina linjoina ja pinnat ovat sileitä, joten styroksin työstäminen onnistuu parhaiten sahaamalla. Käytännössä ainoa tarvittava työstöväline on rautasahan terä, apuna voi soveltuvin osin käyttää myös pistosahaa ja tavallista sahaa. Muita työstövälineitä, kuten puukkoa ei kannata käyttää, koska leikkaavalla terällä, erityisesti kun se on vähänkin paksumpi, on huomattavasti vaikeampi leikata suoria pintoja. Teräsharja on myös epäkäytännöllinen, koska sillä varsin helposti repii työstettävästä styroksipinnasta palasia. Sitä voi kuitenkin käyttää viimeistelyyn. Erilaiset raspit ovat styroksin kanssa myös samalla tavalla epäkäytännöllisiä, eristelevyjen kanssa ne toimivat paljon paremmin.

Kalliotaustan runkomateriaali päällystetään laastilla. Laastikerroksen tarkoitus on tehdä taustan pinnasta kova, luonnollisen näköinen ja mahdollistaa luonnollista kalliopintaa jäljittelevä värjäys. Pienissä terraarioissa tausta on periaatteessa mahdollista päällystää ilman laastikerrosta joko värjäämällä se ensin maalilla ennen lakkausta tai käyttämällä pelkästään värillistä lakkaa tai hartsia. Tällöin tausta on äärimmäisen kevyt, mutta ulkonäkö ei vastaa luonnollista kiveä. Lähtökohtaisesti taustan runko siis pinnoitetaan laastilla, joka tosin lisää painoa mutta mahdollistaa erittäin luonnollisen lopputuloksen.

Rautakaupoista ja rakennustarvikeliikkeistä on saatavilla laaja valikoima erilaisiin käyttökohteisiin tarkoitettuja laasteja. Terraariokäytössä ehdoton vaatimus on laastin myrkyttömyys, ja lisäksi on kiinnitettävä huomiota laastin tarttuvuuteen, rakenteeseen, kerroksen lujuuteen, vedenkestävyyteen ja väriin.

Laasteja on saatavilla erilaisina kosteisiin tiloihin tarkoitettuina erikoisvalmisteina, jotka saattavat teoriassa olla kemiallisesti käsiteltyjä eli homesuojattuja. Kylpyhuoneen rakenteissa homesuoja-aineet ovat hyödyllisiä, mutta terraariossa ja varsinkin akvaariossa ne ovat erittäin myrkyllisiä. Vaikka laastikerros pinnoitetaan vesitiiviiksi, homesuoja-aineilla käsiteltyä laastia ei tule käyttää. Mikäli erikoislaastin koostumuksen myrkyttömyydestä ei saada varmuutta, tulee pitäytyä stardardilaastien, sementin tai kipsilaastin käytössä. Toisaalta, käytetyn laastin ei tarvitse olla märkiin tiloihin tarkoitettua, koska se ei lähtökohtaisesti joudu kosketuksiin veden kanssa. Märkätilojen erikoislaastien käytölle ei siten ole edes tarvetta, ja ne ovat sitäpaitsi stardardilaasteja kalliimpia.

Lähtökohta laastin valinnassa on sen levitettävyys siveltimellä. Styroksi ja muut levyt ovat muovipohjaisia, mikä käytännössä tarkoittaa että niiden pinta on molekyylitasolla varsin liukas ja laasti ei tartu niihin kovinkaan hyvin verrattuna eimerkiksi kivipintaan. Tästä syystä käytetyn laastin tulee olla niin juoksevaa että se täyttää kaikki styroksipinnan epätasaisuudet niin, ettei kerrosten väliin jää kiinitystä ja kerroksen rakennetta heikentäviä ilmataskuja. Koska kalliotaustan muodot ovat epäsäännöllisiä, lastalla levitettävät tasoitteet eivät sovellu taustan pinnoittamiseen. Käytännössä laastiin ei optimaalisen levitettävyyden ja tarttuvuuden takia voi sekoittaa hiekkaa, vaan normaaliin sementtiinkin lisätään ainoastaan riittävä määrä vettä, jotta se saadaan tarpeeksi juoksevaksi.

Laasteja on saatavilla puhtaina sementti- tai kipsipohjaisina valmisteina, jolloin ne ovat veden lisäämisen jälkeen käyttövalmiita joko sellaisinaan tai täyteaineilla (hiekka, sora, muovirakeet tms.) jatkettuina. Laasteja on kuitenkin saatavana myös valmiina seoksina, jolloin täyteaineet on valmiiksi sekoitettu laastin sekaan ja käyttäjä lisää ainoastaan vettä. Periaatteessa täyteaineita sisältävät laastit eivät sovellu terraariotaustan pinnoittamiseen kovinkaan hyvin, sillä täyteaineiden tuomaa massanlisäystä ja / tai kulutuskestävyyttä ei tarvita. Laastiin lisätty hiekka lisää tarpeettomasti painoa, heikentää laastin tarttuvuutta kolmiulotteisiin muotoihin ja lisäksi ohuessa kerroksessa suuremmat jyväset jäävät osittain koholle tehden pinnasta epätasaisen. Täyteaineita sisältävät valmisteet ovat myös kalliimpia, täyteaineet itsessään ovat hyvin halpoja eikä niiden lisäämisessä laastin sekaan ole vaikeuksia joten ne on yleensäkin käytännöllistä hankkia erikseen ja sekoittaa itse. Käytännössä suurin osa myytävänä olevista laasteista on ”lisää-vain-vesi”-tyyppisiä runkoaineella jatkettuja, normaalia sementti ja kipsilaasti ovat käytännössä lähes ainoita, jotka ovat täyttä tavaraa. Mikäli saatavilla ei ole pelkää sementtiä tai kipsilaastia, tulee kiinnittää huomiota valmiin laastiseoksen runkoaineen hienojakoisuuteen ja laastin käyttökohteeseen. Runkoaineen tulee olla raekooltaan mahdollisimman hienojakoista ja laastin käytännössä tarkoitettu esimerkiksi seinäpintojen rappaukseen.

Betonin lujuuteen vaikuttaa kovettumisnopeus ja riittävä kideveden määrä. Myös rappauslaastin tapauksessa on yleensä edullista kostuttaa laastin pintaa kastelukannulla tai sumutinpullolla kovettumisnopeuden pitämiseksi samana koko kerroksen paksuudelta (laastin pinnalta haihtuva vesi nopeuttaa pinnan kovettumista ja vähentää sitoutuvan kideveden määrää, mikä heikentää pinnan lujuutta). Lisäksi uusi kerros on suositeltavaa tehdä alemman laastikerroksen ollessa vielä kosteaa. Mikäli laastikerros on kuivunut, peittauspesun (ks. alempana) lisäksi se on suositeltavaa kostuttaa sumutinpullolla tarttuvuuden parantamiseksi (kuiva laasti imee kosteutta tuoreesta laastista, mikä heikentää kerrosten tarttuvuutta toisiinsa ja rakenteen kestävyyttä).

Mikäli taustaa ei haluta pinnoittaa lakalla vesitiiviiksi, esimerkiksi ulkoterraariossa lakkausta ei tarvita, sementin kulutuskestävyyttä voi parantaa sekoittamalla päälimmäisiin laastikerroksiin jonkin verran hienoa muuraushiekkaa (mieluummin mahdollisimman hienoa hiekkapuhallushiekkaa). Käytännössä tällöin on kuitenkin huomioitava, ettei hiekkaa kannata sekoittaa yhtä paljon kuin normaaliin betoniin ja se on oltava mahdollisimman hienojakoista laastin tarttuvuuden pitämiseksi mahdollisimman hyvänä. Lisäksi hiekalla jatkettua laastia tarvitaan normaalisti paksumpi kerros kuin pelkkää sementtiä, mikä lisää entisestään rakennelman painoa. Ulkotiloissa ja kiinteässä rakennelmassa tällä ei kuitenkaan ole juuri merkitystä. Hiekoitetulla laastilla on lisäksi taipumusta karistaa jonkin verran hiekkaa eläinten kynsien vaikutuksesta, tätä voidaan vähentää harjaamalla pinta laastin kuivumisen jälkeen.

Huom! Kipsilaastia ei voi käyttää ilman lakkausta, kipsi ei kestä vettä ja se on liian pehmeää eli eläinten kynnet naarmuttavat sitä normaalin liikkumisen yhteydessä.

Laasti tulee sekoittaa riittävän tehokkaasti, jotta siihen ei jää kuivia paakkuja, ne voivat merkittävästi heikentää kerroksen rakennetta. Kuten jo edellä mainittiin, laastiin ei tule sekoittaa hiekkaa tai muita täytetaineita, ne ovat tarpeettomia ja heikentävät merkittävästi laastin tarttuvuutta. Periaate laastilla pinnoittamisessa on, että taustan päälle levitetään useampia ohuita kerroksia sen sijaan että yritettäisiin tehdä lopullinen pinta yhdellä laastikerroksella. Laastikerroksen tulee kokonaisuutena olla niin paksu, että se ei sormilla voimakkaasti painettaessa anna periksi, tästä syystä taustan varsinaisen runkomateriaalin tulee olla myös mahdollisimman kovaa. Tällöin tausta kestää lähtökohtaisesti myös lievää kolhimista. Laastikerroksen riittävä vahvuus on käytännöllistä määritellä koepalalla, jos painokoe aiheuttaa varsinaisessa taustassa säröilevän murtuman, kyseinen kohta tulisi periaatteessa pinnoittaa uudelleen, yksittäisen murtuman tapauksessa murtumakohta voidaan kuitenkin vahvistaa lakkausvaiheessa tekemällä kyseiseen kohtaan paksumpi pintakäsittely.

Useasta kerroksesta koostuva pinnoite on periaatteessa lujempi kuin yksittäinen kerros, mutta tämä edellyttää kerrosten hyvää tarttuvuutta toisiinsa. Sementtipohjaisten laastien kanssa työskenneltäessä tulee huomioida sementin sisältämät liima-aineet, jotka laastin kovettuessa muodostavat kerroksen pintaan kalvon. Käytännössä kalvon olemassaolon havaitsee helpoimmin, kun kovettuneen laastikerroksen pinta kastellaan, jolloin se tuntuu selvästi liukkaalta. Liima-ainekerros vähentää seuraavan laastikerroksen tarttuvuutta, joten se tulee lähtökohtaisesti poistaa pesemällä ennen uuden kerroksen levittämistä. Samaten laastikerroksen värjääminen vesiliukoisilla väreillä ja kalliotaustan lakkaus edellyttää laastikerroksen pinnan huokoisuutta, joten liima-aineet tulee pestä myös viimeisen kerroksen päältä ennen lopullista pintakäsittelyä. Liimaaine-kerroksen vahvuus vaihtele erilaisten laastien välillä, esimerkiksi kipsilaastissa sen merkitys on niin vähäinen ettei pesulle ole tarvetta (jos kipsiä valetaan muottiin, ylöspäin jäävän pinnan koostumus poikkeaa hieman muista pinnoista, tällöin liima-aineet voidaan tarvittaessa poistaa hiekkapaperilla). Sementtipohjaisissa laasteissa peittauspesu on kuitenkin yleensä tarpeen tarttuvuuden varmistamiseksi. Peittauspesuun on saatavilla valmiita erikoisaineita, jotka on tarkoitettu betoniseinien puhdistamiseen ennen rappausta tai maalausta. Kalliotaustassa niitä käytetään vastaavalla tavalla ohjeiden mukaisesti.

HUOM! Taustan lakkaukseen käytetyillä epokseilla ja polyesterillä on taipumusta syövyttää styroksia ja muita eristelevyjä, joten aineen syövyttävyys on tarkistettava ja laastipinnoite on vedettävä riittävän pitkälle taustan takapuolelle, jotta lakkausta ei tarvitse ulottaa pinnoitteen reunaan asti. Irtokiviä tehtäessä asialla ei ole väliä, koska pinnoite on joka tapauksessa 100% peittävä.

Laastin vedenkestävyydellä ei periaateessa ole merkitystä, koska se sinetöidään vesitiiviin lakkakerroksen alle. Käytännössä tulee kuitenkin huomioida, että lakkakerroksen mahdollisesti murtuessa laasti altistuu vedelle, mistä voi seurata ongelmia.

Sementti on betonista valettujen pihalattojen, kaivonrenkaiden yms. ominaisuudessa täysin vedenpitävää, mutta esimerkiksi rakennuksen pohjalaattana kosteutta johtavaa. Kylpyhuoneen seiniin tarkoitetut erikoislaastitkin ovat kosteutta johtavia, tästä syystä kylpyhuoneen rakenteisiin tehdään erikseen vesieristys. Terraarion ja erityisesti akvaarion taustakalliossa käytetyt kerrosvahvuudet ovat käytännössä jonkin verran arkoja kastumiselle, erityisesti koska laasti ei kiinnity kovinkaan pitävästi taustan runkomateriaaliin. Mikäli vesi pääsee laastikerroksen saumasta tai halkeamasta laastin ja runkomateriaalin väliin, laastikerros saattaa paikoitellen irrota rungosta vaikka se ei itsessään varsinaisesti pehmene tai murene pelkän veden vaikutuksesta. Tästä syystä laastikerroksen ja lakkauksen tulee olla riittävän paksu ja luja ettei se murru pienistä kolhaisuista.

Sementtipohjaisten laastien sivuvaikutuksena on materiaalin emäksisyys (sementin ph-arvo on n. 12), ja veden kanssa kosketuksiin joutuva sementti nostaa tilapäisesti veden ph-arvoa. Tästä syystä akvaariossa on taustan rakentamisen jälkeen hyvä pitää jonkin aikaa testivettä ennen varsinaista käyttöönottoa. Koska taustarakennelma on kuitenkin periaatteessa pinnoitettu vesitiiviiksi, ph-arvon nousu on joka tapauksessa lähes merkityksetön vaikka pieni kohta laastista pääsisikin kosketuksiin veden kanssa. Betonista valetut pinnoittamattomat ulkoaltaat ja akvaterraariossa käytetteävät betonitiilet ja -laatat ovat myös ph-neutraaleita riittävän liotuksen jälkeen, joten emäksisyys ei ole käytännössä ongelma. Sen sijaan laastin mahdollisesti sisältämät home-suoja-aineet voivat olla vakava ongelma jo pienenäkin altistuksena, tästä syystä kemiallisesti käsiteltyjä materiaaleja tulee välttää.

Sementtipohjaiset laastit eivät siis käytännössä pehmene vedessä, vaikka saattavatkin veden vaikutuksesta mekaanisesti irrota taustan runkomateriaalista tai, mikäli peittauspesua ei ole tehty, alemmasta laastikerroksesta. Sen sijaan kipsi ei ole samalla tavalla vedenkestävää, vaan alkaa veteen upotettuna ajan myötä pehmetä. Kipsi on myös fyysisesti sementtiä huomattavasti pehmeämpää, eikä se kestä edes eläinten kynsiä. Terraariossa tällä ei kuitenkaan ole käytännössä merkitystä, koska taustan pintakerroksen mekaaninen kovuus saadaan aikaan lakkauksella. Mikäli vedenalaiseen kipsitaustaan syntyy havaittava murtuma, tausta on kuitenkin suositeltavaa korjata mahdollisimman nopeasti murtumakohdan uusintalakkauksella pehmenemisen estämiseksi. Sementillä pinnoitetun taustan tapauksessa vähäisestä murtumasta ei ole samanlaista haittaa.

Laastin värillä on merkitystä värjäyksen kannalta, mitä vaaleampi on laastin pohjaväri, sitä helpompaa on taustan luova värjäys. Kipsi on väriltään valkoista, mikä on vesipohjaisen värjäyksen kannalta optimaatisin vaihtoehto, sementti on kuivuneena harmaata. Erikoislaastit ovat kuivina yleensä sementin tapaan harmahtavia tai valkoisia. Tarvittaessa päällimmäinen laastikerros voidaan vaalentaa sekoittamalla laastiin valkoista värijauhetta, jolloin värjäysalusta saadaan mahdollisimman vaaleaksi.

Laastikerroksen pinta jää näkyviin värjäyksen ja lakkauksen alta, joten pinta kannattaa viimeistellä luonnollista kiveä paremmin muistuttavaksi. Pintaa voidaan naarmuttaa karkealla hiekkapaperilla tai teräsharjalla jolloin lopputulos on huomattaavasti aidomman oloinen verrattua sileään pintaan. Pinnassa olevat naarmut keräävät enemmän väriä, jolloin syntyvä kontrasti tehostaa entisestään vaikutelmaa. Naarmujen ei tarvitse olla syviä, ja lakkauksen jälkeen lopullinen pinta voi olla / yleensä onkin sileä, koska laastipinta näkyy joka tapauksessa lakkauksen läpi.

Runkomateriaalin muokkauksen ohella värjäys on eniten lopputuloksen onnistuneisuuteen vaikuttava työvaihe. Koska laasti on huokoista materiaalia ja lisäksi vettä rakenteellisesti sitovaa (yleensä kaikki mahdollinen kidevesi ei ole sitoutunut laastiin rappausvaiheessa), vesiliukoisten värien käyttö on sekä mahdollista että suositeltavaa. Vesiliukoisen värin hyvänä puolena on, että sen tummuutta voidaan säätää vapaasti ja väri on laimennuksen asteesta riippuen osittain läpikuultavaa, joten värjättyyn pintaan saadaan helposti luonnollisia sävyeroja.

Värjäyksessä ei tule käyttää varsinaisia maaleja, koska niiden sävy on tasapaksu ja läpikuultamaton, jolloin pinnasta ei saada luontaista kalliopintaa vastaavaa. Toinen sopimaton tapa on värijauheen sekoittaminen itse laastiin, koska tällöinkin pinnasta tulee täysin tasavärinen. (Poislukien turhan tumman laastin vaalentaminen värjäyspohjaksi sekoittamalla päällimmäiseen laastikerrokseen valkoista väriä.)

Pienissä terraarioissa, erityisesti kipsilaastilla pinnoitetuissa taustoissa, värjäykseen voidaan käyttää tavallisia vesivärejä jotka ovat myrkyttömiä. Suuremmissa taustoissa voidaan hankkia jauhemaista vesiväriä / vesiliukoisia maavärejä jotka ovat samaten myrkyttömiä. Jauhemaisia vesiliukoisia värejä on saatavana maali- ja askarteluliikkeistä, Suomessa tunnettu valmistaja on Uula-Tuote Oy, jonka valikoimassa on kymmeniä värejä. Jauhemaiset vesivärit ovat erittäin riittoisia, joten normaali parin desilitran kokoinen purkki riittää helposti kymmenien neliömetrien käsittelyyn. Värejä voi sekoittaa toisiinsa, mutta ulkomaiset kalliopinnat ovat suomalaisesta kallioperäistä poiketen varsin yksivärisiä joten käytännössä selvitään yleensä erittäin hyvin pelkästään mustalla (saadaan mustan lisäksi aikaan kaikki harmaan sävyt) ja / tai vaalean ruskealla (lisäsävytykseen voi käyttää normaaleita vesivärejä, joista saadaan kaikki tarvittavat sävyt). Ylipäätään periaate siis on, että taustaan ei yritetä sotkea liian montaa eri väriä, vaan käytetään saman värin eri sävyjä kontrastien luomiseen.

Ensimmäistä kertaa värjäystä tehtäessä on suositeltavaa käyttää koepalaa sävytystekniikan kokeiluun. Periaatteena on, että sävytys aloitetaan mahdollisimman vaalealla sävyllä ja edetään tummempiin yhsityiskohtiin. Vaaleaa pintaa on helppo tummentaa, mutta liian tumman värin vaalentaminen on huomattavasti vaikeampaa koska väri on imeytynyt osittain laastin sisään. Lisäksi tulee huomioida, että pinnan lakkaus tummentaa merkittävästi lopullista värisävyä, tämän takia on erityisesti syytä tehdä koepaloja joista voidaan päätellä sopiva tummuusaste.

Koska taustan pinnoittamiseen käytetty laasti on huokoista materiaalia, vesi ja epäpuhtaudet imeytyvät osittain sen pintaan mikäli taustaa ei pinnoiteta vesitiiviiksi. Pintakäsittelyn tarkoituksena on eristää kalliotaustan pinnoitekerros täydellisesti muodostamalla pysyvä, kulutusta kestävä suojakuori. Pinnoitteelta vaaditaan siten neljä perusominaisuutta:

Tämän lisäksi tulevat toissijaiset seikat eli aineen hinta ja saatavuus sekä valmiin taustan ulkonäköön vaikuttavat tekijät eli aineen väri ja kiilto. Käytännössä perusominaisuuksien täyttyminen samanaikaisesti edellyttää kaksikomponenttisten betonipinnoille tarkoitettujen hartsien tai lakkojen käyttöä.

Kaksikomponenttisuus tarkoittaa, että kovetteeseen sekoitettu pohja-aine kovettuu sisäisen kemiallisen reaktion seurauksena läpikotaisin riippumatta kerroksen paksuudesta, esimerkiksi kahvikuppiin kaadettuna siitä tulee muutaman tunnin kuluessa yhtenäinen palikka kun taas ilmakuivuvat yksikomponenttiaineet kuivuisivat kahvikuppiin kaadettuna ainoastaan pinnaltaan. Kaksikomponenttinen hartsi tai lakka kovettuu muovimaiseksi ja kovetuttuaan se on mekaanisesti erittäin kestävää eikä reagoi veden tai muidenkaan aineiden kanssa. Käytännössä kalliotaustan laastikerroksen päälle siis valetaan ohut vesitiivis muovikuori, joka sinetöi taustamateriaalin täydellisesti sisälleen. Kaksikomponettisia kalliotaustan pinnoittamiseen soveltuvia aineita on saatavana lakkoina ja hartseina.

Kaksikomponenttisia epoksilakkoja on olemassa sekä kiiltävä- että himmeäpintaisia ja sekä vesi- että liuotinohenteisia. Ohenteen tyypillä ei tosin ole juuri merkitystä, koska usein lakkaa ei käytännössä ole välttämätöntä ohentaa lainkaan tai mikäli ohennetta on käytetty, päällimmäinen kerros /kerrokset ovat joka tapauksessa ohentamattomia ja sinetöivät ohennetut kerrokset alleen. Epoksilakat on alkujaan tarkoitettu esimerkiksi betonilattioiden maalaamiseen, joten ne muodostavat vesitiiviin ja kulutusta kestävän pinnan.

Epoksi / polyesterihartsi on kaksikomponenttista juoksevuudeltaan paksua öljyä tai nestemäistä geeliä vastaavaa siveltimellä levitettävää nestettä (tasoitteiksi tarkoitetut aineet ovat tahnamaisia ja lastalla levitettäviä, ne eivät sovellu taustan pinnoittamiseen). Epoksihartseja on saatavilla moniin eri käyttötarkoituksiin, betonille tarkoitettuja epokseja käytetään esimerkiksi halkeamien paikkaamiseen. Polyesterihartsi on lasikuitukankaalla tai muulla kuiturakenteella vahvistettuna eri käyttökohteissa käytettyä ”lasikuitua” ja se on erittäin monikäyttöinen aine. ”Normaali" lasikuituhartsi on yleiskäyttöistä sekä kuiviin että märkiin kohteisiin ja tarttuu useimpia muoveja lukanottamatta käytännössä melkein mihin tahansa mukaan lukien puu ja betoni. Polyesterin lujitteena käytetään lasi- tai hiilikuitua, ja laminaattirakenne on erittäin kestävä. Kalliotaustan pinnoitteena käytettäessa vahvikkeena ei tarvita lasikuitua, vaan polyesteria käytetään epoksin tavoin. Ilman vahviketta polyesteri ei ole yhtä iskunkestävää kuin varsinainen laminaatti, terraariokäytössä tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska pintaan kohdistuva rasitus on käytännössä vain kynsien raapimista.

Kalliotaustan pinnoitteena paksumman kerroksen muodostava hartsi on mekaanisesti kestävämpää verrattuna lakkoihin joten mikäli kyseessä ovat suhteellisen suurikokoiset liskot, tyypillisenä esimerkkinä iguaani, hartsi on lakkaa suositeltavampaa. (Joitakin epokseja voidaan tarvittaessa ohentaa jolloin saadaan aikaan juoksevampaa ainetta joka vastaa epoksilakkaa, tosin ulommaisen kerroksen tulisi varmuuden vuoksi olla aina ohentamaton.) Lakkapinnan kestävyyttä voidaan parantaa lisäämällä useita ylimääräisiä kerroksia, mutta terraariokäytössä hartsimuotoinen aine on lähtökohtaisesti suositeltavampaa kulutukselle alttiissa kohteissa.

Käytännössä melkein mikä tahansa tarpeeksi juokseva betonipinnoille tarkoitettu epoksi tai epoksilakka käy kalliotaustan pinnoittamiseen edellyttäen, että siihen ei ole lisätty homesuoja-aineita. Epokseille on sekä hartsi- että lakkamuotoisina tyypillistä että ”kovetteen” ja ”muoviosan” sekoitussuhde on 1/3 – 1/5, kun taas polyesterihartsin kanssa kovetetta tarvitaan vain 1-2%. Himmeäpintaiset aineet ovat luonnollisemman näköisiä, kiiltävien pintojen kiiltoa voi vähentää joko ripottelemalla viimeisen kerroksen päälle pölymäistä hiekkaa pinnoituksen yhteydessä tai hiomalla kovettunut pinta himmeämmäksi vesihiomapaperilla tai teräsvillalla.

Yleinen virhe on käyttää taustan pinnoittamiseen yksikomponenttista lakkaa, tyypillisesti sellaista joka ei edes ole vedenkestävää (vedenalaisiin kohteisiin soveltuvaa) tai tarkoitettu kestämään mekaanista rasitusta. Ja mitä ei ole edes tarkoitettu käytettäväksi betonipinnoilla. Vedenalaisissa akvaariotaustoissa ns. terve järki on yleensä ilmeisesti estänyt räikeimmät väärinkäsitykset, mutta terraariopuolella virhearvioinnit ovat tyypillisiä. Vaikka terraario olisi kuiva, lakan on siitä huolimatta muodostettava pysyvä, vedenkestävä pinta, jotta sumutusvesi tai eläinten ulosteet eivät imeydy taustamateriaaliin. Lisäksi lakkapinnan on oltava mekaanisesti niin kestävä, että eläinten kynnet eivät riko sitä, käytännön kokeena lakkapinnan tulisi kestää teräsharjalla raapimista. Tästä syystä ”venelakka”, huonekalulakat ja erilaiset spraylakat eivät ole soveltuvia kalliotaustan pinnoitteeksi kosteissa oloissa ja kuivissakin olosuhteissa niiden hyöty on kyseenalainen. Niitä ei ole tarkoitettu betonipinnoille, ne eivät ole riittävän kovia kestämään mekaanista rasitusta ja niitä ei ole tarkoitettu vedenkestäviksi pinnoitteiksi kosteisiin tiloihin, saatikka sitten veden alla käytettäväksi.

Eli terraariossa käytetään vain kaksikomponenttilakkoja tai –hartseja. Esimerkkinä käytetään lasikuituhartsia, koska se on monikäyttöisin ja terraarioharrastuksessa siitä voidaan tehdä myös kilpikonnille sopivia suuria vesialtaita. Sopivia läpinäkyviä betoniepokseja on ovat mm. Nantenin tuotteet www.nanten.fi. Sekä epokseille että polyesterille on tyypillistä, että niiden säilyvyys on rajallista, mutta toisaalta isompi purkkikoko on edullisempi.

Polyesterihartsin vahvuutena on helppo saatavuus useimmista rautakaupoista eri nimisinä valmisteina, joten sitä on mahdollista hankkia ilman lähetyskustannuksia, sekä suhteellisen edullinen hinta. Lisäksi samaa ainetta voi tarvittaessa käyttää muissakin käyttökohteissa. Haittapuolena on, että polyesteri ei ole kirkasta vaan vaalean vihertävää, kalliotaustan pinnoittamiseen tarvittavat kerrosvahvuudet säilyvät läpinäkyvinä mutta sävyttyvät vaaleanvihertäviksi. Käytännössä sävyhaitta on sitä merkityksettömämpi mitä tummemmaksi itse tausta on värjätty, toisaalta voidaan tarkoituksellisesti jäljitellä vihertävää kiveä, jolloin pinnoitteen sävyä ei oikeastaan edes huomaa.

1 ml ruiskulla annostellaan kovetetta ja isommilla polyesteria. Käytännössä on havaittu, että ruiskuja kannattaa kysyä suoraan farmaseutilta, koska isommat ruiskut ovat takahuoneessa ja kassalla on vain 1ml ruiskuja (narkomaaneille) jos edes niitäkään. Neuloja ei lasikuitutyössä tarvita. Ruiskuja on syytä ostaa useampia, koska puhdistamisesta huolimatta ne saattavat hajota varsin nopeasti.

Sekoituskippo: tilavuuden ei tarvitse olla paria desilitraa suurempi ja astian tulisi olla mahdollisimman helposti puhdistettava, käytännössä siis ylöspäin levenevä ja niin matala, että sen ulottuu pyyhkimään puhtaaksi pohjaan myöten ilman apuvälineitä. Muodoltaan mieluiten pyöreä, pienipohjainen, mahdollisimman sileä / suoraseinäinen ja vailla terävää kulmaa pohjan ja seinien välillä. Sekoituskipon on oltava joko paksua muovia, metallia, lasia tai keramiikkaa, esimerkiksi vaikka muovimuki, kahvikuppi tai juomalasi. Polyesterihartsi on syövyttävää eikä sitä siksi sovi sekoittaa ohuessa muovisessa viili- tms. purkissa koska se voi syöpyä ohuen muovin lävitse.

Sekoituspuikkoja, esimerkiksi puisia grillaustikkuja.

Talouspaperia välineiden puhdistamiseen. Tätä on myös syytä varata riittävästi. Ja roskapussi, mihin käytetyt paperit voi heittää.

Suojamateriaalia työskentelykohteen alle, esimerkiksi aukileikattuja jätesäkkejä, pahvia tai muutama kerros sanomalehteä.

Hartsi alkaa kovettua n. 20-30min kuluessa sekoittamisesta eli sitä on syytä sekoittaa pieniä määriä kerrallaan (korkeintaan 2 dl). Jos ainetta sekoitettiin liikaa, ylijäämä menee hukkaan, sitä ei missään nimessä saa kaataa takaisin purkkiin eikä kovettumisreaktiota voi pysäyttää myöskään laimentamalla. Polyesterihartsi on heti sekoittamisen jälkeen erittäin juoksevaa, se alkaa vähitellen paksuuntua ja lopulta rakenne alkaa muuttua hyytelömäiseksi. Paakkuuntumisen alkaessa jäljellä oleva aine on menetetty.

Kumihansikkaat suojaavat käsiä ja kertakäyttöhansikkaat suojaavat kumihansikkaita (hartsi tahmaa hansikkaat eli kertakäyttöhansikkaat vaihdetaan sekoituserien välillä).

"Kaasunaamari" (kuminen puolinaamari jossa on aktiivihiilisuodattimet, ei suodatinkuidusta valmistettu pölynaamari) ja työskentelypaikka mistä höyry ei leviä sisälle asuntoon. Höyry ei ole ainoastaan ärsyttävää vaan haitallista ja se lisäksi turruttaa hajuaistin varsin nopeasti. Kesällä ulkona lievästi tuulisena päivänä työskennellessä voi olla ilman naamaria, mutta sisätiloissa maskia on käytettävä (hajuaisti saattaa muuten hävitä pariksi vuorokaudeksi). Työskentelylämpötilan on lisäksi oltava yli 15 astetta, joten ulkotyöskentely on mahdollista vain parina kuukautena vuodessa. Puolilämmin autotalli ei talviaikaan käy.

Asetonia käytetään talouspaperin ohella pensseleiden ja sekoituskipon puhdistamiseen. Irtilähtevä hartsi pyyhitään sekoituskiposta ja puristellaan pois pensselin harjaksista ensin paperilla, tämän jälkeen sekoituskippoon kaadetaan asetonia ja pensselin harjakset pestään huolellisesti. Käytetty asetoni kaadetaan kannelliseen lasipurkkiin ja pensseli ja kippo kuivataan uudelleen. (Huom! Välineet on puhdistettava jokaisen sekoituserän välillä eli vajaan puolen tunnin välein). Asetoni haihtuu nopeasti eli uusi käsittelyerä voidaan tehdä käytännössä välittömästi.

Koska polyesterihartsin kovetteen sekoitussuhde on vain 1-2 %, yli- tai aliannostusta tulee välttää. Käytännössä tästä seuraa, että hartsia ei kannata sekoittaa huomattavan pieniä määriä kerrallaan, koska tällöin annostelussa tulee helposti vaikeuksia. Mikäli sekoitussuhde oli väärä, hartsin pinta jää helposti tahmean tuntuiseksi eli se ei kovetu toivotulla tavalla. Tästä syystä hartsia ei pitäisi viimeistä pintakerrosta tehtäessä sekoittaa 0,5 desiä vähempää, jotta voidaan olla varmoja sekoitussuhteen riittävästä marginaalista.