Terraarioeläinten ravinto ja ruokinta

Ravinto on aina lajikohtaista, joten tarkkoja ohjeita ei tässä yhteydessä ole tarkoituskaan antaa. Terraarioeläinten ruokintaan liittyy kuitenkin yleinen periaate, jonka soveltaminen ei riipu eläimen lajista:

Ravinnon tulee vastata mahdollisimman läheisesti lajin luontaista ravintoa.

Tämä on sinänsä erittäin looginen ja helppotajuinen fakta, mutta joillakin ihmisillä on ollut suuria vaikeuksia käsittää mitä se tarkoittaa käytännössä. Erityisesti maakilpikonnien hoito on menneinä vuosikymmeninä ollut ruokinnan osalta hengenvaarallisen väärinymmärrettyä. Seuraavaksi neljä esimerkkiä epäonnistuneista ravintoon liittyvistä järkeilyistä.

Case 1: Maakilpikonna vs. riisipuuropensas ja makaronipuu

Esimerkkinä voidaan tarkastella Suomessa suosittua nelivervaskilpikonnaa. Laji on kotoisin Keski-Aasian kuivilta aroilta, ja sen luontainen ravinto koostuu erilaisista ruohovartisista kasveista, jotka eivät kuivasta ympäristöstä johtuen ole erityisen meheviä. Ruohovartisilla kasveilla ei tarkoiteta ainoastaa heiniä, vaan kaikkia aluskasvillisuuteen kuuluvia kasveja. (Varsinaiset heinän / korsikasvien ja lehtikasvien syöjät ovat eri asia, kilpikonnat syövät pääasiallisesti lehtikasveja).

Vankeudessa ravinnon tulee vastata sekä koostumukseltaan että energia- ja proteiinipitoisuudeltaan luontaista ravintoa, jotta eläimen kasvuvauhti vastaa luonnollista. Luonnottoman proteiinipitoisen ravinnon anto kasvinsyöjille kiihdyttää kasvua merkittävästä, mutta liian nopea kasvu aiheuttaa vakavia elimellisiä ongelmia ja monissa tapauksissa johtaa lopulta kasvuhäiriöihin ja ennenaikaiseen kuolemaan. Aikaisemmin maakilpikonnien poikasten elinikä oli usein huomattavan lyhyt virheellisen, liikaa proteiinia sisältäneen ravinnon seurauksena.

Nelivarvaskilpikonnaa siis ruokitaan luonnosta kerätyillä tai kasvatetuilla erilaisilla ruohovartisilla kasveilla, jolloin ravinto vastaa koostumukseltaan luontaista ruokavaliota. Vitamiini- ja kalsiumlisillä terästettynä kilpikonnien ruoka saadaan siten varsin helposti optimaaliseksi. Suomessa luonnollinen kasvillisuus ei muodostu samoista lajeista kuin esimerkiksi Kasakstanissa, mutta vastavan tyyppisiä kasveja on runsain mitoin saatavilla, joskin ne ovat yleisesti ottaen kosteammissa oloissa kasvavina hieman mehevämpiä. Käytännössä kasvien lajeilla ei kuitenkaan ole väliä ja vetisempi rakenne taas tarkoittaa vain kilpikonnan saaman suuremman nestemäärän seurauksena vetisempiä ulosteita, josta ei ole sinänsä haittaa (toisaalta mehevämpi ravinto varmistaa samalla eläimen riittävän nesteen saannin). Nelivarvaskilpikonnan luonnonmukainen ruokinta on siis erittäin loogista ja yksinkertaista; eläin syö luonnossa ruohovartisia kasveja, joten sitä ruokitaan myös vankeudessa ruohokasveilla.

Tässä valossa onkin suorastaan surkuhupaisaa, että nelivarvaskilpikonnien ruoaksi on suositeltu mm. keitettyä riisiä, makaronia, jauhelihaa, kissanruokaa, raejuustoa, purkkihernekeittoa, riisipuuroa ja muita puuroja, leivän palasia yms. ja siinä ohella erilaisia vihanneksia ja juureksia, hedelmiä ja mahdollisesti esimerkiksi voikukan lehtiä tai muuta luonnosta kerättyä vihreää. (Eläinperäistä ravintoa perusteltiin sillä, että maakilpikonnat KUULEMMA syövät luonnossa toisinaan etanoita ja kuolleita lintuja. Ei liene yllättävää, ettei kyseisen tiedon alkuperäistä lähdettä koskaan mainittu).

Loogisesti ajatellen on aika uskomatonta, että kukaan täysijärkinen voi edes kuvitella, että kasakstanilaisella arolla elävän kilpikonnan luontaiseen ravintoon voisi kuulua mitään omenariisipuuroon viittaavaakaan. Mutta tälläisiä hihhuleita on vaikuttanut myös Suomessa, vieläpä valitettavan aktiivisesti useiden vuosien ajan. Kyseinen tapaus oli kaikilla tavoilla tyyppiesimerkki tilanteesta, missä "asiantuntijastatuksen" saamiseen riitti yksinkertaisesti se, että sattui omistamaan maakilpikonnan ja tämä henkilö sitten käyttäytyikin jumalallisen guruasemansa mukaisesti, vaikka todellisuudessa osaamisen taso todellakin oli kaikkea muuta kuin asiantuntijatasoa. Ja asiasta huomauteltiin, toistuvasti. Mutta kyseinen itse itsensä guruksi julistanut henkilö ei tietenkään sitä uskonut, pakkohan sen riisipuuron oli olla hyväksi kilpikonnalle koska se konna kerta söi sitä hyvällä halulla...

Tätä kirjoitettaessa (joulukuu 2008) tehdyn Google-haun perusteella näyttää kuitenkin siltä, että kyseisestä "kilpikonnien pelastajasta" hihhuliohjeineen on vihdoin päästy eroon. Kilpikonnien onneksi.

Valitettavasti samansuuntainen meno jatkuu edelleen, joskaan ei yhtä kärjistetyssä muodossa, monien muiden terraarioeläinten ruokinnan kanssa. Lähtökohtainen ongelma on, että eläimet usein syövät hyvällä halulla ravintoa, jota ne eivät ensinnäkään syö luonnossa ja mikä voi lisäksi olla niille vahingollista. Eli se, että eläin suostuu syömään jotain, ei todellakaan tarkoita että se on sille hyväksi ja että sitä tulee sisällyttää dieettiin. Monet eläimet nimittäin syövät tarjottaessa rotanmyrkkyäkin, mikä on myös taatusti vahingollista, tosin hieman akuutimmalla tavalla.

Case 2: Iguaani viidakossa ja supermarketin hedelmätiskillä

Eläimet, jotka syövät kupista passiivista ravintoa, syövät usein halukkaasti sellaistakin mikä on lähtökohtaisesti vääränlaista luontaiseen dieettiin nähden. Tämä oli juuri tilanne maakilpikonnien kanssa, koska ne tarjottaessa tottuivat nopeasti syömään mm. eläinperäistä ravintoa vaikka luonnossa dieetti koostuukin ainostaan kasviksista. Sama virhe voidaan toistaa esimerkiksi iguaanien kanssa, jotka ovat luonnossa puhtaasti kasvinsyöjiä ja syövät pääasiallisesti lehtiä. Vankeudessa ne syövät käytännössä kuitenkin mitä tahansa tarjottua silakoista täytekakkuun, joten dieetin koostaminen sen pohjalta mitä lisko suostuu syömään menisi käytännössä pahasti metsään.

Iguaanista puhuttaessa on yleensä varsin hyvin tiedossa, ettei sille pidä syöttää eläinperäistä ravintoa. Mutta, koska lisko on luonnossa ensisijaisesti lehtien syöjä, myös kasviperäisen ravinnon tulisi olla pääasiallisesti lehtikasveja, joiden energiapitoisuus on varsin alhainen. (HUOM! Iguaani on siis käytännössä puhdas lehtien syöjä, eli sen ruoansulatus ei pysty kunnolla käsittelemään ruohokasveja, minkä voi todeta esimerkiksi vehnänoraita syöttämällä; ulosteessa olevat oraat ovat säilyttäneet korsimaisen muotonsa.) Luonnonoloissa hedelmiä yms. on käytännössä varsin nihkeästi saatavilla, varsinkin lehtiä syövän eläimen hampaiden kannalta sopiviksi suupaloiksi pilkottuina. Sopivan suupalan olennaisuuden voi todeta tarjoamalla lehtien riipimiseen soveltuvat hampaat omistavalle iguaanille esimerkiksi kokonaisen kuorimattoman banaanin tai appelsiinin. Koska hedelmät ovat yleensä suhteellisen suurikokoisia ja luonnossa aina kokonaisia, niiden osuus luonnonvaraisen iguaanin dieetissä on siten varsin vähäinen ja tämä tulisi tiedostaa myös terraarioruokinnassa.

Luonnossa kasvinsyöjien ei tarvitse merkittävästi etsiskellä ravintoa vaan ne usein suorastaan kävelevät sen päällä, joten luontaista ravintoa koostumukseltaan ja energiapitoisuudeltaan vastaavaa ravintoa voi olla tarjolla rajoittamaton määrä eikä kasvinsyöjiä pidä lähtökohtaisesti paastottaa (sillä voi sitäpaitsi olla haitallinen vaikutus suoliston bakteerikantaan). Käytännössä iguaani voi syödä luonnollista ravintoa vastaavia lehtikasveja, esimerkiksi voikukanlehtiä, määrättömän paljon ilman että seurauksena on lihomista tai muita ongelmia edellyttäen, että vitamiini- ja kalsiumlisät ovat kunnossa.

Sen sijaan hedelmäpohjaisella dieetillä energian saanti voi olla merkittävästi korkeampi, jolloin dieetin tasapaino ei vastaa täysin luonnollista tilannetta, vaikka kyseessä onkin kasviperäinen ravinto. Erityisesti runsas avokadon ja sitrushedelmien käyttö voi johtaa ongelmiin; energiapitoinen avokado lihottaa ja sitrushedelmien happamuus aiheuttaa ongelmia kalsiumaineenvaihdunnassa, mikäli vaikutusta ei neutraloida korotetulla kalsiuminlisäyksellä. Tämä ei tarkoita etteikö avokadoa ja sitrushedelmiä voisi antaa satunnaisesti, mutta dieetin tulisi olla lähtökohtaisesti lehtikasveja vastaavaa eli suhteellisen energiaköyhää ja rakenteellisesti iguaanin ruoansulatukselle optimaalista.

Iguaanien suuresti vaihteleva elinikä on useimmissa tapauksissa pääasiallisesti seurausta liian raskaasta ruokavaliosta erityisesti, mikäli dieetti sisältää liikaa eläinproteiinia. Raskas ruokavalio ei useinkaan aiheuta näkyviä ongelmia, mutta voi johtaa eliniän lyhenemiseen kuten monien muidenkin eläinten tapauksessa. Iguaanin tekninen elinikä on n. 20 vuotta, joten kuoleminen ”vanhuuteen” reilun kymmenen vuoden iässä on yleensä seurausta hoidosta eikä geeneistä. Mutta tässäkin tapauksessa ruokinta on helppoa saada optimaaliseksi yksinkertaisesti jäljittelemällä luonnonolosuhteita.

(Koska täysikasvuinen iguaani on suuriruokainen eläin ja syö meheviä kasveja, talvikaudella ruokinta on yleisesti ottaen tehtävä supermarkettiaineksilla. Koska lehtikasvien saatavuus on hyvin rajattua ja käsittää käytännössä vain muutamia erilaisia salatteja, yrttikasvien ollessa yleiseksi dieetiksi sopimattomia, joudutaan soveltamaan. Henkilökohtaisesti olen perustanut dieetin lehtisalaattiin, kesäkurpitsaan ja porkkanaan; kaikki ovat energiapitoisuudeltaan alhaisia joten lisko voi syödä niitä säännöstelemättä. Lisänä käytetään banaania ja muita hedelmiä ja erilaisia ituja, esimerkiksi itse idätettyjä auringonkukan versoja. Kesäkaudella dieetti taas koostuu lähes täysin luonnonkasveista. Testilisko on syntynyt vuoden 1993 kesällä eli ennen kuin vapaa matelijaharrastus edes alkoi Suomessa eikä se ole vanhentunut lainkaan ulkonäkönsä tai aktiivisuutensa puolesta. Sen sijaan suurin osa ensimmäisessä aallossa heti EU-jäsenyyden myötä 1994 maahantuoduista iguaaneista on kuollut ”vanhuuteen” jo vuosia sitten.)

Case 3: Kokonainen saaliseläin = painonsa verran jauhelihaa?

Lihansyöjä- ja sekasyöjapuolella ”kuppiruokinnassa” olevat eläimet ovat tyypillisesti vesikilpikonnia ja varaaneja / teijuja, skinkkejä ja vesiagamia. Ravintoon liittyvät ongelmat olisi jälleen kerran yksinkertaisesti vältettävissä sillä, että mietittäisiin kunnolla syökö eläin luonnossa täsmälleen samaa tai koostumukseltaan ja energia- ja proteiinipitoisuudeltaan vastaavaa ravintoa kuin mitä sille ”asiantuntijoiden” toimesta neuvotaan annettavan. Muutama esimerkki:

Luonnossa punakorvakilpikonna ei metsästä aktiivisesti kaloja, mutta jos kilpikonna löytää luonnossa kuolleen tai niin huonokuntoisen kalan, että sen saa kiinni, se kyllä syö sen. Käytännön syistä kilpikonnien dieetti perustuu vankeudessa kuitenkin yleensä pääasiallisesti kalaan mikä ei ole täysin luontaista vastaavaa, mutta lähellä sitä. Sen sijaan on varsin epätavallista, että kilpikonna saalistaa tai löytää luonnossa lehmän tai sian tai ylipäätään nisäkkään ruhon, joten mihin mahtaa perustua suositus syöttää kilpikonnille punaista lihaa? Ne eivät käytännössä koskaan syö sitä luonnossa, varsinkaan rasvaisena sikanautajauhelihana.

Eli luonnossa dieetti koostuu kokonaisista eläimistä, jotka pienemmillä lajeilla ovat pääasiallisesti selkärangattomia. Joka tapauksessa, selkärankaisetkin saaliseläimet ovat fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa, niissä ei ole juuri lainkaan rasvaa ja koska saalis niellään kokonaisena karvoineen, luineen ja suoliston sisältöineen, dieetti on sekä hyvin monipuolista että saaliin kokoon nähden vain kohtuullisen energiapitoista.

Eli mihin perustuu ohje ruokkia varaaneita teurastetulla punaisella lihalla? Seuraukset on selvästi havaittavavissa vankeudessa elävissä liskoissa, jotka ovat luonnonvaraisiin yksilöihin verrattuna useinmiten varsin tanakassa kunnossa, jopa huomattavan ylipainoisia. Ja monien lemmikkivaraanien tapauksessa ei ole lainkaan tavatonta, että liskot kuolevat ”VANHUUTEEN” huomattavan nuorella iällä...

Tässäkään tapauksessa selkärangattomat eivät ole samoja eläimiä kuin suomalaisen kaupan lihatiskillä myytävän jauhelihan tuottanut sika tai lehmä. Eli tuntuuko hyvältä ajatukselta ruokkia liskoa sikanaudalla tai muulla punaisella lihalla / sisäelimillä?

Ainoastaan kokonaisia jyrsijöitä tai eläviä selkärangattomia syömään suostuvat eläimet ovat ruokinnan osalta varsin hyvin turvassa räikeimmiltä virhearvioinneilta, koska niitä voi ruokkia ainoastaan oikeantyyppisellä ravinnolla. Ongelmia voi seurata lähinnä välillisesti vitamiinien ja kalsiumin puutosten kautta, koska kasvatettujen ravintoeläinten ravintoarvot voivat olla merkittävästi luonnollista ravintoa heikompia. Varsinkin, jos dietti perustuu pääasiallisesti vain yhteen ruokaeläimeen, kuten jauhomatoihin. Käärmeet, sammakkoeläimet ja hyönteisiä syövät liskot ovat siten periaatteessa varsin hyvin turvassa olennaisilta ruokintavirheiltä. Käärmeiden tapauksessa ongelmia voi seurata lähinnä silloin jos ruokaeläimet ovat ylipainoisia, jolloin niiden rasvapitoisuus on luonnottoman korkea, mikä on käytännössä kuitenkin harvinaista.

Huolimatta ravinnon hyvästä ja luonnonmukaisesta laadusta, eläimiä on kuitenkin mahdollista ruokkia liian paljon, jolloin seurauksena on lihomista siitä aiheutuvine ongelmineen, eli käytännössä usein lyhenevä elinikä. Jos petoeläin on aktiivisesti metsästävä, sen energiankulutus ja siten ravinnontarve on korkeampi kuin passiivisesti paikallaan väijyvällä eläimellä, tämä tulee huomioida ravinnon määrässä jotta eläimet eivät liho.

Case 4: ”Kyllähän joku halpa korvike aina keksitään...”

Suurin osa matelijoista ja sammakkoeläimistä menestyy terraarioissa erinomaisesti, kun nitä ruokitaan luontaista ravintoa vastaavalla kasvatetulla ravinnolla. Käytännössä yleisesti ottaen pikkunisäkkäitä syövät eläimet saavat kasvatetuista pikkujyrsijöistä täysin vastaavaa ravintoa edellyttäen, että ruokaeläimet on ruokittu monipuolisesti ja että ne eivät ole liian lihavia. Jyrsijöitä syövien eläinten tapauksessa saaliseläinten lajin vaihtelulla samassa kokoluokassa ei ole käytännössä merkitystä, koska saaliin koostumus ja ravintopitoisuus on käytännöllisesti katsoen vastaava jyrsijälajista riippumatta.

Kalaa ja sammakkoeläimiä luonnossa syövät lajit menestyvät yleensä hyvin kalalla ruokittuna, kun asianmukaisista vitamiinilisäyksistä (erityisesti B1-vitamiini) huolehditaan. Erityistapauksissa voidaan joutua kasvattamaan akvaariokaloja (synnyttävät hammaskarpit, labyrinttikalat ja kirjoahvenet) mikä vaatii tiloja ja aikaa, vaikka ei sinänsä ole hankalaa, mutta yleensä tullaan kuitenkin toimeen kalastetulla kalalla.

Hyönteissyöjäpuolella rajanveto on käytännössä kosteapintaiset saaliseläimet vs. kuivapintaiset saaliseläimet. Kuivapintaiset saaliit kuten sirkat ja torakat kelpaavat kaikille, kosteapintaiset saaliit kuten kastemadot ja etanat eivät pääsääntöisesti kelpaa eläimille, jotka elävät kuivilla alueilla ja ovat tottuneet kuiviin saaliseläimiin. Käytännössä esimerkiksi kellosammakko syö kaiken minkä kykenee nielemään, kun taas monet gekot hylkäävät kastemadot ja etanat. Selkärangattomia eläimiä syövien lajien hoidossa saaliseläinten monipuolisuudella on positiivista merkitystä ja siksi on suositeltavaa käyttää useampia erilaisia kasvatushyönteisiä. Jauhomadot ovat ravitsemuksellisesti huonoja, erilaiset sirkat ja torakat sen sijaan voidaan ensinnäkin ruokkia täysipainoisesti ja dieetti saadaan tällöin paremmin luontaista erilaisista selkärangattomista koostuvaa ravintoa vastaavaksi (HUOM! Saaliseläinten ruoansulatuskanavan sisällöllä on merkitystä riippumatta siitä, onko se eläin- vai kasviperäistä ainesta, joten ravintoeläinten tulisi olla ennen tarjoamista ruokittuja).

Selkärangattomien korvaaminen muulla ravinnolla ei lähtökohtaisesti käy päinsä. Elävien selkärangattomien sijasta voidaan toki käyttää pakastettuja, säilöttyjä tai kuivattuja ruokaeläimiä, mutta tällöinkin saaliit ovat kokonaisia ja ainakin kostuttamisen jälkeen alkuperäisen kokoisia ja ne kelpaavat yleensä pinseteistä tarjottuna. Terraarioeläimillä liike yleensä laukaisee saalistuksen, joten pakaste-tai kuivatuotteita käytettäessä on yleensä käytettävä pinsettejä ja ruokittava eläimet yksitellen. Tavalliset akvaattiset sammakkoeläimet eli tuliliskot, kynsisammakot ja aksolotlit oppivat usein syömään pohjalle tiputettua ravintoa, mutta lähtökohta on ruokkia eläimet pinseteillä, jolloin hukkaravinto ei likaa vettä ja voidaan varmistua eläinten ruoansaannista. (Akvaattiset kilpikonnat ovat myös pääasiallisesti selkärangattomia eläimiä syöviä, ja ne luonnollisesti syövät pohjalta ilman ongelmia.) Pinnan yläpuolella elävät hyönteissyöjät taas eivät opi syömään liikkumatonta ravintoa kupista, joten ne täytyy aina ruokkia pinseteillä. Esimerkiksi kellosammakkoa voidaan tilapäisesti ruokkia kuivatuista akvaariokaloille tarkoitetuista tubifex-kuutioistakin leikatuilla paloilla pinseteistä tarjottuna, vaikka elävät tubifex-madot ovat liian pieniä sammakon saaliiksi. Ravintoarvoiltaan kuutiot vastaavat kuitenkin suurempia selkärangattomia ja tuotteen koostumus on sopiva.

Akvaarioharrastuksen suurimpia käytännön hoitoa helpottavia keksintöjä on hiutalemuotoinen kuivaruoka, jolla korvattiin elävät lammikoista kerättävät selkärangattomat mm. vesikirput ja hyttysentoukat. Akvaarioharrastuksen alkuaikoina 1900-luvun alkupuolella ruokaeläimiä piti kerätä kerätä jatkuvasti, talvella avannon kautta. Tällöin niiden säilöminenkään ei ollut mahdollista kylmälaitteiden puutteen takia, joten ainoa mahdollisuus oli kuivatus, josta sitten kehittyi teollinen hiutaleruoka. Akvaariokalojen proteiinipitoiset hiutaleruoat olisivat ravintosisältönsä puolesta myös oikein hyviä (ne on tehty vastaamaan eläinplanktonia, kasvipitoiset hiutaleet taas levää ja kasviplanktonia), mutta hiutaleiden fyysinen olomuoto on täysin sopimaton sammakkoeläimille, jotka syövät kokonaisia selkärangattomia (hiutaleet ovat kuitenkin erittäin hyviä sirkkojen ja torakoiden lataamiseen, jolloin ne ovat ruokintahetkellä ravintoeläimen suolistossa ja tulevat siten sammakon käyttöön). Tablettimuotoiset kalanruoat ja isommille kaloille mm. kassilohille tarkoitetut pelletit olisivat myös ravintosisältönsä puolesta suhteellisen hyviä, mutta fyysinen muoto on sopimaton.

Lähtökohtaisesti tämä ei ole hyvä ajatus, koska lihan tai kalan koostumus ja ravintosisältö on erilainen verrattuna kokonaisiin selkärangattomiin. Kuivapintaisia selkärangattomia syövät lajit pääsääntöisesti hylkäävät korvikkeet, sammakkoeläimet sen sijaan useinmiten syövät pinseteistä tarjottuja lihan ja kalanpalasia. Jos käytetään korviketta, kala, esimerkiksi pakastesei, on punaista lihaa parempaa. Jos käytetään punaista lihaa tai broileria, sen tulisi olla mahdollisimman rasvatonta. Erityisesti tulee huomioida, että kyseessä on vain tilapäinen korvike, dieetin tulee kuitenkin pääasiallisesti koostua kokonaisista selkärangattomista. Teurastetun korvikeravinnon sopimattomuuden selkärangattomia syövien eläinten ruoansulatukselle havaitsee usein siitä, että ulosteiden koostumus muuttuu selvästi löysemmäksi, eli korvikeravinnon tulee olla vain tilapäistä korviketta. Pakastesurviainen ja muut pakaste- tai säilykeselkärangattomat ovat aina ensisijainen vaihtoehto hyönteissyöjille, kun elävää ravintoa ei ole saatavilla.

Toinen varsin tavallinen ja omituinen tapa on syöttää hiiren pinkkejä eli hyvin nuoria karvattomia hiirenpoikasia selkärangattomia eläimiä syöville hyönteissyöjille. Jos käytetään esimerkkinä kotimasta rupikonnaa: laji on hyönteissyöjä ja riittävän iso syömään hiiren pinkkejä. Mutta vastaako pinkki selkärangattomia, esimerkiksi kastematoja, etanoita tai heinäsirkkoja? Ei, se on todellisuudessa rakenteellisesti erittäin kaukana selkärangattomista ja sen ravintoarvot eivät ole alkuunkaan samat kuin esimerkiksi heinäsirkassa. Syökö rupikonna luonnossa pinkkejä? Ei, koska pinkeillä, olivat ne sitten hiiren, myyrän tai päästäisen poikasia, on tyylinä pysytellä turvallisessa pesässä joka on turvallisessa paikassa ja täysin rupikonnien ulottumattomissa. Pinkkejä ei siis haahuile pitkin maita ja mantuja rupikonnien syötävänä, joten rupikonnat eivät luonnossa koskaan syö selkärankaisia eläimiä. Eivät pinkkejä, täysikasvuisia jyrsijöitä, naakkoja tai laitumella olevia lampaita. Eli mistä on saatu tämä loistava idea syöttää rupikonnaa vastaaville sammakkoeläimille ja selkärangattomia syöville liskoille pinkkejä? Yksi ruokintaan liittyvä omituisuus, johon yksikään "asiantuntija" ei ole onnistunut antamaan järkevä perustelua.

Pikkunisäkkäitä tai selkärangattomia syövien lajien ruokinta saadaan siis helposti luontaista vastaavaksi käyttämällä tervettä järkeä ja kasvatettua ravintoa, jota voidaan lisäksi yleensä helposti ostaa, eli oma kasvatus eli ole täysin välttämätöntä. Myös lintuja (kanoja ja kananpoikia) ja munia on suhteellisen helppo saada, munakäärmeiden tapauksessa tosin riittävän pieniä munia ei ole useinkaan myytävänä, vaan ruokahuolto edellyttää seeprapeippojen / undulaattien / viiriäisten / kyyhkysten kasvattamista tai yhteistyötä lintuharrastajien kanssa. Munakäärmeenkin ravinnon omatoiminen kasvattaminen on kuitenkin suhteellisen helppoa.

Sen sijaan aivan toinen asia on laji, joka luonnossa syö ensisijaisesti / yksinomaan matelijoita tai sammakkoeläimiä ja jota vankeudessa yritetään ruokkia jyrsijöillä. Eläin (käärme) voi usein kieltäytyä kokonaan syömästä hiiriä, jolloin sitä voidaan harhauttaa hajustamalla jyrsijä sammakon ihoeritteellä tai matelijan nahanpalasilla, käytännössä elävää sammakkoa sivellään hiirellä tai hiiri pakastetaan samassa muovipussissa luotujen nahanpalasten kanssa. Tätä menetelmää voi käyttää silloin, kun laji syö luonnossa myös jyrsijöitä, mutta jos laji on yksiomaan matelijoiden tai sammakkoeläinten syöjä, ravinnon koostumus ei tällöin vastaa luonnollista, mistä saattaa seurata ravintoperäisiä ongelmia.

Erityisen loistavaksi tilanteen tekee se, että matelijoita tai sammakkoeläimiä syövät käärmeet kieltäytyvät usein syömästä jyrsijöitä oli ne sitten hajustettu tai ei, joten ne PAKKORUOKITAAN vääränlaisella ravinnolla, jota käärme ei ole suostunut syömään vapaaehtoisesti. Tämä on tilanne, jossa on väkisinkin epäiltävä omistajan henkistä terveyttä; onko kyseinen henkilö ehdoin tahdoin hankkinut esimerkiksi sammakoita syövän eläimen, vaikka ei ole järjestänyt sille asianmukaista ravintoa vaan luottanut, että ”kyllä se alkaa syödä hiirenpoikasia kun sitkeästi pakkoruokitaan”? Liskoja, sammakoita tai toisia käärmeitä syövän lajin pito ei sinänsä ole sen vaikempaa kuin muiden vastaavista oloista tulevien lajien pito ja ruokintakin on hoitotoimenpiteenä aivan yhtä yksinkertaista EDELLYTTÄEN, että asianmukaisia ravintoeläimiä on saatavilla. Jos niitä ei ole saatavilla, ongelma on niin perustava ettei kyseistä käärmettä pidä ottaa terraarioon hengiltä kidutettavaksi.

Käärmeitä, liskoja tai sammakkoeläimiä syövää lajia tulee siten lähtökohtaisesti ruokkia käärmeillä, liskoilla tai sammakoilla. Koska sopivia saaliseläimiä ei ole käytännössä saatavilla mistään, ne tulee kasvattaa itse. Sanomattakin lienee selvää, että se on melkolailla hitaampaa, hankalampaa ja kalliimpaa kuin hyönteisten tai jyrsijöiden kasvattaminen. Kasvatettavan sammakkolajin tulee luonnollisesti olla myrkytön, eli esimerkiksi itsestään lisääntyvät kellosammakot eivät käy. Ja kasvattaminen tulee aloittaa ennen kuin käärmettä edes hankitaan, jotta voidaan varmistua ensinnäkin kasvatustoiminnan onnistumisesta ja sen pyörimisestä riittävällä voluumilla ravinnon menekkiin nähden. Erityisesti tulee huomioida, että sammakot ja liskot ovat erittäin hidaskasvuisia jyrsijöihin verrattuna ja ne tarvitsevat vielä omat selkärangattomia tuottavat ravintoviljelmänsä tai runsaasti kallista ostoravintoa. Eli sammakkoja tai liskoja syövän käärmeen omistaminen on niin laaja-alainen projekti, että se totisesti osoittaa yliampuvaa asialle omistautumista. Käytännössä kyseisiä lajeja ei siis kannata hankkia terraarioon suuren oheistyömäärän takia.

Loppukommenttina lainaus Kotkassa sijaitsevan Maretarium-yleisöakvaarion sivuilta. Tekstiä voisi pitää huonona vitsinä, mutta vastaavaa tapahtuu tietynlaisten harrastelijoiden sähläilyissä tämän tästä:

Eli on menty hankkimaan erikoisravintoa vaativia eläimiä, ne ovat saapuneet jo viikkoja sitten, mutta vieläkään ei ole edes tiedossa miten niitä aiotaan ruokkia!!! Siis onkohan asia harkittu aivan loppuun asti ennen kuin eläviä eläimiä hankittiin? Antaa muuten todella asiallisen kuvan kyseisen laitoksen toiminnasta. Jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä.

(Sinänsä verijuotikkaan ruokkiminen on erittäin helppoa, sen voi antaa tarvittaessa aterioida vaikka omalla käsivarrella jos saatavilla ei ole sopivaa luovuttajaeläintä, esimerkiksi porsasta minkä selällä juotikas voi helposti ruokailla.)

Luonnossa monien lajien, sekä kasvinsyöjien että petojen ja varsinkin sekasyöjien dieetti on hyvin monipuolista. Kasvatetun ravinnon osalta vastaavaan monimuotoisuuteen on vaikea päästä, koska selkärangattomien kasvatus rajoittuu käytännössä vain muutamiin erilaisiin lajeihin ja kaupoista saatavien tuorekasvisten / kasvimaalla kasvatettavien kasvien lajimäärä (siementen saatavuus) on hyvin rajallista.

Kasvatettuihin ruokaeläimiin liittyy rajallisen valikoiman lisäksi myös laadullinen heikkous, eli kasvatettavien selkärangattomien ravintoarvot ovat joko lähtökohtaisesti heikkoja (esim. jauhomadot) tai yksipuolisen ruokinnan takia ravitsemuksellinen laatu on heikompi kuin vastaavien luonnonvaraisten yksilöiden laatu. Tavallisista ravintohyönteisistä erilaiset sirkat ovat erittäin hyviä monipuolisesti ruokittuna ja tarvittaessa vitamiini/kalsiumladattuina, kastemadot ovat erinomaisia kosteaa ravintoa syöville, torakat ovat erinomaisia mutta jotkin lajit sisältävät varsin vähän ”lihaa”, vahakoisat ovat kohtuullisen hyviä, jauhomadot ja jättijauhomadot taas ovat ravitsemuksellisesti heikkoja ja niitä tulisi käyttää vain dieetin satunnaisena osana.

Kaupasta ostettavien kasvisten laatu on lähtökohtaisesti hyvä, mutta valikoima sisältää hyvin niukasti lehtiä ja ruohovartisia kasveja syöville eläimille sopivia lajeja, koska niiden käyttö on ihmisten osalta rajoittunut lähinnä salaatteihin ja yrtteihin. Toisaalta kasvisten kasvattaminen talviaikaan vaatii monien lajien osalta hyvin tehokasta valaistusta, mutta onnistuu tarvittaessa. Sopivien kasvien siemeniä taas ei ole yleensä saatavilla, joten ne täytyy usein kerätä itse. Monet suomalaiset rikkaruohot, kuten voikukka ovat helposti kasvatettavissa ja erinomaisia ravintokasveja.

Kasvatetun ravinnon laatu saadaan tarvittaessa hyväksi, mutta valikoima pysyy kuitenkin käytännön syistä pienenä. Kesäaikana tätä voidaan kuitenkin helposti paikata keräämällä ulkoa ravintoeläimiä ja kasveja. Käytännössä mikä tahansa selkärangaton tai kasvi mikä ei ole myrkyllinen, liian piikikäs tai muuten epäsovelias lajin luontainen ravinto huomioon ottaen on käyttökelpoista. Elävät selkärangattomat ovat käytettävissä sellaisinaan samoin kuin kasvit, jotka voidaan tarvittaessa huuhtoa.

Selkärankaisten ravintoeläinten suhteen tulee kuitenkin olla huolellisempi, koska niihin liittyy lähtökohtaisesti loisvaara. Sisä- ja ulkoloiset samoin kuin useimmat sairaudet ovat laji- tai lajiryhmäspesifisiä eli esimerkiksi hirven loiset eivät tartu kettuihin ja päinvastoin, mutta voivat tarttua saman tyyppisiin eläimiin maatieteellisistä levinnäisyyseroista huolimatta. Tästä syystä luonnosta kerättyjä selkärankaisia eläimiä eli käytännössä kaloja tai jyrsijöitä ei tulisi antaa tuoreina, vaan ne tulee pakastaa. Siitäkin huolimatta, että Suomen matelija- ja sammakkoeläinkannan ollessa hyvin rajallinen myös loistilanne on Suomessa siten paljon parempi kuin eteläisemmillä alueilla.

Käytännössä luonnonjyrsijöiden ravitsemuksellinen laatu ei ole juurikaan parempi kuin kasvatetuilla ja täysipainoisesti ruokituilla jyrsijöillä, ja koska niiden tehokas keräily on vaikeasti järjestettävissä niiden käyttöön ei siten ole aihetta. Luonnosta pyydetyt selkärankaiset ravintoeläimet ovat käytännössä kaloja, jotka voidaan ostaa kaupasta.

Luonnosta pyydystetyn ravinnon kanssa käytetään toisinaan termiä ”niittyplankton”, millä tarkoitetaan niityltä eli käytännössä pitkästä heinikosta perhoshaavilla pyydystettyjä erilaisia selkärangattomia. Ajatus on kaunis, mutta käytännössä se ei juurikaan toimi, vaan haavin huitomisella heinikossa saa saaliiksi lähinnä vain vahingossa haaviin osuvia yksittäisiä ötököitä, joten tehokas pyydystäminen tulee kohdistaa tiettyyn selkärangattomaan ja keräysmenetelmän tulee olla sen mukainen. Suomen luonnosta voi kerätä tehokkaasti rajoitetulta alueelta lähinnä heinäsirkkoja / hepokatteja, kastematoja, etanoita / kotiloita ja paikoitellen hämähäkkejä, mutta muut selkärangattomat ovat esiintymistiheydeltään liian harvalukuisia tehokkaasti keräiltäviksi ja muuten ravintoeläimiksi huonommin sopivia. Lammikoista voi lisäksi kerätä vesikirppuja ja hyttysentoukkia, joskin niillä on ravintona enemmän merkitystä akvaariokaloille.

Kastematoja voi kaivaa lähes mistä tahansa paitsi kuivasta hiekkamaasta, joskin niiden esiintymistiheys vaihtelee huomattavasti maaston mukaan. Kastematoja on Suomessakin lukuisia lajeja. Terraarioeläinten ruokinnan kannalta lierojen lajilla ei ole käytännössä niinkään merkitystä muuten kuin sisätiloissa pidetyssä matokompostissa tai talveksi viileään paikkaan tehdyllä viljelmällä, koska tietyt lierolajit ovat nimittäin selvästi karkausherkempiä kuin toiset. Tunkiolierojen astiassa taas ei yleensä tarvita lainkaan kantta, koska ne eivät yritä poistua kosteasta maasta. Suurille eläimille tarvitaan mieluummin suurikokoisempia matoja, joita löytyy usein savi- ja humuspitoisesta puutarhamaasta ja sadeilmalla asvaltille nousseina. Lieroja voi säilyttää kosteassa mullassa viileässä paikassa lehtikasveilla ruokittuna.

Etanoita ja kotiloita voi samaten kerätä sateella kävelyreiteiltä. Kotiloita nousee teille käytännössä myös normaaleina öinä ja hyviltä paikoilta niitä löytyy usein huomattavan runsaasti. Etanoita voi myös ”pyydystää” asettamalla sopiviin paikkoihin laudanpätkiä, joiden alle etanat kerääntyvät. Etanat ja kotilot säilyvät hyvin viileässä paikassa kosteassa rasiassa (muista ilmanvaihto) kasviksilla ruokittuna. Rasian pohjalle kannattaa laittaa koseuden sitomiseksi ohut kerros multaa.

Hämähäkkejä löytyy usein runsaasti avoimilta savipitoisilta alueilta, kuten suurten avo-ojien seinämiltä. Niiden kerääminen onnistuu parhaiten sormilla tai pinseteillä. Hämähäkit ovat petoja, joten niiden pidempi varastointi ei ole järkevää, vaan ne käytetään heti.

Heinäsirkkoja ja hepokatteja on Suomessa yli 20 lajia ja niitä löytyy käytännössä kaikilta avoimilta alueilta joilla kasvaa jonkin verran pitkää heinikkoa kesäkuun puolivälistä ensimmäisiin pakkasiin asti. Koot vaihtelevat sekä lajien että sukupuolten välillä, tavallisen niittyheinäsirkan naaraat kasvavat noin 30mm mittaisiksi. Tavallisia hepokatteja on 40-50mm mittaisten niittyhepokatin ja lehtohepokatin ja lisäksi kaksi pienikokoista töpökattilajia, yhteensä hepokatteja tavataan Suomessa seitsemän lajia. Varsinaiset hepokatit ovat suuria ja varsin harvalukuisia, joten niitä ei yleensä löydä kuin yksittäisinä yksilöinä, pienempiä töpökatteja sen sijaan löytyy hyviltä paikoilta runsaasti (tosin huomioiden, että petoeläimen esiintymistiheys on kuitenkin pienempi kuin samankokoisilla heinäsirkoilla).

Heinäsirkat ovat kasvinsyöjiä, hepokatit taas ensisijaisesti petoja. Sirkkojen väritys vaihtelee huomattavasti myös lajien sisällä, erimerkiksi niittyheinäsirkkanaaraita tavataan tavallisesti sekä tummanvihreinä että punaruskeina. Hepokatit erottaa heinäsirkoista pitkien tuntosarvien, naaraiden sapelimaisen munanasettimen ja yleisesti ottaen massiivisemman rakenteen perusteella.

Heinäsirkkojen löytäminen on hyvin helppoa ja sopivilla paikoilla niitä on pienelläkin alueella runsaasti. Sirkkojen keräämiseen tarvitaan haavi, jonka ei tarvitse olla kovin suuri, itse olen käyttänyt 30-senttisen suuaukon omaamaa akvaariohaavia minkä reunat on vahvistettu kangasteipillä. Haavin varren ei myöskään tarvitse olla pitkä. Heinäsirkkojen keräämisessä on olennaista saada haavi hyvin maanpintaa vasten, joten epätasaisessa ja risukkoisessa maastossa pieni haavi on usein näppärämpi.

Heinäsirkat piiloutuvat saalistajilta pudottautumalla lähelle maanpintaa, joten pitkässä heinikossa niitä on vaikeaa saada kiinni, koska ne pääsevät helposti karkuun heinien pysäyttämän haavin alta. Käytännössä sirkat ajetaan siis pois pitkästä heinikosta avoimelle paikalle, jossa haavi saadaan iskettyä tehokkaasti niiden päälle. Taajama-alueella tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ne pelotellaan esimerkiksi ojanpientareen heinikosta tielle, josta ne on helppo saada kiinni. Hätyyttäminen onnistuu parhaiten kävelemällä heinikossa ojan reunalla, jolloin sirkat hyppivät heinikosta avoimelle tienpinnalle. Niiteltyillä alueilla sirkkoja saa kiinni myös suoraan lyhyen heinikon seasta.

Eläviä heinäsirkkoja voi säilyttää hyvällä ilmanvaihdolla varustetuissa astioissa tuoreella ruoholla ruokittuna. Niille voi antaa munintalaatikon, mutta munien kehittyminen edellyttää viileää kautta jääkaapissa (luonnossa sirkkoja on kesässä vain yksi sukupolvi ja munat kuoriutuvat vasta seuraavana vuonna). Hepokatteja säilytetään samalla tavalla sillä erotuksella, että niitä ruokitaan heinäsirkoilla.

Vitamiini- ja kalsiumlisä on tarpeellista useimmille matelijoille kokonaisia saaliseläimiä syöviä käärmeitä lukuunottamatta. UV-valaistus on lisäksi tarpeen päiväaktiivisille matelijoille, edellyttäen että yksilö ei ole heikosti pigmentoitunutta värimuunnosta (UV-valosta enemmän terraarion valaistuksen yhteydessä). Sammakkoeläimillä ravinnelisiä voidaan tarvita erityisesti talvella, mutta ne eivät yleensä ole yhtä välttämättömiä kuin matelijoilla edellyttäen, että ruokaeläinten ruokinta on monipuolista. Kesällä taas kannattaa suosia luonnosta kerättyjä selkärangattomia.

Lisätty kalsium ja vitamiinit maistuvat yleensä selvästi jos ne jäävät ravinnon pinnalle (tämän voi todeta maistamalla niitä itse), mikä saattaa johtaa aterian hylkäämiseen. Saaliseläinten pölyttäminen kalkilla ja vitamiineilla ei siksi ole paras tapa, vaan ravinnelisä on parempi saada saaliin pinnan alle.

Kuppiruokinnassa olevien eläinten ravinnelisät voidaan helposti sekoittaa ravintoon. Sen sijaan kokonaisten saaliiden kanssa voidaan käyttää suoraa tai epäsuoraa tapaa. Epäsuorassa menetelmässä lisäravinteet voidaan antaa eläimille syöttämälle ne ravintoeläimille (gutt-loading). Käytännössä tällöin on kuitenkin hankala arvioida täsmällisesti annostusta, mikä todellisuudessa päätyy varsinaiselle kohteelle. Suorassa menetelmässä ravinnelisä injektoidaan suoraan lopetetun saaliseläimen sisälle injektioruiskulla. Jauhemainen valmiste sekoitetaan veden kanssa tahnamaiseksi, jolloin se voidaan puristaa neulan lävitse. Hyönteisiä käytettäessä yhteen yksilöön injektoitava määrä ei kuitenkaan saa olla kovin suuri, koska ruokittavan eläimen puristaessa sitä leukojensa välissä osa liuoksesta voi puristua ulos ja tuloksena voi olla saaliin hylkääminen.

Injektioruisku: Kertakäyttöinen 1ml ruisku ja neula eivät apteekissa maksa juuri mitään. Vitamiiniannostelussa ruiskut ja neulat eivät luonnollisesti ole kertakäyttötavaraa, vaan niitä voidaan käyttää niin kauan kunnes ruiskun tiiviste tai neulan kiinnitys hajoaa. Käytön jälkeen ruisku puhdistetaan imemällä sen läpi muutaman kerran puhdasta vettä.

Saaliseläimeen tehtävä injektio on myös kätevä tapa antaa matolääkkeitä. Ravinteiden anto mahaletkulla on vältettävä tapa, koska se luonnollisesti ärsyttää ja säikyttää eläintä.

Kasvinsyöjien ruokinta on hoitotoimenpiteenä helppoa, ravinto voidaan vain asettaa terraarion pohjalle sopivaan kohtaan, yleensä laakealle kivelle tai lautaselle.

Kuppiruokinnassa voivat kasviravintoa syövien lajien lisäksi olla sekä eläin- että kasviperäistä ravintoa syövät kilpikonnat ja liskot, mm. sinikieliskinkit, jotka syövät luonnossakin liikkumattomia kohteita ja määrittelevät sopivan ravinnon näkönsä lisäksi haju- ja makuaistilla, eivät puhtaiden petojen tapaan ensisijaisesti liikkeen perusteella.

Petoeläinten kanssa voidaan käyttää joko eläviä tai valmiiksi tapettuja ruokaeläimiä. Valmiiksi tapetulla voidaan siis tarkoittaa pakastettua tai kuivattua tai juuri ennen ruokintaa lopetettua ruokaeläintä. Petoeläimet saalistavat eläviä eläimiä, eli yleisesti ottaen lopetettua saaliseläintä tulee liikutella pinseteillä tai pihdeillä ja lämpöä aistiville käärmeille jyrsijöitä tarjottaessa saalis tulee vielä lämmittää.

Pinsetit: Pinsettejä on saatavilla eri pituisina. Mikäli eläimet eivät ole myrkyllisiä eivätkä arastele kättä, pinsetit voivat olla hyvinkin lyhyet. Metallirakenne mahdollistaa kapean kärjen verrattuna muovisiin pihteihin eikä pinsettien pureminenkaan ei ole käytännössä vaarallista eläimille.

Ruokintakertojen määrä on hyvin eläinlajikohtaista. Lähtökohtana on, että kasvinsyöjät, jotka luonnossa kävelevät ruokansa päällä sen sijaan että aktiivisesti metsästävät sitä, ovat jatkuvassa ruokinnassa. Tämä tarkoittaa, että kasvinsyöjien terraariossa pitäisi periaatteessa olla jatkuvasti syötävää tarjolla ja useiden päivien taukoja tulee välttää. Lihominen ehkäistään tarjoamalla ravinneköyhää ravintoa mieluummin kuin ravintomäärän säännöstelyllä ja paastottamisella.

Petoeläimet voivat tarvita ravintoa päivittäin tai paastota useita kuukausia, tämä on jälleen erittäin lajisidonnaista. Pienikokoiset sammakot, esimerkiksi nuolimyrkkysammakot ja mantellat, ovat jatkuvassa ruokinnassa eikä niitä voi paastottaa muutamaa päivää pidempään. Aikuiset käärmeet taas ruokitaan lajista ja ravinnon koosta / määrästä riippuen viikottain, useiden viikkojen välein tai jopa kuukausien välein. Mitä aktiivisemmasta lajista on kyse, sitä useammin sitä pääsääntöisesti ruokitaan koska laji etsii luonnossakin aktiivisesti ravintoa. Sen sijaan passiivisesti paikallaan saalista odottavat lajit tarvitsevat huomattavasti vähemmän ravintoa, koska luonnossa saaliseläimiä saapuu sopivalle etäisyydellä varsin harvoin. Yleisenä sääntönä eläimestä riippumatta on, että mitä pienemmästä eläimestä (laji tai poikanen) on kyse, sitä useammin sitä tulee ruokkia. Hyönteissyöjien kanssa on parempi ruokkia usein ja vähän kerrallaan kuin kerralla paljon, koska se vastaa luonnollista ravinnonsaantia.

Käytännössä lajin ruokintavaatimuksilla on olennaista merkitystä silloin, kun omistaja viettää toistuvasti aikaansa matkoilla. Käytännössä mitkään terraarioeläimet eivät estä viikonloppumatkoja (perjantai-ilta – sunnuntai-ilta) ja suurin osa selviää silloin tällöin aivan hyvin ilman ruokintaa viikonkin ja käärmeet paastoavat normaalistikin useita viikkoja. Mutta on myös lajeja, joita ei voi jättää yksin viikonloppua pidemmäksi ajaksi. Tämä johtuu sekä ruokinnasta, että ”juottamista” vaativien lajien nesteyttämisestä (HUOM! nestehukka tappaa yleensä ravinnonpuutetta huomattavasti nopeammin, esimerkiksi pieni sammakko kuivuu vedestä erotettuna jo muutamassa tunnissa). Eli mikäli eläimille ei voida järjestää osaavaa hoitajaa matkojen ajaksi, tulee valita joko toisenlajisia eläimiä tai luopua matkustelusta. Esimerkiksi nuolimyrkkysammakot, mantellat ja monet kameleontit ovat matkustamista estäviä ongelmalajeja.

Käärmeet ruokitaan pääsääntöisesti valmiiksi lopetetuilla saaliseläimillä, ja kesyt käärmeet (erityisesti maassa elävät lajit) on usein käytännöllistä ruokkia terraarion ulkopuolella, jolloin käärme ei vahingossa niele pohjamateriaalia. Teknisesti petoeläinten ruokinta esitapetuilla ruokaeläimillä hoidetaan sopivan pituisilla pinseteillä tai pihdeillä. Myrkyllisten eläinten kanssa välineen pituudella on olennaista merkitystä, myrkyttömien lajien kanssa voi käyttää hyvinkin lyhyitä pinsettejä, jos eläimet eivät häiriinny niitä pitelevästä kädestä eivätkä toisaalta sekoita kättä saaliiseen.

Akvaariopihdit: Kokomuoviset akvaariopihdit ovat halpoja ja käteviä isompien eläinten ruokintaan. Pihtejä on saatavilla n. 50-100cm mittaisina, joten niillä voi ruokkia myös myrkyllisiä tai muuten hyökkääviä eläimiä.

Erityisesti suurempien käärmeiden ja liskojen ruokinnassa on pidettävä riittävä etäisyys ja vältettävä saaliin hajun tartuttamista käsiin, jotta eläin ei vahingossa sekoita ruokkijaa saaliiseen. Täysin kesykin eläin voi tällöin vahingossa hyökätä ruokkijan kimppuun. Pienempien käärmeiden ja liskojen puremat ovat ärsyttäviä ja voivat aiheuttaa infektion, isojen varaanien ja kilpikonnien kanssa on jo riskinä sormien menettäminen ja isot pythonit voivat vahingossa jopa tappaa hoitajan. Esimerkiksi USA:ssa on sattunut useita omistajan kuolemaan päättyneitä ruokintatilanteessa tapahtuneita hyökkäyksiä, eivätkä kyseiset käärmeet ole edes olleet jättiläiskokoisia, vaan jopa alle kolmemetrisiä. Käytännössä käärme ei hyökkää ihmisen kimppuun tarkoituksella, koska ihminen on aivan liian suuri nieltäväksi. Käärme voi kuitenkin luulla, että saaliseläimeltä, esimerkiksi kanilta tuoksuva lämmin ja liikkuva hoitaja on kani, jolloin käärme iskee kiinni ja kuristaa refleksinomaisesti kohteen. Erehdyksensä se huomaa vasta jälkeenpäin. Agressiiviset ja pelokkaat käärmeet purevat, mutta ne eivät ala kuristamaan kohdetta itsepuolustuksena, vaan kuristusote on sidoksissa saalistustilanteeseen. (Toisaalta on mahdollista, että puolustuspurema muuttuu saalistuspuremaksi, jolloin käärme alkaakin kuristaa kohdetta.)

Vesikilpikonnat voidaan ruokkia suoraan altaaseen, mutta tämä ei ole suositeltavaa tuoreen kalan sotkevan vaikutuksen takia. Kilpikonnat on siten parasta ruokkia sopivan kokoisessa pesuvadissa tai muovilaatikossa, jolloin akvaarion vesi ei likaannu (kasviravinto, selkärangattomat ja pelletit voidaan antaa suoraan altaaseen, koska ne eivät sotke samalla tavalla).

Akvaattiset sammakkoeläimet, jotka suostuvat syömään pakasteruokaa pohjalta ja joita ei viitsitä ruokkia pinseteillä, on kätevää ruokkia pienen lautasen tai litteän kiven päältä, jolloin ei ole vaaraa pohjamateriaalin syömisestä. Ravintoa ei kuitenkaan tule jättää lojumaan altaaseen pidemmäksi aikaa, koska se likaa vettä.

RUOKINNAN JÄLKEEN VARSINKAAN KÄÄRMEITÄ EI TULE KÄSITELLÄ, koska se saattaa aiheuttaa oksentamista. Jos ruokinta suoritettiin terraarion ulkopuolella, eläin palautetaan terraarioon ja sen jälkeen sen annetaan olla rauhassa.

Elävien hyönteisten päästäminen vapaaksi terraarioon on tapauksesta riippuen joko edullista tai epäedullista. Lähtökohtana on saalishyönteisten pysyminen tavoitettavissa, mikä tarkoittaa että ne eivät lennä, kiipeä tai kaivaudu eläinten saavuttamattomiin tai harmillisimmassa tapauksessa karkaa kokonaan ulos terraariosta. Selkärangattomia terraarioeläimiä koskeva ongelma on lisäksi eläimen suojattomuus nahanluonnin jälkeen, jolloin se saattaa itse joutua ruokaeläinten hyökkäyksen kohteeksi.

Elävien ruokaeläinten vahvat leuat voivat olla harmillisia. Jyrsijöiden puremat voivat vahingoittaa eläintä pahasti ja aiheuttaa antibioottihoitoa vaativia tulehduksia. Tästä syystä pinkkivaiheen ohittaneet jyrsijät tulee lähtökohtaisesti tarjota valmiiksi lopetettuina. Eläinsuojelulaki kieltää elävien selkärankaisten syöttämisen elävänä, ja jyrsijöiden tapauksessa sillä on hyvä peruste myös saalistajan kannalta. Myös selkärangattomista saaliseläimistä löytyy vahvaleukaisia lajeja, jotka saattavat purra saalistajaa. Käytännössä esimerkiksi hepokatit (petoja) saattavat purra pienikokoista liskoa tai sammakkoa suun alueelle pahastikin verrattuna saman kokoluokan heinäsirkkoihin (kasvinsyöjiä). Itse asiassa, hepokatti voi purra ihmistäkin varsin ikävästi joten niiden käsittelyssä kannattaa olla huolellinen. Jos ruokinta hoidetaan pinseteillä, hepokattien pureminen voidaan ehkäistä murskaamalla hepokatin pää ennen tarjoamista.

Elävien saalisselkärangattomien vapauttaminen terraarioon on tilannekohtaista, esimerkiksi kiipeilevät päivägekot ja lehtisammakot saavat periaatteessa kiinni kaikki paitsi pysyvästi pohjaan kaivautuvat selkärangattomat, kun taas leopardigekko tai jättiläiskonna pystyy pyydystämään vain maan pinnalla liikkuvia kohteita. Ensiksimainittujen terraarioon voidaan vapauttaa mitä tahansa mikä ei kaivaudu pohjaan, viimeksimainittujen terraarioon vain sellaista joka ei kaivaudu eikä pääse kiipeämään ulottumattomiin tai ainakin palaa sieltä takaisin terraarion pohjalle.

Akvaterraarioissa taas veden alla elävät eläimet kuten kysisammakot pyydystävät vedessä tai pohjalla liikkuvia kohteita, kun taas veden pinnalla elävät semiakvaattiset lajit kuten kellosammakot saalistavat kohteita mitkä liikkuvat pinnalla tai pinnan yläpuolella. Kynsisammakkoakvaarioon voidaan heittää eläviä kastematoja ja asukkailla ei ole vaikeuksia löytää niitä, mutta kellosammakkoterraariossa ne ovat käytännössä ulottumattomissa heti upottuaan pinnan alapuolelle, varsinkin kun kasvillisuus estää näkemästä pohjaa.

Siipien ja jalkojen typistämisellä voidaan helpottaa saaliseläinten kiinnisaamista estämällä niitä lentämästä, hyppäämästä tai kiipeämästä maassa elävien eläinten ulottumattomiin. Tosin käytännössä suurimmalla osalla lentävistä hyönteisistä on tarttumajalat, joten ne pystyvät myös kävelemään lasia tai muita esineitä pitkin saavuttamattomiin. Tälläiset saaliit on oikeastaan helpompi tarjota pinseteistä kiipeilykyvyttömille saalistajille sen sijaan että typistettäisiin sekä siivet että jalat, jolloin saalis on lähes liikuntakyvytön.

Kuppiruokinnassa saaliseläimet laitetaan sopivan korkuiseen sileäseinäiseen astiaan, josta ne eivät pääse kiipeämään ylös, mutta josta terraarion varsinaiset asukkaat ylettyvät helposti nappaamaan ne. Menetelmä toimii lähinnä hyönteissyöjäliskoilla

Kupissa ruokaeläimet pysyvät näkyvissä eläinten ulottuvilla ja ovat syötävissä vapaavalintaisena aikana. Ongelmana useampien eläinten asuttamassa terraariossa on kuitenkin tietää miten paljon kukin yksilö on todellisuudessa syönyt. Jos saaliseläimet on pölytetty vitamiineilla tai kalkilla, kerros varisee pois varsin nopeasti, joten käsittelystä on hyötyä vain kun hyönteiset syödään lähes välittömästi.

Pinseteillä jokainen yksilö voidaan ruokkia erikseen ja siten varmistaa että jokaisen yksilön ravinnonsaanti. Vitamiinien saanti on myös hallittavissa. Pinsettiruokinnassa ei myöskään ole väliä pääsisikö saaliseläin vapautettuna eläimen ulottumattomiin tai ulos terraariosta, ja on mahdollista käyttää myös valmiiksi tapettuja saaliita (esim. pakastetut hyönteiset).

Eläinsuojelulain 32 §:n mukaan eläimen lopettaminen on tehtävä mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Jyrsijöiden ja kanien ja muiden suurempien saaliseläinten lopettaminen voidaan tehdä ampumalla, kaasuttamalla tai murtamalla niska. Selkärangattomat ravintoeläimet, jotka pääsääntöisesti säilötään muutenkin pakastamalla, voidaan pakastaa elävinä.

Ampuminen on tehokas ja nopea tapa lopettaa eläin, kun se tehdään asianmukaisella tavalla. Jyrsijöiden ja muiden ruokaeläimiksi tarkoitettujen pienten eläinten tapauksessa se on kuitenkin käytännössä ylitehokas, käytännön syistä vaikea ja siten epäedullinen menetelmä.

Jyrsijä lopetetaan ampumalla sitä lähietäisyydeltä päähän tai niskaan sopivan luodin pysäyttävän eristeen, esimerkiksi puhelinluettelopinkan, päällä. Käytännössä optimaalisen osuman varmistaminen edellyttää kosketuslaukausta, jolloin aseen suuliekki kärventää kohteen karvapeitettä. Kärventyneet karvat voi leikata pois, mutta mitä suuremmasta kalipeerista on kyse, sitä pahemmin liekki kärventää myös eläimen nahkaa.

.22 kalipeerinen (6mm) äänenvaimentimella varustettu pienoispistooli tai pienoiskivääri ei käytännössä kärvennä juuri lainkaan kohdetta ja pienikokoinen luoti tekee pienen reiän eikä tuhoa koko päätä. .22lr olisi siten erittäin hyvä tarkoitukseen, ellei siihen liittyisi lyijypatruunoihin liittyvää ongelmaa. .22 kalipeerin reunasytytteiset patruunat käyttävät ainoastaan lyijyluoteja, jotka ovat yleensä täysin pinnoittamattomia, joissakin tapauksissa vahattuja tai kevyesti elektrolyysikuparoituja. Käytännössä pehmeä lyijyluoti menettää pinnoituksesta riippumatta materiaaliaan kovaan esineeseen osuessaan, joten eläimen luihin osunut luoti luovuttaa lyijyä. Saaliseläimen mukana lyijy päätyy sitten elimistöön. Ja kuten yleisesti tunnettua, LYIJY ON RASKASMETALLI JA ERITTÄIN MYRKYLLISTÄ.

Hiiren tai rotan kalloon ammuttu .22 luoti läpäisee pään kokonaisena ja uppoaa alapuolella olevaan materiaaliin useita senttimetrejä, joten sinänsä ei ole riskiä että luoti joutuisi vahingossa syödyksi saaliin mukana (jos niin kävisi, käytännössä seurauksena on vakava lyijymyrkytys ja todennäköinen kuolema). Mutta, koska luoti luovuttaa luukosketuksessa lyijyä, vaikkakin hyvin vähäisiä määriä, ja lyijy kerääntyy elimistöön, pidemmän päälle tästä saattaa seurata ongelmia eli käytännössä lyijymyrkytys. Tästä syystä .22 kalipeerista lyijyluoteja ampuvaa asetta ei tule käyttää ruokaeläinten lopettamiseen.

Jos ravintoeläin lopetetaan ampumalla, tulee käyttää kokovaippaluoteja tai luotikanavaa ympäröivä kudos on leikattava pois. Kuten sanottu, .22 kalipeerisissa pienoispistoolissa ja pienoiskivääreissä ei voi käyttää vaippaluoteja. Saaliseläimen pään poistaminen taas ei ole järkevää, joten käytännössä on vaihdettava kalipeeria.

Kivääripatruunoista löytyy runsaasti .22 luotia halkaisijaltaan likimain vastaavia luoteja, mutta esimerkiksi rynnäkkökivääriin suunnitellut .223 kivääripatruunat ovat käytännössä pienestä kalipeeristaan huolimatta aivan liian tehokkaita jyrsijän lopettamiseen. Käsiasepuolella seuraava koko on .25 ACP (6,35mm), joka on kokovaippapatruuna, teholtaan suhteellisen heikko ja siten erittäin sovelias pienten eläinten lopettamiseen. Lainsäädännöllisistä syistä .25 kalipeerisen aseen omistajaa, jolla on lisäksi lupa hankkia patruunoita, on kuitenkin erittäin vaikea löytää (pienoiskivääri tai -pistooli sen sijaan löytyy lähes jokaiselta ammunnan harrastajalta). Sama pätee seuraavaan kokoon eli .32 ACP (7,65mm) kalipeeriin, jota on käytetty Suomessa yleisenä teurastusaseena melkein sata vuotta, kunnes lainsäädäntö esti senkin muista syistä kuin kalipeerin tarkoitukseen sopivuudesta johtuen.

Seuraavaa kokoa eli 9mm pistoolia tai .38/.357 revolveria löytyy ammunnan harrastajilta, koska ne ovat lainsäädännön kannalta vapaasti hankittavia, mutta jyrsijöiden lopettamiseen ne ovat turhan tehokkaita. (Jos hiirtä ammutaan päähän 9mm aseella, sillä ei enää ole päätä jäljellä.) Kanien ja sitä suurempien eläinten kanssa 9mm on mahdollisen rajoissa, mutta sen käyttö ei ole järkevää (ja sitä ei saada samalla tavalla hiljaiseksi kuin .22-aseita, joten lopettaminen ei lähtökohtaisesti käy laatuun kerrostalossa). Eli ruutiaseella ampuminen ravintoeläinten lopettamiskeinona ei käytännössä onnistu, koska sopivaa asetta (patruunaa) ei ole lainsäädännöllisistä syistä käytännössä saatavilla.

Ilma-aseiden käyttö metsästyksessä on Suomessa kielletty, vaikka ilmakivääreillä onkin Keski-Euroopassa ammuttu saksanhirvien kokoista riistaa jo 1700-luvun puolivälissä ja niillä metsästetään nykyisinkin monissa maissa. Napoleonin sotien aikana mm. Itävallan armeijan ilmakivääreillä aseistautuneet tarkka-ampujat olivat erittäin pelätyssä maineessa ranskalaisten keskuudessa, joten ilma-aseissa totisesti riittää tarvittaessa tehoa. Ilma-aseiden teho on siten erittäin vaihteleva, mutta käytännössä normaalitkin ”kesämökki-ilmakiväärit” upottavat 4,5mm luodin esim. kuusilautaan ammuttuna useiden senttien syvyyteen, eli niillä pystyy loistavasti lopettamaan myös pienikokoisia jyrsijöitä. Tosin ongelmana on jälleen luotien materiaali, eli ne tehdään lähes järjestään lyijystä. Lyijyluoteja ei voi käyttää ruokaeläinten lopettamiseen, koska niistä syntyy vastaavaa lyijyn siirtymistä kuin .22 luodeista. BB-hauleja on kuitenkin saatavilla enimmäkseen kuparisina, joten hauleja ampuvat ilma-aseet ovat mahdollisia edellyttäen, että käytetty malli on riittävän tehokas ja käytetyt haulit ovat kuparia. Hauli on luonnollisesti poistettava, jos se jää kohteen sisälle.

Paineilmatoiminen naulain on lopetukseen sopiva väline ja hyvä osuma on välittömästi tappava. Rautanauloista ei käytännössä irtoa mitään ja materiaali on muutenkin myrkytöntä. Naulaimessa on käytännössä kuitenkin se vika, että se on suurikokoisena kömpelö käsiteltävä ja se on tarkoitettu käytettäväksi sileää pintaa vasten painettuna. Tästä taas seuraa, että kun lopetettava kohde on suhteellisen pieni, epätasainen ja eikä pysy paikallaan, huono osuma saattaa olla ei-tappava, erityisesti kun osuma-alue (kaularanka ja selkäydin) on hyvin pieni. Naulainta käytettäessä laukaus tulisi siksi suunnata aivoihin, koska kalloon on helpompi osua ja eläin tulisi oikeastaan mieluummin tainnuttaa ensin hyvän osuman varmistamiseksi. Jos eläin tainnutetaan, se voidaan kuitenkin samalla lopettaakin ilman naulapistoolia.

Tainnutuspistoolin (pulttipistooli) kanssa ei ole samanlaisia tähtäysongelmia, mutta karjaeläinten tainnuttamiseen tarkoitettu väline on pieneläimille tarpeettoman tehokas eli se murskaa koko pään. Lisäksi tainnutuspistoolien hankinta on vaikeaa. Käytännössä siis naulaimet ja tainnutusaseet ovat jyrsijöiden lopetukseen varsin huonosti sopivia, mikäli laite on valmiiksi saatavilla niiden käytännöllisyyttä voi kokeilla, mutta nimenomaan jyrsijöiden lopettamista varten niitä ei kannata hankkia.

Niskan murtaminen on nopea ja tehokas lopetuskeino eikä siihen vaadita erityisjärjestelyjä. Niska voidaan murtaa käsin, kopauttamalla eläimen pää kiinteään pintaan tai sopivalla työkalulla. Käsin murtaminen on sinänsä varsin yksinkertaista, mutta altistaa puremille. Kopautus ja työkalujen käyttö on siksi helpompaa.

Helppo tapa on kopauttaa eläimen takaraivo hännän tyvestä kiinni pitämällä mahdollisimman kovaan ja joustamattomaan iskupintaan ei käytännössä posliinisen lavuaarin reunaan, kiveen tai metalliin (esim. pöydän reunalla oleva betoninen pihatiili on hyvä), jotta toivottu tulos saadaan aikaan heti ensimmäisellä iskulla. Puurakenteisen pöydän reuna ei ole suositeltava, koska se on käytännössä sekä varsin pehmeä että hieman joustava, joten eläin usein ainoastaan taintuu tai halvaantuu eikä kuole välittömästi.

Kopauttamisessa tavoite on nimenomaisesti katkaista niska (tarkemmin sanottuna selkäydin) heti kallon takaa, mikä tapahtuu kallon pysähtyessä iskupintaan ja vartalon jatkaessa liikettä alaspäin. Tarkoituksena ei ole murskata kalloa, vaikka sekin toisaalta aiheuttaisi välittömän kuoleman.

Kopautus on tehokas keino hiirien, gerbiilien ja keskenkasvuisten rottien kanssa. Hännättömien hamstereiden tapauksessa se ei luonnollisesti onnistu ja suurten rottien kanssa se on myös hieman epävarma tapa (eli eläin ei välttämättä kuole välittömästi).

Vastasyntyneet ja nuoret poikaset on käytännöllisintä lopettaa lyömällä suoraan päähän sopivalla metalliesineellä (tähän sopii esimerkiksi lusikka). Tällöinkään ei kuitenkaan ole tavoitteena lyödä päätä täysin murskaksi, vaan ainoastaan aiheuttaa tappava kallovamma.

Suurempaa eläintä voidaan lyödä terävähköllä esineellä kallon ja selkärangan yhtymäkohtaan ylhäältä tai takaviistosta, jolloin kallo irtoaa selkärangasta ja selkäydin katkeaa. Sopiva työkalu on pieni kirves tai vesuri.

HUOM! Koska tarkoituksena ei ole lyödä päätä irti, vaan ainoastaan katkaista selkäydin, työkalun ei tule olla terävä, vaan tylsytetty. Tällöin terä ei läpäise nahkaa, mutta suippo muoto kohdistaa iskuvoiman tehokkaasti haluttuun kohtaan. Hännällisen eläimen kanssa voidaan vaihtoehtoisesti menetellä niin, että terä painetaan kallon taakse ja eläintä nykäistään voimakkaasti hännästä taaksepäin.

Sekä kopauttamisessa että työkalulla lyömisessä epäonnistuminen johtuu yleensä huonosta osumasta, mutta ensimmäinen isku tyypillisesti kuitenkin tainnuttaa eläimen, jolloin lopetuksen viimeistely on helppoa. Jos eläin on kovin säntäilevää tyyppiä, se voidaan lyödä ensin tarkoituksella tainnoksiin (pesäpallomailaan verratavalla nuijalla), asettaa työkalun terä kallon taakse ja lyödä terän hamarapuolta yläpuolelta vasaralla, jolloin isku saadaan osumaan täsmälleen oikeaan paikkaan.

Pinkkien ja pienten jyrsijöiden kanssa voidaan käyttää leveää ruuvimeisseliä tai tylsytettyä talttaa, jolla joko painetaan napakasti kovalla alustalla olevan eläimen kallon taakse, tai niskaan asetettua terää kopautetaan ylhäältä vasaralla tai puukalikalla.

Suurempien eläinmäärien nopea lopettaminen tehdään tavallisesti hiilidioksidilla tukehduttamalla. Menetelmä on hyvin yksinkertainen, hiidioksidi on ”ilmaa” raskaampaa, eli suljetussa astiassa se jää pohjalle, vaikka astia olisikin päältä avoin. Hiilidioksidiin laitettu eläin taintuu hapenpuutteeseen ja tukehtuu hengiltä. (Tästä syystä erilaisten suurikokoisten säiliöiden kanssa sattuu tukehtumiskuolemaan johtavia onnettomuuksia. Jos tilan sisälle mennään ilman happilaitteita ja pohjalla on hiilidioksidia, jota syntyy helposti orgaanisista materiaaleista hajoamisen seurauksena, henkilö taintuu lähes välittömästi ja tukehtuu hapenpuutteen seurauksena.) Käytännössä hiilidioksidikaasuttamiseen tarvitaan yksinkertaisimmillaan vain korkeahko muoviämpäri ja pullotettua hiilidioksidia, mitä voi ostaa kapseleina (CO2-kapselit, joita käytetään mm. ilma-aseissa, polkupyörän kaasupumpuissa ja sifonipulloissa) tai ”irtotavarana” eli kaasupulloon myytynä esimerkiksi käsisammuttimia huoltavista liikkeistä. Kapseleiden kanssa tarvitaan laite, jossa patruunaa käytetään ja millä se pystytään tyhjentämään tehokkaasti, sifonipullo tai pyörän pumppu sopii hyvin. Kaasupullossa tarvitaan mielellään venttiiliin yhdistetty letku. Irtotavarana omaan täyttöpulloon ostettu hiilidioksidi tulee huomattavasti halvemmaksi patruunoihin verrattuna.

Hiilihappojää / kuivajää soveltuu periaatteessa myös kaasuttamiseen, mutta käytännössä ongelmana on kaasun lisäys, koska jään sulamisvauhti on hidas. Eli jos kaasua on liian vähän ja eläimet eivät tainnu, sitä ei voi lisätä nopeasti ja hallitusti kuten kaasupullosta. Tästä syystä kuivajään käyttö ei ole suositeltavaa.

Hiilidioksidia lasketaan ämpäriin riittävä määrä ( = hapen vähäisyys tainnuttaa eläimet lähes välittömästi). Eläimet asetaan ämpäriin ja odotetaan niin kauan, että sydän pysähtyy hapenpuuteen seurauksena. Ämpärissä ei siis varsinaisesti tarvita kantta edellyttäen, että se on riittävän syvä, mutta kannen käyttö kuitenkin periaatteessa estää kaasun haihtumista eli sitä on hyvä käyttää. Hiilidioksidi ei siten merkittävästi karkaa syvästä ämpäristä (hiilidioksidihan ei myöskään vähene eläinten hengityksen seurauksena ja ainoastaan hyvin vähäinen määrä poistuu lopetettujen eläinten elimistöön liuenneena), eli samalla kaasulla voi lopettaa useamman erän eläimiä. Kaasun lisäyksen tarpeen havaitsee siitä, että eläimet eivät tainnu välittömästi vaan haahuilevat pökerryksissä ympäriinsä.

Hiilidioksidiämpäriin voidaan tehdä alareunaan venttiili, johon yhdistettyä letkua pitkin kaasu johdetaan pohjalle, mutta hiiliioksidin vajotessa joka tapauksessa alaspäin se ei ole tarpeellista. Tavalllinen ämpäri käy erinomaisesti ja se voidaan täyttää yhtä helposti ylhäältäpäin.

Hiilidioksidilla voidaan lopettaa vaikka hevonen, kunhan käytettävissä on riittävän suuri kaasutusastia, eli sillä voidaan lopettaa hiirien ja rottien lisäksi suurempia marsuja ja kaneja. Käytännössä suurempien eläinten lopettaminen onnistuu kuitenkin helpommin muilla keinoilla ja kaasutus sopii siten parhaiten suurten hiiri- ja rottamäärien lopettamiseen.

Saaliseläinten varastoimisessa tulee noudattaa samoja periaatteeita kuin elintarvikkeiden käsittelyssä. Lopetetut eläimet tulee jäädyttää välittömästi ja jäätymisen tulee olla mahdollismimman nopeaa. Pakastamisessa tulee siis huomioida käytetyn pakastimen pakastusteho (kg/vrk; ilmoitetaan laitteen tiedoissa) ja pakastettavat kohteet on aseteltava väljästi, jotta jäätyminen alkaa välittömästi kaikilta suunnilta. Eläimiä ei siis sovi pinota yhteen isoon kasaan, jolloin kasan keskellä olevat yksilöt voivat pysyä lämpiminä useita tunteja. Kasassa pakastettavat kosteat saaliit voivat myös tarttua ikävästi toisiinsa, mikä vaikeuttaa kayttöä.

Ravintoeläimiä ei siten saa lopettaa liian paljon samalla kertaa, koska liian hidas jäätyminen voi pilata saaliit, vaikka ne laitettaisiinkin heti pakastimeen. ("Pilaantuminen" johtuu tällöin ensisijaisesti hitaan jäätymisen synnyttämistä suurikokoisista jääkiteistä, jotka tuhoavat kudosten rakenteen. Nopeassa jäätymisessä kiteet ovat pienikokoisia ja kudosten molekyylit säilyvät kokonaisina.) Kun eläimet ovat valmiiksi jäässä, pakastin voidaan pinota täyteen huomioiden ilmankierto, eli jos ilma ei kierrä, lähimpänä ovea olevat yksilöt altistuvat toistuvasti lämmölle.

Eläimiä kuten muitakaan elintarvikkeita ei tule pakastaa sellaisenaan, koska ne alkavat pakastekuivaantua. Jäädyttäminen voidaan tehdä paljaaltaan, mutta varsinainen varastointi edellyttää eläinten pitämistä tiiviisti suljetuissa ja mahdollisimman vähän ilmaa sisältävissä muovipusseissa tai pakastusrasioissa.

Pakastetun Saaliin pilaantuminen alkaa heti kun lämpötila ylittää 0°C, eli kylmäsäilytyksen yhtäjaksoisuudesta tulee huolehtia. Jos pakasteita kuljetetaan tai lähetetään kesällä, ne tulee pakata riittävän paksusta styroksista tehtyyn ja tiiviisti kiinniteipattuun laatikkoon kuivajään kanssa ja kuljetusaika on pidettävä mahdollisimman lyhyenä.

HUOM! Sulanut pinta alkaa pilaantua, vaikka sisusta olisi edelleen jäässä. Erityisesti kesäisin pakasteita kuljetettaessa tulee olla varovainen, koska pääsääntöisesti kerran sulanutta saalista ei voi pakastaa uudelleen (käärmeet syövät luonnossa eläviä eli täysin tuoreita saaliita, raatojen syönti on erittäin harvinaista).

Mikäli sulanut eläin haisee pahalta, sen nahka repeää tai irtoaa helposti ruumiin päältä, kylmäketju on katkennut tai pakastaminen on alkujaankin epäonnistunut. Tälläinen saalis on käyttökelvoton ja eläimet yleensä hylkäävätkin sen. (Pakastekuivaantuminen sensijaan ei ole vaarallista, mutta sekin voi aiheuttaa kuivuneen nahan repeilyä. Tällöin saalis ei kuitenkaan haise tai ole muuten pilalla, siitä on ainoastaan haihtunut nestettä, mikä voidaan periaatteessa palauttaa kudoksiin vedessä liottamalla).

Pakasteiden säilyvyys on verrannollinen elintarvikkeiden säilyvyyteen, eli pääsääntöisesti pakasteet olisi käytettävä noin vuoden sisällä, mieluiten puolessa vuodessa pakastamisen jälkeen. Eli pusseihin on hyvä laittaa päiväys ja eri pakastuserien eläimiä ei tulisi sekoittaa keskenään.

Koska sulanut eläin alkaa pilaantua heti, pakastetun saaliin sulattaminen tulee tehdä mahdollisimman nopeasti ja ruokinta tulee suorittaa välittömästi tämän jälkeen. Sulatus onnistuu parhaiten lämpimässä vedessä muovipussissa.

HUOM! Eläintä ei ole tarkoitus kypsentää, eli lämpötilan kanssa ei kuitenkaan tarvitse liioitella, 40-50 asteinen eli selvästi lämmin mutta ei varsinaisesti kuuma vesi on sopivaa. Mikroaaltouuni ei ole hyvä ratkaisu, koska sillä on sulatustehollakin taipumusta kypsentää yhtenäisestä kappaleesta tulevat ulokkeet eli raajat, häntä, korvat ja pää läpikypsiksi, vaikka ruumiin sisusta saattaa saman käsittelyn jälkeen olla edelleen jäässä.

Saaliit on suositeltavaa sulattaa muovipussissa, jolloin ne pysyvät kuivina. Jos ruokinta suoritetaan terraariossa, märkä saalis kerää itseensä helposti roskia ja esimerkiksi puuhakkeen palaset voivat aiheuttaa ongelmia, vaikka eläimet tietysti nielevät jonkin verran roskia luonnossakin.

Sulatettua saalista ei sovi pakastaa uudelleen, joten hävikin välttämiseksi yhtä eläintä tai ryhmän viimeistä yksilöä ruokittaessa lisäsaaliin tarve voidaan todeta esimerkiksi lämmitetyllä kangastilkulla, johon on tartutettu saaliin haju. Jos eläin kiinnostuu sen edessä heilutellusta tilkusta, sulatetaan ylimääräinen saalis.