Terraarioeläinten käsittely

Terraarioeläimet eivät yleisesti ottaen ole sylilemmikkejä, vaan niiden annetaan olla pääsääntöisesti omissa oloissaan ja tarkkailu tehdään terraarion ulkopuolelta. Suurempien eläinten kesyttäminen käsikesyiksi on kuitenkin pääsääntö, koska silloin niiden hoitaminen on käytännössä huomattavasti helpompaa. Iguaanit, varaanit, teijut ja suuret boa- ja pythonlajit tulisi AINA totuttaa käsittelyyn jo pienestä pitäen. Tällöin niiden siirtäminen ulos terraariosta siivouksen ajaksi ja muut toimenpiteet ovat täysin merkityksettömiä asioita sekä hoitajalle että eläimelle. Sen sijaan agressiivisen isokokoisen eläimen pelkästä siirtämisestäkin saattaa muodostua ”operaatio”, johon on Suomessakin tarvittu välillä palokuntaa avuksi...

Hoitotoimepiteiden kannalta eläimen kesyys helpottaa toimintaa huomattavasti ja suojelee hoitajaa puremilta ja tahalliselta raapimiselta. Kesy eläin voidaan myös päästää terraarion ulkopuolelle, koska sen saaminen takaisin terraarioon ei ole ongelma. Eläimen kannalta kesyys taas parantaa oloa sikäli, että hoitajaa ei koeta uhkana, mitä täytyy säikkyä ja mitä vastaan täytyy puolustautua. Suureksi kasvaviin eläimiin täytyy siten poikasina kohdistaa aktiivista käsittelyä kesyyntymisen varmistamiseksi. Pienet eläimet taas tottuvat ihmisiin yleensä itsestään ja vaikka ne jäisivätkin aroiksi, siitä ei aiheudu merkittäviä käytännön ongelmia saatikka luokkaantumisriskiä hoitajalle.

Eri tyyppisten terraarioeläinten käsittelyssä on tietyt erityispiirteensä ja niiden kanssa voidaan käyttää tiettyjä apuvälineitä.

Maakilpikonnien käsittely on helppoa, koska ne eivät pääsääntöisesti yritä purra ja ovat muutenkin rauhallisia. Kilpikonnia nostetaan tarttumalla kilpeen eläimen koko huomioiden sopivalla otteella. Akvaattiset lihansyöjäkilpikonnat sen sijaan purevat usein varsin hanakasti ja purema on leikkaavana pahoja vammoja aiheuttava. Kovakilpisten vesikilpikonnien nosto onnistuu napakalla otteella kilven sivuilta pidellen, huomioiden kilpikonnan kaulan pituus. Haavi on kätevä vesieläinten pyydystysväline, mutta varsinkin suurempien kilpikonnayksilöiden kanssa varsin hankala, koska eläin sotkeentuu helposti verkkoon kysistään ennen joutumistaan pussin pohjalle. Eli kilpikonnan kantaminen haavissa ei ole sopivaa, vaan siirtely tehdään mieluummin ämpärillä tai laatikolla.

Kilpikonnien käsittelyohjeissa mainitaan toisinaan kaksi erityistä käsittelytapaa, eli näykkijäkilpikonnien ja pehmeäkilpikonnien nostaminen.

Näykkijäkilpikonnille on ominaista kilpikonnille epätyypillinen pitkä ja paksu häntä. Näykkijäkilpikonnan poikkeuksellisesta hännästä on sitten jotenkin saatu loistava idea, jonka mukaan häntä sopii hyvin kantokahvaksi. Todellisuudessa tämä on samaa sarjaa kuin pitkäkorvaisen kanin korvien käyttö kantokahvana.

Tuntuuko hyvältä ajatukselta nostaa kania korvista?
Tuntuuko hyvältä ajatukselta nostaa kissaa hännästä?
Tuntuuko hyvältä ajatukselta nostaa labradorinnoutajaa hännästä?

Jos mikään näistä ei tunnu hyvältä ajatukselta, tuntuuko sitten hyvältä ajatukselta nostaa kilpikonnaa hännästä? Näykkijäkilpikonna on niin lyhytkaulainen, ettei se edes ylety puremaan kun sitä nostetaan normaaliin tapaan kilven sivuilta, joten on vaikea ymmärtää mitä hyötyä hännästä nostamisella edes tavoitellaan. Hännästä nostaminen on siten sekä hyödytöntä, että eläimen kannalta vaarallista; häntä on selkärangan jatke ja kilpikonnan vartalo erittäin raskastekoinen, joten koko eläimen painon asettaminen hännän varaan on riskialtista.

Suurin osa kilpikonnalajeista on niin lyhythäntäisiä, että ne voivat taivuttaa häntänsä kilven alle suojaan, eikä niiden nostamien hännästä käytännössä onnistuisi muutenkaan. Pitkähäntäisiä ovat näykkijäkilpikonnien lisäksi suuripääkilpikonnat (Platysternon megacephalum). Tehtäköön nyt kuitenkin selväksi, että lajista riippumatta KILPIKONNAA EI MISSÄÄN NIMESSÄ SAA NOSTAA HÄNNÄSTÄ edes silloin, kun häntä on siihen riittävän pitkä. Näykkijäkilpikonna nostetaan altaasta käsin, haavilla tai ämpärillä ja kuljetetaan ämpärissä tai muovilaatikossa.

Pehmeäkilpikonnia taas neuvotaan toisinaan nostamaan kilven takareunasta, jolloin pitkäkaulainen eläin ei ylety puremaan pitelijää. Tämä ohje panee miettimään, ovatko suosittelijat kokeilleet sitä käytännössä ja todenneet sen toimivaksi. Pehmeäkilpikonnien kilven takareuna on ohut, joustava ja reunaa kohti suippeneva, joten siitä on todella vaikeaa saada pitävää otetta yksilön koosta riippumatta. Se on tarpeeksi vaikeaa jo silloin, kun kilpikonna pysyy täysin flegmaattisena, puhumattakaan siitä että eläin alkaa sätkiä ja ennen kaikkea potkia teräväkyntisillä takajaloillaan. Jos nostaja unohti hansikkaat, nostaminen loppuu todennäköisesti lyhyeen ja kilpikonna putoaa pahimmassa tapauksessa lattialle. Joten tehdään varmuuden vuoksi myös selväksi, että PEHMEÄKILPIKONNAA EI TULE NOSTAA KILVEN TAKAREUNASTA. Sitä ei kannata nostaa myöskään käsin kilven sivuilta pitäen, koska ulottuvan lihansyöjäkilpikonnan puremat ovat erittäin ikäviä. Pehmeäkilpikonna nostetaan akvaariosta haavilla tai ämpärillä ja kuljetetaan ämpärissä tai muovilaatikossa.

Pieniä liskoja (herkkäihoiset gekot yms.) ei pääsääntöisesti ksitellä lainkaan ja niitä siirretään parhaiten ohjailemalla eläin sopivaan muovirasiaan ja nostamalla se ilman, että liskoon tartutaan käsin. Suurempia liskoja voidaan käsitellä käsin edellyttäen että yksilö on kesy eikä sitä tarvitse pidellä aloillaan vaan ainoastaan kannatella. Säikkyä isompaa liskoa voidaan siirtään ohjaamalla se isompaan muovi- tai pahvilaatikkoon tai avonaiseen kangaspussiin. Kiinniotossa voidaan käyttää apuna haavia, jos eläin on hankalasti tavoitettava ja niin hento ettei käsin tarttuminen ole suotavaa (esimerkiksi seinälle karannut gekko).

Suurempien liskojen käsittely onnistuu yleensä mukavammin hansikkaiden kanssa myös silloin, kun lisko on kesy, koska terävät kynnet raapivat liskon pitäessä kiinni nostajasta. Liskoa ei siis tule nostaa tarttumalla sitä otteella, vaan sitä kannatellaan alapuolelta, jolloin se voi pitää itse kiinni ”alustasta”. Jos lisko on säikky tai agressiivinen, ja sitä joudutaan käsittelemään käsin, raapimiselta ja puremilta suojaavat hansikkaat ovat käytännössä välttämättömät. Nahkaiset työrukkaset, nahkaiset pitkävartiset hitsaushanskat tai paksulla kumikerroksella päällystetyt viiltosuojahansikkaat ovat sopivia ja suojaavat sekä kysiltä että puremilta. Kesyjen ja jatkuvasti käsiteltävien suurempien liskojen kynsiä voi tarvittaessa trimmata, jolloin ne eivät raavi yhtä pahasti ja hansikkaita ei tarvita. Kynnen kärkeä voi tylsyttää kynsiviilalla tai pieni osa kärjestä voidaan katkaista kynsileikkurilla. Kynsien leikkaaminen siis on yleensä tarpeen ainoastaan käsiteltävillä isoilla liskoilla, tyypillisesti iguaanilla, ja se onnistuu erittäin helposti kun lisko on kesy ja pysyy operaation ajan vapaaehtoisesti paikallaan. (Jos lisko ei olisi kesy, se ei olisi myöskään käsiteltävissä eikä kynsiä niin ollen tarvitsisi säännöllisesti tylsyttää.)

Kesylle liskolle voidaan tehdä muitakin lähikontaktia vaativia toimenpiteitä, esimerkiksi irrottaa kiinijääneitä nahanpaloja ilman, että eläintä täytyy pidellä aloillaan. Agressiivista liskoa taas voi olla hyvinkin vaikea hallita ilman apuvälineitä

Eläimen laittaminen kangaspussiin tai pään huputtaminen on yleinen käsittelyä helpottava keino erityisesti lintujen käsittelyssä ja sitä voidaan käyttää myös nisäkkäiden ja matelijoiden kanssa. Pussin käytöstä on kaksi pääasiallista etua; ensinnäkin eläimen silmien peittäminen rauhoittaa eläintä ja toisaalta kangas suojelee pitelijää raapimiselta ja puremilta. Jos ote lipeää, pussi myös estää eläintä karkaamasta tai hyökkäämästä pitelijän kimppuun.

Pussin tehokkuus on kuitenkin hyvin eläinlajikohtaista. Lintujen pään huputtaminen käytännössä passivoi yksilön täydellisesti, kun taas käärmeiden tapauksessa pussilla ei ole juuri lainkaan vaikutusta eläimen liikehdintään.

Eläimen näkökentän peittävä kangas estää tähdättyjen hyökkäysten tekemisen ja vaikeuttaa puremista. Kangas estää tehokkaasti puremista, koska eläin ei voi hyökätä kohti yhtä tehokkaasti kuin nähdessään pitelijän ja pussin koosta riippuen kangas pysäyttää iskun lyhyemmälle etäisyydelle, joten pitelijän on helpompi välttää varsinainen purema siinäkin tapauksessa että eläin osuu pitelijän käteen. Toisaalta, suuremman liskon purema ei juuri lievene ohuen kankaan vaikutuksesta mikäli se onnistuu saamaan leukansa esimerkiksi sormen ympärille. Suurten liskojen tapauksessa pussin lisäksi on siten yleensä hyvä käyttää pyyheliinoja tai paksuja hansikkaita.

Suuren leguaanin tai varaanin operointi ilman nukutusta onnistuu siis huomattavasti helpommin pussin kanssa, mutta siihen tarvitaan yleensä kuitenkin vähintään kaksi ihmistä. Kesyä eläintä ei sen sijaan ole yleensä tarvetta rauhoittaa millään tavalla, koska se suostuu tutkittavaksi vapaaehtoisesti; tämä on jälleen yksi syy miksi suuremmat liskot tulisi aina kasvattaa käsikesyiksi.

Pyydystystilanteessa eläin voidaan ohjata pussiin pitämällä suuta avoinna kepillä tai koukulla ja hätistämällä eläin pussiin toisella välineellä. Myrkyttömien lajien tapauksessa pussin suu voidaan pääsääntöisesti sulkea käsin, koska kankaan läpi pureminen on vaikeaa. Pussia kanneteen mieluiten ämpärissä tai laatikossa, jolloin eläin on tukevalla pohjalla. Pussitettuja eläimiä ei kuitenkaan tule pinota päällekäin.

Pussi on suhteellisen kätevä tapa säilyttää suurta liskoa tai käärmettä terraarion siivoamisen ajan, jos sitä ei voida sijoittaa toiseen terraarioon tai kylpyhuoneeseen. Pienempiä liskoja voi vastaavassa tilanteessa pitää ämpärissä tai faunaboxissa.

Käärmeiden käsittely poikkeaa liskojen käsittelystä siinä, että käärmeen vartalo on huomattavasti pidempi, käärmeet ovat notkeampia ja myrkyllisen käärmeen purema pahimmillaan hengenvaarallinen. Toisaalta, raajaton eläin ei voi potkia tai raapia. Käärmeitä käsitellään lähtökohtisesti käärmekoukulla ja käsittelyyn touttuneita yksilöitä voidaan käsitellä käsin. Pienimpien käärmeiden käsittely onnistuu yleensä helposti riippumatta siitä onko eläin kesy tai ei, jos niitä käsitellään käsinkoska nahkahansikkaat suojaavat tehokkaasti puremilta. Isokokoiset boa- ja pythonkäärmeet tulisi sen sijaan aina totuttaa käsittelyyn jo poikasesta lähtien, koska ne voivat aiheuttaa vakavampia vammoja ja pahimmillaan jopa tappaa hoitajansa.

Kesyä käärmettä käsitellään kannattelemalla sitä vartalon alta, ja monet käärmeet haluavat varmistaa asemansa tarttumalla hännällään pitelijän käteen. Käärmeen päätä ei tule koskea eikä myöskään tarttua vartalosta liian läheltä päätä. Jos käärme on luonteeltaan ailahteleva, voidaan käyttää puremilta suojaavia nahkahansikkaita.

Klassinen tapa pidellä agressiivista käärmettä on niskaote. Niskaotteen käyttö on välttämätöntä kun käärmeen suuhun tai pään alueelle tehdään toimenpiteitä. Niskaotteen käyttö vaatii jonkin verran harjoittelua jotta se osataan tehdä sopivalla voimalla, liian kova ote saa käärmeen riuhtomaan entistä pahemmin ja voi pahimmillaan vahingoittaa sitä. Otteen lipeäminen taas voi johtaa puremaan.

Niskasta pitely on kuitenkin ongelmallista siksi, että se varaa kokonaan yhden käden, ts. pistoksen antamiseen tai sondaamiseen tarvitaan kaksi henkilöä. Lisäksi käärme usein ärsyyntyy ollessaan ”saalistajan” otteessa. Tästä syystä sekä turvallisuutta että toimepiteen suorittamiskelpoisuutta yhden henkilön toimesta voidaan parantaa sulkemalla käärmeen pääpuoli puremisen estävän materiaalin sisälle.

Käärmeiden kanssa voidaan käyttää yllämainittua kangaspussia niin, että myrkyttömän käärmeen pääpuoli on vapaana pussissa. Käärmeiden hampaat ovat niin taaksepäin kaarevia, että ne eivät käytännössä läpäise kangasta ja koska kankaan läpi on muutenkin vaikeaa hyökätä ja purra tehokkaasti, eläintä ei tarvitse yleensä pidellä aloillaan kunhan pussin suu on suljettu riittävän tiukasti. Sondaaminen tai pistoksen antaminen onnistuu tällöin kätevästi yhdeltä henkilöltä.

Myrkkykäärmeiden kanssa tämä ei kuitenkaan käy, koska muista hampaista poiketen myrkkyhampaat ovat etuviistoon törröttävät ja läpäisevät helposti kankaan. Käärmeen olleessa vapaana pussissa, pussia ei saa käsitellä sulkemiskohdan alapuolelta. Myrkyllisten käärmeiden tapauksessa pussin suupuoli on pussia suljettaessa eristettävä riittävältä etäisyydeltä esimerkiksi maata vasten painetulla koukun varrella, jotta se voidaan sitoa turvallisesti, ja myrkyllisten käärmeiden pussin tulee siten olla riittävän pitkä. Myrkyllisen käärmeen sisältävää pussia voidaan nostaa ainoastaan sitomiskohdan yläpuolelta ja se on pidettävä riittävän etäällä vartalosta, koska purema on mahdollista saada kankaan läpi. Riippumatta pussin sisältämästä eläimestä, sitä on käytännöllistä kantaa ämpärissä, joka suojaa myös myrkkyhampailta.

Myrkyllistä käärmettä sondattaessa tai piikitettäessä eläintä tulee siten pidellä paikoillaan niskaotteella pussin läpi. Käytännössä tilanne on siten sama kuin ilman pussia eli yksi käsi on varattava käärmeen pääpuolen pitelyyn eikä operointi onnistu yhdeltä henkilöltä. Pussista on kuitenkin se hyöty, että jos ote lipeää, käärme ei voi sokkona hyökätä tehokkaasti ja kankaan haitatessa iskemistä, pureman saamisen todennäköisyys on pienempi verrattuna käärmeen pitelyyn ilman pussia.

Myrkyllisen käärmeen operointi onnistuu yhdeltä hengeltä, kun käärmeen pääpuoli on suljettu sellaisen materiaalin taakse, minkä läpi ei pysty puremaan. Tähän käy paksu muovi, lasi tai vaneri.

Muovisen putken käytössä on se etu, että käärmen päätä ei tarvitse pidellä, joten käärme ei ole vahingoittumisvaarassa. Putken ahtaus aiheuttaa ansaan joutumisen tunteen, mutta sileässä putkessä riuhtoessaan käärme ei voi käytännössä juuri vahingoittaa itseään. Putken läpi ei pysty puremaan, joten myös käsittelijä on turvassa edellyttäen, ettei käärme pääse ulos putkesta. Putken kokonaispituuden ollessa sopiva, sondaaminen tai injektio onnistuu yksinkin. Käytännössä putki on erittäin hyvä pienten ja lyhyiden käärmeiden kanssa, mutta yksilön pituuden ollessa metrin luokkaa tai pidempi, tarvitaan harmillisen pitkä putki. Lyhyemmän putken käyttö on luonnollisesti mahdollista, mutta edellyttää kahta henkilöä joista toinen varmistaa käärmeen etupäätä. Jos putki on kovin lyhyt, materiaalin läpinäkyvyydestä on se etu, että voidaan vaivatta todeta miten syvällä käärmeen pää on, jos taas putki on lähes käärmeen mittainen, läpinäkyvyydellä ei ole merkitystä

Putken halkaisijan tulee vastata mahdollisimman hyvin käärmeen halkaisijaa, joten eripaksuisille käärmeille tarvitaan omat putkensa. Käytännössä muoviputkia myydään vain täysimittaisina 3-6 metrin pätkinä, eli eripaksuisten putkien hankinnalla tulee hintaa ja lisäksi varastointi vie tilaa. Kustannustehokkaampi tapa eristää käärmeen pääpuoli onkin vaidettavilla kansilla varustettu muoviämpäri.

Käytännössä käytännöllisin myrkkykäärmeen käsittelyväline on muoviämpäri, jolloin pitkäkin käärme saadaan mahtumaan kompaktiin tilaan. Ämpärin kannen tulee olla kiinnipainettavaa tyyppiä ja sen reunaan tehdään käärmeen paksuutta vastaava reikä. Käytännössä erittäin hyväksi on osoittautunut käymissanko, jonka kiinnipainettava kansi lukittuu paikalleen erittäin jämäkästi (kansi on ilmatiivis) ja pelkkiä kansia on saatavana erikseen.

Erityisen suurilla käärmeillä voidaan käyttää korkeampaa muovisaavia, johon tehdään kansi esimerkiksi vanerista, tai vanerista tai lastulevystä vartavasten tehtyä, useilla eri paksuisille käärmeille sopivilla irtokansilla varustettua laatikkoa.

Reikä voidaan tehdä kannen reunaan, jolloin käärmeen pääpuoli voidaan nostaa koukulla ämpäriin ja kansi sovittaa paikalleen hännän ollessa ulkopuolella. Jos reikä tehdään keskelle kantta, käärme on ohjattava reiän läpi mikä on käytännössä vaivalloisempaa.

Jos kyseessä on myrkytön käärme, kantta voidaan pidellä reunasta, myrkyllisen lajin kanssa kannen päälle on kiinnitettävä kahva, jolloin osakaan sormista ei ole samalla puolella käärmeen pään kanssa.

Käytännössä käärmeen pääpuoli ohjataan ämpäriin, tarpeellinen määrä häntää jätetään ulkopuolelle, kansi sijoitetaan paikalleen ja painetaan kiinni tai tuetaan esimerkiksi polvella painamalla tai istumalla kannen päällä. Pitkäkin käärme saadaan näin kompaktiin tilaan ja pitelijällä on molemmat kädet käytettävissä sondaamista tai pistoksen antamista varten. Käärmeen puremasta ei ole vaaraa, joten tekniikka sopii erityisen hyvin myrkkykäärmeille, myrkyttöminen tapauksessa voidaan käytännössä käyttää yhtä hyvin kangaspussia. Lisäksi ämpärissä olo ei ärsytä käärmettä samalla tavalla kuin niskasta pitely tai ahtaaseen putkeen joutuminen eikä eläimen vahingoittumisesta ole vaaraa.

Kannessa olevan reiän tulee vastata putken halkaisijan tavoin mahdollisimman hyvin käärmeen paksuutta, joten erikokoisille käärmeille tarvitaan jokaiselle oma kansi.

Ämpärimallista ja irtokannesta voidaan tehdä erilaisia sovelluksia, esimerkiksi liukuvalla kannella varustettu laatikko. Kaikissa on yhteisenä piirteenä se, että käsittelijä voi käyttää molempia käsiään varsinaiseen toimenpiteeseen käärmeen pääpuolen ollessa itsekseen kiinteän seinän toisella puolella, joten operaatio onnistuu yhdeltä hengeltä. Kun liukuvalla kannella varustetussa laatikossa on reiätön kansi, käärme voidaan ohjailla laatikkoon jo terraariossa ja sulkea sinne ilman että sitä tarvitsee varsinaisesti käsitellä ja poistaa terraariosta siivouksen ajaksi.

käärmekoukku on lähtökohtaisesti käärmeiden käsittelyn keskeisin väline, koska se ei ärsytä käärmettä ja pitää sen turvallisen matkan päässä ja hallinnassa. Kesyjä myrkyttömiä käärmeitä voidaan käsitellä paljain käsin tai hansikkaat kädessä, mutta jos käärme on agressiivinen tai arka, käsittely tehdään lähtökohtaisesti koukulla. Jos agressiivista tai säikkyä käärmettä käsitellään käsin, eläin kokee olevansa saalistajan otteessa ja puolustautuu puremalla tai tyhjentämällä suolensa. Koukulla käsittely ei sen sijaan samalla tavalla ärsytä käärmettä, koska sen on hankala edes nähdä koukkua saatikka hahmottaa sitä saalistajan osaksi, vaan siihen suhtaudutaan lähinnä keinuvana oksana. Käärmeet eivät käytännössä koskaan yritä purra koukkua, joten koukun metallirakenteella ei ole väliä.

Koukun tulee olla suhteutettu käärmeen kokoon sekä pituutensa, että varsinaisen koukun halkaisijan osalta. Kaupallisissa koukuissa koukku on usein suippopohjainen, jolloin se puristuu tiukemmin käärmettä vasten. Tämän voi olettaa olevan käärmeen kannalta epämiellyttävämpää verrattuna pyöreäpohjaiseen koukkuun ja käsittelyn kannalta asialla ei ole juuri merkitystä.

HUOM! Erityisesti kiipeilevät käärmeet ovat hyvin notkeita ja saattavat alkaa nousta nopeasti koukun vartta pitkin, tästä syystä erityisesti myrkyllisiä käärmeitä käsiteltäessä tulisi käden ulottuvilla pitää toista koukkua tai muuta keppiä, jolloin käärme pysyy paremmin kontrollissa.

Käärmekoukku on helppo tehdä itse ilman erikoistyökaluja. Pienempien käärmeiden käsittely onnistuu rautalangasta väännetyllä koukulla, joka on riittävän tukevaa kestämään käärmeen painon. Rautalankaa voidaan tyypillisesti taivuttaa joko käsin tai pihdeillä. Suurempia lajeja varten koukun tulee olla pidempi ja kestävämpi, mutta käsiteltävyyden takia kuitenkin mahdollisimman kevyt, joten se on helpointa tehdä alumiinitangosta. 6 tai 8mm alumiinitankoa voidaan vääntää suhteellisen helposti käsin, mutta muotoilu on yleensä helpompaa mikäli metalli kuumennetaan. Kuumennukseen voi käyttää puhalluslamppua / kaasupoltinta tai butaanikaasulla täytettävää juotoskynää / kaasukolvia, mutta kuumentaminen on mahdollista tehdä vaikka kynttilän liekillä; tällöin vain tarvittava kuumennusaika on pidempi. Alumiinitankoa löytyy esimerkiksi Bauhausista 1 ja 2 metrin pätkinä n. 3 euron metrihintaan. Lopputuloksena saadaan siiti ja vankka koukku, joka voidaan tarvittaessa vielä kovettaa karkaisemalla.

Käärmekoukku: Ohessa on terästangosta ja -putkesta tehty osiin purettava käärmekoukku. Varsi on kaksiosainen ja koukkuosa irtiruuvattava. Koukkuvaihtoehtoina on iso ja pieni varsinainen koukku, klassinen käärmekoukku, haarapäinen koukku ja haavi. Haavin pussi on poistettu ja kuvassa näkyy, että etureunan ollessa pelkkää pvc-letkua haavi joustaa ja mukautuu pinnanmuotoihin. Haarapääkoukussa taas on normaalisti vaahtomuovipehmuste tai silikoniletku. Kyseisen koukun teossa tarvittiin sekä hitsausta että sorvia, mutta vastaava koukku voidaan kuitenkin tehdä alumiiniputkesta ja -tangosta ilman sorvia ja hitsauslaitteita. Tällöin koukun varren liitoskappale ja irtopäiden liitoskappale kiinnitetään runkoputkeen läpiporatuilla koneruuvi-mutteriliitoksilla ja työvälineinä tarvitaan rautasahan tai kulmahiomakoneen lisäksi porakone ja kierretappisarja.

Koukun käsittely on helpompaa, kun siinä on vartta paksumpi kädensija. Kahva voidaan yksinkertaisimmillaan tehdä vääntämällä varren loppupää kaksinkerroin pitkänomaiseksi silmukaksi, jolloin koukku pysyy kokometallisena ja hygieenisenä. Muita tapoja on kietoa tangon ympärille muutama kerros umpisoluista vaahtomuovia / retkipatjaa joka liimataan tangon pintaan ja päällystetään sopivalla teipillä. Puinen kahva saadaan helpoimmin vaikka valmiista harjanvarresta. Koukun metallivarren tulisi mieluiten ylettyä koko puukahvan lävitse, jolloin puu ei ole altis murtumiselle, ja se liimataan paikalleen koko reiän pituudelta. Jos koukun varsi upotetaan kahvaan vain osittain, kahvan etureunaan kohdistuva vääntö on sitä suurempi mitä pidempi varsi koukussa on ja koukku saattaa tällöin murtua irti kahvasta.

HUOM! Klassista käärmekoukkua ja pehmustamatonta haarapääkoukkua tulee käyttää vain kenttäoloissa pehmeällä alustalla. Käärmettä ei tule painaa kovalla koukulla kovalla alustalla kuten lattialla, koska eläin saattaa vahingoittua.

Käärmepihdit ovat tarpeettomat myrkyttömien käärmeiden kanssa ja myrkyllistenkin lajien tapauksessa hyödylliset ainoastaan hyvin suurten ja nopeiden lajien kanssa, joiden hallinta koukuilla on hankalaa. Esimerkiksi lajit, joilla on notkeutensa takia taipumusta nousta koukun vartta ylöspäin (ja kokonsa takia siten teoriassa ulottua käsittelijään asti) pysyvät pihdeillä usein paremmin hallinnassa. Pihtien otteen voidaan toisaalta olettaa olevan käärmeen kannalta ärsyttävämpää verrattuna koukulla kannatteluun, mutta koska myös pihdit ovat käärmeelle lähes näkymättömät, käärme ei yritä purra niitä. Pihdeillä puristaminen myös altistaa käärmeen vammoille, joten koukuilla kannattelu on aina suositeltavampaa.

Pitkävartiset pihdit ovat toisaalta olennainen apuväline käärmeiden ruokinnassa. Tähän tarkoitukseen sopivat kuitenkin muoviset akvaariopihdit, jotka ovat käärmepihtejä selvästi halvemmat ja helposti hankittavissa eläinkaupoista.

Sammakkoeläimiä siirretään helpoimmin ohjailemalla eläin sopivaan muovirasiaan. Kosteaihoisten sammakkoeläinten käsittelyä käsin tulee välttää, koska tällöin eläimen ihon pintakerros saattaa hankautua, eläin saattaa saada vahingollisen altistuksen käsistä ja lisäksi monet sammakkoeläimet ovat myrkyllisiä, eli ne saattaavat pahimmillaan vahingoittaa hoitajaa. Akvaattiset lajit ohjaillaan samalla tavalla muovirasiaan.

HUOM! Polyesterverkosta tehdyn tavallisen akvaariokalahaavin silmukat voivat amputoida sammakkoeläinten varpaita ja verkko hankaa eläinten ihon limakerrosta, joten akvaattisten sammakkoeläinten pyydystämistä haavilla tulee välttää. Sopivan kokoinen kiinteä siivilä on selvästi eläinystävällisempi.

Haavit ja siivilät: Valmiita haaveja on saatavilla erilaisilla verkoilla varustettuna, mutta terraarioeläimiä ja akvaariokaloja ajatellen kalastuskäyttöön tarkoitetut haavit ovat halkaisijaltaan ja silmäkooltaan yleensä liian suuria. Kuvassa on normaaleita akvaariokalahaaveja, pehmeällä hienosilmäisellä kankaalla varustettu artemiahaavi ja suurempisilmäisestä verkosta tehty, etureunastaan joustava uima- ja vesialtaiden puhdistamiseen tarkoitettu haavi. Muoviset keittiösiivilät ovat myös käyttökelpoisia. Haavia voidaan käyttää lähinnä silloin, kun eläimiin ei muuten yletytä, eli suuressa vesialtaassa olevan kilpikonnan tai seinillä juoksevan gekon pyydystämiseen.

Monia tavallisia selkärangattomia voidaan lajista riippuen käsitellä käsin (esimerkiksi kotilot, kovakuoriaiset ja torakat). Erityisesti ruokahyönteiset voidaan poimia pinseteillä, mutta monet varsinaiset terraarioasukit ovat suhteellisen herkkiä ja toisaalta vaikeasti kontrolloitavia, joten niihin tarttumista tulee välttää ja lisäksi monet lajit ovat myrkyllisiä tai niiden puremat / pistot ovat muuten ikäviä. Selkärangattomia siirretään siten parhaiten rasioiden avulla, mihin ne ohjaillaan pitkillä pinseteillä tai puikolla.

Sondaamisella tarkoitetaan matelijan sukupuolen määrittelyä pyöreäpäisellä metalli- tai muovipuikolla tunnustelemalla. Käytännössä (vaseliinilla rasvattu) puikko työnnetään varovasti kloaakista eläimen häntää kohti; jos kyseessä on urospuolinen eläin puikko uppoaa hemipenisten kanavaan kohtuullisen syvälle, naaraiden tapauksessa uppoama taas on vain muutamia millimetrejä. Sondaaminen on sinänsä varsin yksinkertainen operaatio, sukupuoli saadaan sillä kiistatta määriteltyä eikä se oikein tehtynä vahingoita eläintä.

Sondaamiseen tulee aina käyttää pyöreäpäistä sileää puikkoa joka on riittävän ohut, eli käytännössä tulee käyttää sondaukseen valmistettuja puikkoja. Sondamista ei missään nimessä saa yrittää terävällä tai suippopäisellä puikolla, esimerkiksi sukkapuikolla tai puupuikolla. Lisäksi varsinaisellakin sondauspuikolla taitamattomasti tehty sondaus voi vahingoittaa eläintä, joten sondaaminen on suositeltavaa jättää kokeneen henkilön tehtäväksi (toisaalta, jos ei yritä itse, ei koskaan opi). Yksittäistä eläintä hoidettaessa sukupuolen määrittämisellä ei ole yleensä merkitystä, ja monien lajien tapauksessa sukupuoli voidaan päätellä ulkoisista tuntomerkeistä (sondaamista käytetään lähinnä käärmeiden sukupuolen määrittämiseen).