Akvaattisten kilpikonnien terraario

Akvaattisella kilpikonnalla tarkoitetaan kilpikonnia, jotka ovat sopeutuneet elämään vedessä ja jotka eivät käytännössä liiku maalla munimista ja vesistön välittömässä läheisyydessä tapahtuvaa auringossa paistattelua lukuunottamatta. Maalla liikkumisella tarkoitetaan aktiivista liikkumista maalla, eli käytännössä ravinnonhankintaa. Akvaattisen kilpikonnan määritelmä on siten ravinnonhankinta ainoastaan vedessä, mikä käytännössä tarkoittaa, ettei akvaattinen kilpikonna pysty kunnolla nielemään kuivalla maalla. Koska tälläisellä kilpikonnalla ei ole mitään konkreettista syytä liikuskella pidempään maalla, se on käytännössä vesieläin. Useat akvaattiset kilpikonnat viettävät päivittäin useita tunteja poissa vedestä paistattelemalla auringonpaisteessa, mutta ne eivät tällöin yleensä siirry vesirajasta kuin korkeintaan muutamia metrejä. Luonnossa paistattelu tapahtuu tyypillisesti joko rannalla vesirajan tuntumassa tai vedestä esiin pistävällä kivellä tai puunrungolla, joten ne eivät käytännössä liiku maalla. Vastavuoroisesti sellaiset vesistöjen välittömässä läheisyydessä maalla elävät kilpikonnalajit, jotka suorittavat ravinnonhankintansa maalla, eivät käytännössä juurikaan saalista vedessä, oli kyseessä sitten eläin- tai kasviperäinen ravinto.

Akvaattiset kilpikonnat siis käyttävät kuivaa maata paistattelun lisäksi ainoastaan munimiseen. Kaikki kilpikonnat munivat maalle, mutta useat lajit viettävät muuten koko elämänsä vedessä eivätkä käytännössä edes paistattele lainkaan kuivilla. Akvaattiset kilpikonnalajit voidaan siten jakaa sammakkoeläinten tapaan täysin akvaattisiin lajeihin ja maa-aluetta tarvitseviin paistatteleviin lajeihin. Terraarion sisustus on kuitenkin muuten käytännössä vastaava ja myös täysin akvaattisilla tarvitaan lisääntymiskaudella munintalaatikko, joten akvattisten kilpikonnien terraariota tarkastellaan yhtenä kokonaisuutena.

Krokotiilieläimet vertautuvat terraariovaatimustensa ja yleisen hoidon kannalta täysin akvaattisiin kilpikonniin, erotuksena on vain huomattavasti suurempi tilavaatimus. Pienimmätkin krokotiilieläimet eli kääpiökaimaani, sileäotsakaimaani ja kääpiökrokotiili kasvavat kuitenkin yli metrin mittaisiksi eli ne ovat käytännössä täysin normaaliasuntoihin soveltumattomia lemmikkieläimiä. Mikäli krokotiilieläimelle voidaan rakentaa n. 4m² kokoinen vesiallas, ne ovat kuitenkin sinänsä helppohoitoisia. Vuokra-asuntoon tai ylipäätään asunto-osakkeeseen kiinteän vesialtaan rakentaminen ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista, mutta niillä harrastelijoilla, jotka pieniä kaimaanin poikasia ovat ostelleet on tämä pieni yksityiskohta järjestään unohtunut.

Yleinen virhe akvaattisten kilpikonnien terraarion koosta puhuttaessa on, että kiinnitetään liiaksi huomiota akvaarion litramäärään. Todellisuudessa litramäärä (tai vedenkorkeus) ei ole kilpikonnille kovinkaan olennaista, vaan ensisijainen liikkumismahdollisuuksiin vaikuttava tekijä on nimenomaan altaan pohjapinta-ala.

Vedenkorkeus on pohjalla joko paikallaan väijyen tai ympäriinsä kävellen aikaansa viettäville lajeille (esimerkiksi matamata, näykkijäkilpikonnat, pehmeäkilpikonnat ja myskikilpikonnat) riittävä, kun ne pääsevät kunnolla veden alle, mutta ylettyvät toisaalta hengittämään pinnalta ilman, että joutuvat tekemään muuta kuin kurottamaan ylös pohjalla maaten (pitkäkaulaiset lajit) tai takajaloillaan seisten. Erityisesti tämä koskee matamataa ja pehmeäkilpikonnia, joilla on huomattavan pitkä kaula ja putkimaiset sieraimet, näykkijäkilpikonnat ja myskikilpikonnat taas käyttävät mielellään tukena sisustusesineitä, mutta nekin hengittävät mieluiten kiinteältä alustalta seisten. Edellämainituista pehmeäkilpikonnat ovat tosin erittäin hyviä uimareita, mutta niillekään vedenkorkeus ei ole olennaista ja sen tulisi pääsääntöisesti olla sopiva pohjalta hengittämistä ajatellen.

Käytännössä kaikki muutkin akvaattiset kilpikonnat, jotka eivät ole aivan yhtä pohjakeskeisiä kuin edellämainitut, esimerkkinä punakorvakilpikonna, viettävät kuitenkin aikaansa enimmäkseen joko altaan pohjan tuntumassa tai vedenpinnan yläpuolella paistattelupaikalla, eivätkä juurikaan keskivedessä uiden. Kilpikonnat eivät varsinaisesti metsästä pakenevaa ravintoa sen perässä uiden, vaan eläinperäinen ravinto on ensisijaisesti pohjalla käytännössä paikallaan olevaa eli erilaisia selkärangattomia tai raatoja tai sitten kilpikonna metsästää väijymällä ja odottaa että kala ui itse iskuetäisyydelle. Todellisuudessa yksikään kilpikonna ei normaalisti jahtaa kaloja uimalla, vaan ne harvat lajit jotka syövät pääasiallisesti kalaa eli mm. matamata ja näykkijäkilpikonnat ovat paikallaan odottajia. Tästä syystä kaikki kilpikonnat ovat käytännössä hyvin pohjakeskeisiä kuten maalla elävät kilpikonnatkin.

Luonnossa vedenkorkeus luonnollisesti vaihtelee käytännössä jokaisessa vesistössä ja kilpikonnat risteilevät pohjalla riippumatta siitä, miten paljon vettä on yläpuolella. Eläinten hengitysväli on käytännössä niin harva, että tällä ei ole juuri merkitystä, hengittämistä varten ne nousevat lajista riippuen joko suoraan pintaan tai siirtyvät matalampaan kohtaan, josta ylettyy pinnalle tukea ottaen. Akvaariossa vedenkorkeus on kuitenkin vakio (pohjamateriaalin käyttö ei ole suositeltavaa lajeilla, jotka eivät kaivaudu), joten se voidaan pitää kauttaaltaan mahdollisimman matalana.

Vedenkorkeuden ei edellämainituista syistä tarvitse olla normaalisti lemmikkinä pidettävälle akvaattiselle kilpikonnalajille (kilvenpituus 35 cm:ään asti) enempää kuin 20-30cm. Pehmeäkilpikonnien akvaariossa on huomioitava lisäksi paksu kaivuukelpoinen pohjakerros, mikä lisää kokonaiskorkeuteen n. 12-15cm ellei piiloutumistarvetta hoideta piilopaikoilla.

Nyrkkisääntönä on, että parittelun tulisi onnistua niin ettei koiras joudu osittain pinnan yläpuolelle. Suurin osa akvaattisista kilpikonnalajeista on ”litteäkilpisiä”, joten tämä ei ole ongelma, mutta esimerkiksi myskikilpikonnilla, jotka siis ovat tuen päältä seisten hengittäviä pohjalla kävelijöitä, on kupolimainen kilpi. Lisäksi tulee erityisesti huomioida, ettei paistatelupaikalta veteen syöksyvä kilpikonna ”kolahda” altaan pohjaan tai varsinkaan pohjalla oleviin kiviin tai muihin sisustusesineisiin.

Periaate siis on, että vedenkorkeus pidetään yksilöiden kokoon nähden mahdollisimman matalana. Tällöin veden litroissa laskettu määrä pysyy mahdollisimman alhaisena, mikä on tärkeää puhtaanapidon kannalta. Veden puhdistaminen kilpikonna-altaissa perustuu ensisijaisesti vedenvaihtoon ja koska vesi on vaihdettava usein, mitä pienempi on sen määrä litroissa laskettuna sitä helpompaa (ja halvempaa) vaihto on tehdä. Tätä asiaa käsitellään tarkemmin ”suodattimet”-osiossa jäljempänä. Toisaalta, matalampi vedenkorkeus ei aseta akvaariomallisen altaan laseille samanlaisia lujuusedellytyksiä kuin normaaleissa kala-akvaarioissa joiden vedenkorkeus on monissa tapauksissa pohjapinta-alaa olennaisempi, joten kilpikonna-akvaario voidaan tehdä ohuemmasta (halvemmasta) lasista.

Veden korkeudella ei siis ole juuri merkitystä kilpikonnien näkökulmasta, mutta sen sijaan mahdollisimman suuri pohjapinta-ala on erittäin olennaista. Järkevämpi tapa puhua kilpikonnien altaan koosta olisi käyttää pohjapinta-alan neliömetrejä eikä vesilitroja kuten yleisesti on tapana.

Pientä pohjapinta-alaa ei voi kompensoida vedenkorkeutta nostamalla, koska kilpikonnat liikkuvat tehokkaasti vain kaksiulotteisella pohjalla. Kilpikonnan kannalta vedenkorkeuden kaksinkertaistaminen ei siis lisää käytettävissä olevaa tilaa. Ja erityisesti myskikilpikonnien yms pohjalla kävelevien ja tuen päältä kurkottaen hengittävien lajien tapauksessa vedenkorkeuden nosto itseasiassa vain hankaloittaa tilannetta kilpikonnan kannalta, jolle tulee järjestää hengittämistä varten paljon korkeammat tukirakennelmat, ja lisäksi hoito vaikeutuu, koska vaihdettavaa vettä on enemmän.

Edellämainituista syistä litroista puhuminen kilpikonnien altaan kokoa arvioitaessa on erittäin harhaanjohtavaa. Kilpikonna ei ole kala, joten ei tulisi toimia kalojen mitoituksella. Koska veden korkeutta ei tarvita, mutta pohjapinta-alan tulisi olla mahdollisimman suuri on akvaattisen kilpikonnan asuttaminen mahdollista joko varsinaisessa akvaariossa tai ylhäältä avonaisessa altaassa.

Akvaario on yleisin tapa asuttaa akvaattinen kilpikonna ja veden alla elävää eläintä on luonnollisesti helpointa tarkkailla akvaarioruudun läpi. Akvaarioon liittyy kuitenkin haittapuolena korkea hinta, erityisesti suuret akvaariot ovat kalliita, kala-akvaarioiden epäoptimaalinen mitoitus ja käsittelyä hankaloittava paino ja särkyvyys.

Kilpikonnien näkökulmasta kala-akvaario on mittasuhteiltaan tehoton. Akvaarioissa suositaan suurta katseluikkunaa pohjapinta-alan kustannuksella. Akvaarioksi tehdyt altaat on mitoitettu kestämään veden paine kokonaan vedellä täytettyinä, joten akvaattisten kilpikonnien terraariona ne ovat tarpeettoman vahvalasisia, kuivan maan terraarioeläimistä puhumattakaan. Koska lasin vahvuuden tarvitsee vastata ainoastaan veden todellista korkeutta, akvaariomitoituksen käyttö tekee altaasta tarpeettoman kalliin ja painavan. Toisaalta, käytettyjä akvaarioita voi olla saatavilla hyvinkin edullisesti, joskin suuret akvaariot ovat pikkualtaita paljon harvinaisempia. (Sivuhuomautuksena voidaan todeta, että leveyttään korkeampi akvaario on kuitenkin helppo muuntaa kilpikonnille paremmin sopivaksi kääntämällä allas kyljelleen, irrottamalla etulasi ja leikkamalla siitä ylimääräinen korkeus pois ennen uudeksi etuseinäksi liimaamista)

Kilpikonna-akvaario: Akvaariossa kilpikonnia on helppo tarkkailla, mutta kala-akvaarioon verrattuna akvaarion sisustus on käytännön syistä varsin askeettinen. Kilpikonna-akvaario ei siten toimi tavallisen akvaarion tavoin sisustuselementtinä. HUOM! Mallikuvissa käytetty akvaario on mitoiltaan 100*40*50Cm ja se on liian pieni aikuisten kilpikonnien terraarioksi.

Painolla ja särkyvyydellä ei ole merkitystä kun allas on saatu paikalleen, mutta altaan muuton ja siirtelyn kannalta suuret akvaariot ovat hyvin hankalia. Esimerkiksi lasikuidusta tehdyn kahden neliömetrin pohjan omaavan altaan voi lapsikin kuljettaa yksin kerrostalon yläkerroksiin, kun taas vastaavan kokoista akvaariota kantamaan tarvitaan ainakin neljä aikuista. Lasiakvaario on altis mekaanisen iskun tai jännitteiden aiheuttamalle särkymiselle, kun taas muista materiaaleista tehdyt altaat ovat huomattavasti kestävämpiä. Akvaariosilikonit eivät ole ikuisia, eli ne on yleensä tarpeen vaihtaa ajan mittaan.

Koska kilpikonnilla vedenkorkeutta ei tarvita paljon, erinomainen ratkaisu useissa tapauksissa on laajapohjainen muovinen valmisallas, esimerkiksi muovista muottiin valettu lasten kahluuallas, joita on saatavana eri kokoisina.

HUOM! Tässä tarkoitetaan nimenomaan ”puolikovasta” muovista valmistettuja altaita, jotka pysyvät muodossaan riippumatta siitä onko sisällä vettä vai ei, ei puhallettavia tai paksusta muovikalvosta valmistettuja versioita. Kilpikonnat voivat teoriassa puhkaista pehmeän muovin puremalla, joten puhallettavien altaiden käyttö on liian riskialtista normaalihuoneistossa.

Kahluualtaisiin saadaan tyypillisesti vettä n. 20 cm joka on juuri sopivasti lähes kaikille kilpikonnalajeille. Muovialtaan hyvänä puolena on keveys ja siten erittäin helppo käsiteltävyys, vedestä tyhjennettynä lapsikin voi vaivatta kantaa sen pestäväksi kylpyhuoneeseen. Muovialtaan hinta on akvaarioihin / lasin hintoihin verrattuna erittäin halpa ja lisäksi sillä saadaan siis aikaan erittäin laaja pohjapinta-ala. Haittapuolena on, että altaat ovat yleensä muodoltaan pyöreitä tai kolmiomaisia, joten ne vievät huomattavasti enemmän lattiapinta-alaa kuin neliömäiset altaat verrattuna kilpikonnien käytettävissä olevaan pohjapinta-alaan.

Myös muihin tarkoituksiin tehtyjä muovialtaita voi käyttää. Näistä voidaan mainita puolikovasta muovista tehdyt piha-altaat, esimerkiksi teollisuuskäyttöön tarkoitetut muovi- ja lasikuitualtaat, roska- ja hiekoitushiekkalaatikot sekä nesteiden kuljettamiseen tarkoitetut kuormalavat. Toisin myös nämä ovat yleensä joko epäkäytännöllisen muotoisia tai keskikokoistenkin kilpikonnien kokoon nähden pienehköjä. Pienillä lajeilla ja keskenkasvuisilla yksilöillä ne toimivat kuitenkin erinomaisesti. Suorakulmaisen nestelavan tarjoama pinta-ala (vajaa 120*80cm) on noin neliömetri, joten se on käytännössä paras helposti saatavilla oleva muovinen valmisallas.

Muoviallas: Kevyt, halpa, särkymätön ja helposti siirreltävä muoviallas on muuten hyvä, mutta valmiit vaihtoehdot eivät yleensä ole kokonsa tai muotonsa puolesta niin optimaalisia kuin mahdollista. Kuvan allas (halkaisija 80cm) on ollut käytössä useilla erilajisilla kilpikonnilla, mutta aivan pienimpiä lajeja lukuunottamatta se on liian pieni aikuisille yksilöille. Pyöreä muoto on oikein sopiva aktiivisesti liikkuvalle lajille, mutta lattiapinnan käytön kannalta se on tehoton. Lämpölamppu saadaan kätevästi kiinni nippusiteillä kiinnitettyyn lautaan ja lämmittelysaari on betonitiilien varassa.

Yleensä parhaaseen lopputulokseen altaan mittojen ja esteettisen ilmeen osalta päästään kuitenkin tekemällä allas itse lasikuidusta. Tällöin voidaan tehdä ensin vanerinen laatikko, joka pinnoitetaan sisäpuolelta vesitiiviiksi lasikuidulla, tai allas rakennetaan pelkästä lasikuidusta, jolloin se on optimaalisen kevyt ja helposti siirreltävä. Lasikuidun käyttöä on käsitelty styroksitaustan tekemisen yhteydessä.

Yhteenvetona muovialtaan käyttö akvaattisilla kilpikonnilla merkitsee laajaa pohjapinta-alaa akvaarioon verrattuna halvalla ja erittäin helposti liikuteltavassa muodossa. Haittapuolena on, ettei kilpikonnia voi tarkkailla sivulta lasin läpi, mutta todellisuudessa tämä ei ole suurikaan puute varsinkaan runsaasti paistattelevien lajien tapauksessa.

Kilpikonnat ovat lähtökohtaisesti niin sotkuisia eläimiä, että vettä on vaihdettava säännöllisesti riippumatta suodatuksen tehokkuudesta, ja vedenvaihdon helpottamiseksi veden määrä litroissa tulisi pitää mahdollisimman alhaisena. Kilpikonna-altaassa puhtaanapito perustuu ensisisjaisesti vedenvaihtoihin. Eli vesikemian kannalta tilanne on juuri päinvastainen kuin sammakkoeläinten akvaterraarioissa. Matelijat eivät ole kalojen tapaan herkkiä vesiarvojen äkillisille heilahteluille (ne ainoastaan kylpevät vedessä), joten 100% vedenvaihdot ovat kilpikonnien kanssa sekä mahdollisia että käytännössä standardi.

Kärjistettynä kilpikonna-akvaariossa ei tarvita lainkaan suodatusta eikä myöskään nitrobakteereiden avulla tapahtuvaa typpikiertoa, mikäli vettä vain vaihdetaan tarpeeksi aktiivisesti. Kilpikonna ainoastaan ui vedessä ja juo sitä varsin vähän, joten periaatteessa veden puhtausvaatimuksia voidaan lisäksi verrata ihmisten käyttämään kylpyveteen, jonka ei tarvitse olla yhtä steriiliä kuin juomaveden.

Eli kylpemisestä puhuttaessa tilanne on, että amme tyhjennetään jokaisen kylvyn jälkeen. Sen sijaan jos samaa kylpyvettä aiottaisiin käyttää kaksi viikkoa yhteen menoon, vettä olisi selkeästi aihetta puhdistaa jonkinlaisella suodatusjärjestelmällä. Riippumatta suodatusjärjestelmän tehokkuudesta, suurin osa kylpijöistä todennäköisesti pitäisi kuitenkin parempana veden vaihtamista suodattamisen asemasta. (HUOM! Kylpyveden kanssa tilanne ei ole alkuunkaan sama kuin uima-altaassa, jossa vesimäärä on ensinnäkin paljon isompi, kemiallisesti käsitelty ja toisaalta se ei joudu samalla tavalla kuormitetuksi, koska uimarit peseytyvät ennen altaaseen menoa.)

Kilpikonna-akvaariossa tilanne on periaatteessa sama, eli veden vaihtaminen on parempi kuin likaisen veden suodattaminen. Tämä ei tarkoita veden täydellistä vaihtamista joka päivä, vaan eläinten määrästä ja koosta riippuva osittainen korvaus riittäisi jos samalla akvaariosta poistetaan letkulla imemällä kaikki irtain jäte. Käytännössä veden jatkuva vaihtaminen on kuitenkin niin aikaa vievää, ja ainakin periaatteellisella tasolla sen verran kallista, että veden puhtaanapidon kanssa on tehtävä kompromissi ja käytettävä suodattimen ja vedenvaihtojen yhdistelmää. Tämä koskee erityisesti eläintarhojen jopa tuhansia litroja vetäviä kilpikonna-altaita, mutta pätee käytännössä myös kotioloissa.

Akvaattisia kilpikonnia voidaan siis hoitaa kokonaan ilman suodatinta, mutta käytännössä siinä ei ole järkeä, eikä sitä voi suositella kuin tilanteissa, joissa altaassa on kiinteä pohjaviemäri. Väliaikainen hoito ilman suodatinta on kuitenkin mahdollista esimerkiksi suodattimen hajotessa; jos uuden laitteen saamiseen menee viikkoja, se ei ole kilpikonnille mikään ongelma. Vettä pitää ainoastaan vaihtaa useammin.

HUOM! Kalalla ruokittavat kilpikonnat on erittäin suositeltavaa ruokkia erillisessä ruokinta-altaassa, esimerkiksi pesuvadissa. Raa’asta kalasta liukenevat nesteet kuormittavat huomattavasti vettä ja vesi pilaantuu sitä nopeammin mitä korkeampi on veden lämpötila (pilaantuminen = bakteerikasvun räjähtäminen, tätä ei luonnollisesti voi todeta akvaarion nitriitti- / nitraattitesteillä!). Sen sijaan kilpikonnien ulosteet, kasviravinto ja erilaiset pelletit eivät kuormita vettä samalla tavalla, eli kuivaruokaa ja kasviksia voidaan antaa suoraan altaaseen veden laadun siitä merkittävästi kärsimättä edellyttäen, että ne syödään nopeasti. Krokotiilieläimet nielevät kalat kokonaisina, eli vesi ei likaannu samalla tavalla kuin kalan palasiksi repivien kilpikonnien tapauksessa.

Kilpikonnien akvaarioissa tarvitaan lämmitystä, suodatusta ja valaistusta. Täysin akvaattisilla lajeilla lämmitykseksi riittää veden lämmitys sopivaksi, paistattelevilla lajeilla tarvitaan ehdottomasti riittävän tehokkaalla lämpölampulla järjestetty paistattelupaikka.

Vettä voidaan lämmittää tavallisella akvaariolämmittimellä. Lasirunkoisten lämmittimien käytössä on huomioitava, että ne kestävät huonosti iskuja eli kolhiintuminen lasiakvaarion seiniin tai sisustuksessa käytettyihin kiviin voi särkeä lämmittimen, mikäli sitä ei ole varustettu irrallisella muovikuorella. Veden lämmittämisen osalta on huomattava, että esimerkiksi punakorvakilpikonnan ja muiden lauhkeilta alueilta peräisin olevien kilpikonnin akvaarion veden ei tarvitse olla kovinkaan lämmintä, n. 20-24 on aivan riittävästi eli normaalilämpöisessä asunnossa ei pääsääntöisesti tarvitse käyttää lämmitintä. Turhan lämmin vesi saattaa ensinnäkin stressata eläimiä jotka ovat sopeutuneet maltillisiin lämpötiloihin ja toisaalta lämmin vesi pilaantuu nopeammin sotkevien eläinten altaassa. Trooppisilla kilpikonnilla, erityisesti täysin akvaattisilla lajeilla, lämmitin on kuitenkin yleensä tarpeellinen.

Paistattelevat kilpikonnat saavat tarpeellisen lämmön paistattelemalla lämpölampun alla, jonne on tuotettu normaali 45-50 asteen paistattelulämpö kohdelampulla. Lämpölamppu on sijoitettava siten, ettei kilpikonna pysty veteen syöksyessään roiskuttamaan vettä lamppuun.

HUOM! Terraarion ilmanvaihdon on oltava riittävän tehokasta, jotta ilmankosteus ei nouse. Kosteampi ilma sopii vain trooppisille lajeille, mutta silloinkin on huolehdittava riittävästä ilmavaihdosta. Koska kilpikonnat eivät kömpelöinä eläiminä kiipeile, akvaario tai allas on tyypillisesti avoin eikä edes verkkokattoa tarvita.

Riippuen hoidetun lajin ravinnosta, akvaariossa voidaan usein käyttää eläviä vesikasveja. Vedenpinnan yläpuolella terraarion ilmettä pystyy myös selkeästi tehostamaan elävillä kasveilla jotka saavat pääsääntöisesti olla rauhassa myös kasviravintoa käyttävien lajien terraarioissa. Kasvien kasvattamiseen ja terraarion yleiseen valaisuus tarvitaan (poisteputki)valaistusta. Mikäli eläviä kasveja ei käytetä, valoisassa paikassa olevaan akvaarioon ei välttämättä tarvita muuta valaistusta paistattelulämpölampun lisäksi.

Akvaattisten kilpikonnien akvaariossa tai altaassa tarvitaan siis lähtökohtaisesti tehokasta suodatusta. Puhtaanapito perustuu ensisisjaisesti vedenvaihtoihin, mutta optimaalisessa tilanteessa altaassa on biologisena suodattimena toimiva ulkosuodatin, joka on varustettu tehokkaalla ja helposti puhdistettavalla esisuodattimella, eli käytännössä imuputken päähän laitetulla vaahtomuovipatruunalla. Esisuodatin poistaa vedestä kaiken irtiamen, mikä muuten pääsisi sotkemaan ja tukkimaan ulkosuodattimen bakteerialustana toimivaa suodatinmateriaalia. Esisuodatin puhdistetaan mahdollisimman usein, mieluiten päivittäin. Ulkosuodattimen suodatinmateriaalien pysyessä lähtökohtaisesti puhtaana, sitä ei tarvitse puhdistaa kovinkaan usein, vasta sitten kun sinne alkaa kerääntyä jätettä. Biologisena suodattimena toimiva ulkosuodatin on päällä jatkuvasti, jos virtaus pysähtyy, hapettomuus tappaa nitrobakteerit varsin nopeasti. Akvaarion puhdistuksen ajaksi suodatinta voidaan käyttää saavissa olevalla vedellä. Kannen aukaisu takaa myös hapensaannin, mutta suodattimen käynnisty edellyttää sen uutta ilmaamista.

Ulkosuodatin on suositeltava suodatinmalli, koska se ei tuota altaaseen melua ja ulkosuodattimen käsittelykapasiteetti on huomattavasti suurempi kuin sisäsuodattimilla. Erityisesti jatkuvasti vedessä oleskelevilla lajeilla suodattimen tulisi olla lähtökohtaisesti ulkoista mallia, jotta meteli ei stressaa eläimiä.

Paistattelevilla lajeilla, jotka viettävät suuren osan aikaansa pinnan yläpuolella, voidaan käyttää myös sisäsuodattimia. Sisäsuodatin on kuitenkin ainoastaan mekaaninen suodatin, eli se tulee puhdistaa mahdollisimman usein. Toisaalta, mekaanisena suodattimena toimivaa sisäsuodatinta ei tarvitse pitää päällä jatkuvasti. Se voi olla toiminnassa vain päivällä ja suodatinmateriaali pestään illalla, minkä jälkeen altaassa vallitsee hiljaisuus seuraavaan aamuun asti.

Kilpikonnat eivät viihdy virtaavassa vedessä. Tämä tulee huomioida suodattimia aseteltaessa. Useimmissa sisäsuodattimissa ei ole ulkosuodattimien tapaan virtauksen hajottavaa suihkuputkea, joten suodattimen virtaus kannattaa kohdistaa altaan seiniin eikä altaan suuntaisesti.

Akvaattiset kilpikonnat ja krokotiilieläimet eivät periaatteessa tarvitse terraarioonsa mitään muuta sisustusta kuin riittävän laajan ja sopivan lämpöisen vesialtaan ja kuivan lämpölampulla varustetun paistattelupaikan, jolle eläin mahtuu kokonaan pois vedestä. Terraarion puhdistuksen kannalta tämä hygieeninen tyyli on erittäin käytännöllinen, mutta esteettisen ilmeen kannalta terraarion maltillinen sisustaminen on kuitenkin tarpeellista ja se yleisesti ottaen tekee asumuksesta eläintenkin kannalta mieleenkiintoisemman. Sisustuksen lähtökohtana kuitenkin on puhdistuksen helppous, eli kaikkien sisustusesineiden tulee olla helposti poistettavissa ja puhdistettavissa.

Vesialueen pohjapinta-ala on olennaista, vedenkorkeutta sen sijaan ei tarvita paljon edellä selostettujen periaatteiden mukaisesti. Akvaattiset eläimet ulostavat käytännössä aina veteen, joten vesialtaan tulee olla mahdollisimman helposti puhdistettava eli käytännössä sen pinnat tulee voida helposti harjata puhtaaksi tiskiharjalla. Muovisten tai lasikuituisten altaiden käyttö on erityisen suositeltavaa juuri tästä syystä, koska pohjalle pumpun ulottumattomiin jäävä vesi voidaan helposti kaataa kevyestä irtonaisesta altaasta ämpäriin ja koko allas voidaan pestä kylpyhuoneessa juoksevan veden alla.

Sisustusesineiden eli käytännössä muutaman juurakon, keraamisen laatan tai laattakiven ja mahdollisten maa-tasanteen jalkoina käytettyjen betonitiilien tulee olla helposti poistettavia, jolloin ne voidaan myös pestä juoksevan veden alla kylpyhuoneessa. Mahdolliset elävät kasvit ovat joko kelluvia tai ruukkuihin istutettuja, joten nekin voidaan poistaa tarpeen vaatiessa. Käytännössä vesiallas ja kaikki sisustusesineet voidaan pitää äärmimmäisen puhtaana hygieenisen hoidon periaatteiden mukaisesti.

HUOM! Raa´alla kalalla ruokittaessa kilpikonnat tulisi ruokkia erillisessä vesialtaassa, jotta varsinaisen altaan vesi ei tarpeettomasti kuormitu.

HUOM! Vaikka kilpikonna-akvaarioiden puhdistus perustuu ensisijaisesti vedenvaihtoihin, nitrobakteeritoiminta käynnistyy kuitenkin altaissa itsestään. Bakteereita kasvaa suodattimen lisäksi kaikilla altaan pinnoilla, joten altaan seinien ja sisutusesineiden harjaaminen on tarpeen vain silloin kun ne ovat selvästi likaisia tai levääntyneitä.

Pohjamateriaalin käyttö kilpikonna-akvaariossa ei ole suositeltavaa. Ensinnäkin siksi, että kilpikonnalajit, jotka eivät kaivaudu pohja-ainekseen eivät välitä siitä mitä materiaalia pohjalla on. Pohjamateriaalina voidaan pitää hienoa hiekkaa, soraa, pikkukiviä tai laattakiviä, mutta käytännössä pohja-aineksen kilpikonnille tuoma lisävirike on niin vähäistä että ne ovat ainoastaan esteettinen lisä akvaarioon. Kilpikonnan kannalta on käytännössä aivan sama vaikka pohja olisi paljas. Pohjamateriaalin tarpeettomuus kilpikonnan kannalta pätee yleisesti myös niihin lajeihin, jotka viettävät aikaansa pohjalla maaten / saalista väijyen, koska vedenalainen lasipinta ei ole liukas kävelyalusta eläimelle jonka painoa vesi kannattelee.

Toisekseen, pohjamateriaalin käyttö vaikeuttaa merkittävästi altaan puhdistamista verrattuna paljaaseen pohjaan. Kun kyseessä on sotkeva eläin, jonka hoidossa hygienia ja puhdistuksen helppous on olennaista, kaikki turha on hyvä jättää pois akvasta.

Pohjamateriaalin tarpeettomuuteen on kuitenkin yksi olennainen poikkeus ja se koskee pehmeäkilpikonnia. Pehmeäkilpikonnat kaivautuvat luonnossa pohja-ainekseen, jossa ne viettävät suurimman osan aikaansa piiloutuneena. Lajeille on tyypillista huomattavan pitkä kaula, jonka ne vetävät teleskooppimaisesti etuosastaan vastaavasti laajenevan kilven sisään (erotuksena kovakilpisiin käärmekaulakilpikonniin, jotka taittavat kaulansa sivuttain kilven reunan alle) sekä putkimaiseksi venynyt kuono / sieraimet. Käytännössä tämä mahdollistaa hengittämisen pinnalta ilman, että konnan tarvitsee kaivautua esiin pohjasta, ja se tulee huomioida myös akvaarion vedenkorkeudessa. Akvaariossa pehmeäkilpikonnien piiloutumismahdollisuus on hyvin olennainen, koska sen puuttuminen selvästi stressaa useimpia yksilöitä. Tyypillistä on, että jos pehmeäkilpikonnan akvaariossa ei ole pohjamateriaalia tai pohjahiekkakerros on yksilön kokoon nähden liian ohut mikä estää kaivautumisen, kilpikonna muuttuu suorastaan hyperaktiiviseksi. Tällöin se uiskentelee käytännössä lähes koko valveillaoloaikansa levottomasti edestakaisin, akvaariomallisessa altaassa tyypillisesti päädystä päätyyn etulasia seuraten. Pehmeäkilpikonnien kaulassa toisinaan näkyvät suuret ympyrämäiset arvet ovat seurausta juuri tästä, sillä käännöksessä akvaarion päädyssä eläimen eturaajojen kynnet lähes aina hipaisevat kaulanahkaa, johon pidemmän ajan kuluessa syntyy selvä arpeutuma.

Mikäli pehmeäkilpikonnia joudutaan pitämään ilman kaivautumismahdollisuutta, altaaseen tulee järjestää korvaavia piilopaikkoja eli molemmista päistä avoimia ja riittävän pitkiä luolia, jotka ovat riittävän matalia kilpikonnan kokoon nähden. Tälläisessa luolassa eläin tuntee itsensä lähes yhtä suojautuneeksi kuin pohjaan kaivautuneena ja vedenkorkeuden ollessa sopiva myös hengitys onnistuu ilman piilosta poistumista. Lisäksi altaan muodossa tulisi suosia mahdollisimman pyöreää muotoa, jolloin kilpikonna voi uida päättymätöntä ympyrää ilman 180 asteen käännöksiä. Kulmikkaassa altaassa kulmat voidaan särmätä sisustusesineiden avulla, jolloin altaassa ei ole 90 asteen nurkkia.

Pehmeäkilpikonnan akvaario: Ilman pohjamateriaalia hoidettujen pehmeäkilpikonnien akvaariossa riittävän matala ja laaja piilopaikka on keskeinen sisustuselementti. Koska pehmeäkilpikonnat eivät paistattele veden lämpötilan ollessa sopiva, lämpölampulla varustettua maa-tasannetta ei tarvita. Terraariossa on kuitenkin suositeltavaa pitää ainakin korkkilauttaa, jotta kilpikonnalla on mahdollisuus kiivetä kuiville niin halutessaan. Samalla lautta toimii sisustuksen osana ja vesiviljelyssä olevien kasvien alustana. Pehmeäkilpikonnat ovat puhtaita petoja, joten ne eivät tuhoa kestäviä kasveja. Esimerkiksi miekkakasvi menestyy hyvin muoviruukussa hiekkaan istutettuna. Pohjalla olevilla laatanpaloilla ei ole toiminnallista merkitystä, mutta ne parantavat terraarion ulkonäköä.

Paksu pohjakerros on luonnollisesti paljasta pohjaa työläämpi pitää puhtaana, koska se on silloin tällöin pestävä. Pohja-aineksessa tapahtuva merkittävä pilaantuminen on tosin varsin epätodennäköistä, sillä kilpikonna möyhii kaivautuessaan pohjaa varsin tehokkaasti mikä estää kuona-aineiden paikallisen kerääntymisen. Kerroksen on siis todella oltava riittävän paksu, jotta siihen voi kaivautua kunnolla, koska muuten pohja-aineksesta ei ole hyötyä vaan merkittävää haittaa. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että pohjan olisi oltava noin kolme kertaa kilpikonnan paksuinen. Koska varsinkin suuremmat yksilöt ovat tehokkaita kaivajia ei pohjakerros pysy tasapaksuna ja materiaalia on siten oltava runsaasti.

Pohja-aineksena voidaan käyttää hienoa hiekkaa, mikä on suositeltava erityisesti poikasille ja pienemmille yksilöille. Suuremmilla yksilöillä voidaan käyttää ”akvaariosoraa” mikä antaa mahdollisuuden käyttää akvassa pohjasuodatinta (edellyttäen, että se saadaan kiinni pohjaan kilpikonnan pitävästi). Käytännössä tämä on terraarioharrastuksessa ainoa tilanne, missä pohjasuodatin voi olla hyödyllinen vähentämällä pohjasoran pesun tarvetta. Luonnollisesti pohjasuodatin ei ole välttämätön, vaan soran voi puhdistaa myös normaalisti saavissa pesemällä. Toisaalta hieno hiekka on parempi materiaalivaihtoehto ja sitä ei luonnollisesti voi edes käyttää pohjasuodattimen kanssa.

Maa-alueellakaan pohjamateriaalista ei ole munintalaatikkoa lukuunottamatta mitään hyötyä. Eli kilpikonna-altaissa pohjamateriaalia on lähtökohtaisesti munintalaatikon lisäksi ainoastaan kasvien ruukuissa.

Akvaattisten sammakkoeläinten terraarion sisutamista käsitelleessä osiossa tarkasteltiin erilaisia tapoja rakentaa terraarioon maa-alue. Akvaattisten kilpikonnien terraariossa tilanne kuitenkin poikkeaa sammakkoelöäimistä ensinnäkin siksi, että altaassa ei ole pohja-materiaalia vesialtaassa tai vedenpinnan yläpuolella eikä niin ollen myöskään pohjamateriaalissa kasvavia kasveja. Matelijoilla maa-alueen pohjan tulee lisäksi pysyä kuivana, eli jos maatason rakentamiseen käytettäisiin muutenkin epäkäytännöllistä pengerrysmenetelmää, pengerryksen tulee olla vesitiivistä mallia.

Toinen asia on kilpikonnien sammakkoeläimiä huomattavasti suurempi koko, mistä seuraa, että kilpikonnat voivat kaataa tai sorruttaa jaloilla seisovat rakennelmat. Betonitiilien varaan rakennettujen saarten tulee siten olla huomattavasti tukevampia eli mitä korkeammasta rakennelmasta on kyse, sitä isompia (leveämpiä) tiiliä on käytettävä. Tiilet om myös pinottava lappeelleen, eli maatason jalat vievät tällöin huomattavan paljon altaan pohjapinta-alaa. Poikasilla ja pienillä lajeilla betonitiilien varaan rakennetut maa-tasot ovat käteviä varsinkin muovialtaissa, mutta isommilla kilpikonnilla tiilien tuottama tilanhukka on tarpeettoman suurta.

Paistattelutaso tiilien varassa: Betonitiilien ja keramiikkalaattojen käyttö on helppoa, mutta tiilet vievät pohjapinta-alaa ja korkeat rakennelmat ovat voimakkaiden eläinten terraariossa sortumisalttiita. Pienten yksilöiden terraarioissa, erityisesti ylhäältä avoimissa altaissa tekniikka on kuitenkin käyttökelpoinen. Paistattelutaso muodostaa samalla vedenalaisen piilopaikan. Tasolle nousun helpottamiseksi on raknnettava jonkinlaiset portaat tai tukitaso. Vaihtoehtoisesti taso voidaan asettaa vinoon (sammakkoeläimillä tämä toimii hyvin, mutta kilpikonnilla sortumisriski käy sitä suuremmaksi mitä vinommaksi taso korotetaan).

Kelluva maataso ei voi sortua ja se on kilpikonnilla kätevä, esimerkiksi tarpeeksi suuri korkkilautta on perinteisesti käytetty ja hyvin toimiva ratkaisu lajeille, jotka ovat riittävän ketteriä kiipeämään sen päälle. Lautta asemoidaan lämpölampun alle kiilaamalla se akvaarion seinien väliin tai vetämällä lautasta kiinnitysnarut altaan vastakkaisille reunoille. Kilpikonnat ovat painavia eläimiä, joten varsinkin useampien yksilöiden asuttamassa terraariossa lautan tulee kuitenkin nosteen ja tukevuuden takia olla varsin laaja-alainen, mikä taas saattaa käydä epäkäytännölliseksi terraarion muodosta riippuen.

Kelluva paistattelutaso: Kelluva paistattelutaso tehdään helposti korkkikaarnasta. Korkki on mekaanisesti kestävää, mutta kotimaiset puunkaarnat eivät sovi tarkoitukseen hauraan rakenteensa ja heikon kelluvuutensa takia. Kuvassa lautta on asemoitu paikalleen lampun alle juurakoiden päälle ankkuroimalla. Kilpikonnilla voidaan myös käyttää keinomateriaaleista tehtyä akvaattisten sammakkoeläinten osiossa esiteltyä lauttaa, joka tosin kuvasta poiketen tulee vähänkin isommilla kilpikonnilla pinnoittaa kynsien kuluttavan vaikutuksen takia.

Kaikista käytännöllisin maa-alueratkaisu on usein altaan reunoilta riippuva ei-kelluva taso, joka on ripustettu vinoon helpon tasolle kiipeämisen varmistamiseksi. Koska taso ei kellu, sen koko on vapaasti valittavissa eikä kilpikonnan painolla ole merkitystä. Taso on tukeva eli sille voidaan asettaa esimerkiksi ruukkukasveja ja jalkojen puuttuessa se ei vie lainkaan tilaa vesialtaassa.

Riippuva paistattelutaso: Paistattelutaso saadaan helposti keraamisesta kivijäljitelmälaatasta, joka ripustetaan akvaarion reunojen varaan muovipäällysteisellä rautalangalla, ohuella sähköjohdolla tai vaijerilla. Kuvassa on käytetty rautalankaa, joka vedettiin 4/6mm PVC-letkun sisään (normaalisti akvaarioissa käytetty ilmaletku, saatavana myös silikonisena). Letkupintaiset ripustuslangat ja eristetyt sähköjohdot ovat selvästi näkyvissä päinvastoin kuin pelkkä ohut muovipintainen rautalanka, joten ratkaisu on turvallisempi; kilpikonna ei pelästyessään ryntää lankoja päin ja vaikka se niihin törmäisikin, letkupäällyste estää vammojen syntymisen. Samasta syystä lähes näkymätöntä siimaa ei voi käyttää tason ripustamiseen. Keramiikkatason reunoihin leikataan kulmahiomakoneella 5-10mm viillot, joihin laatan pohjan alta kulkevat langat lukittuvat automaattisesti tason painon vaikutuksesta. Kuvassa rautalanka on yhtenäisen letkun sisällä yhtenä kappaleena, mutta käytännössä päästään helpommalla kun käytetään kahta erillistä lankaa. Langan pujottaminen PVC-letkun sisään onnistuu huomattavasti helpommin vetämällä kuin työntämällä; rautalangan päähän tehtyyn taitteeseen sidotaan siima, jolla lanka vedetään letkun läpi.

Allasmallisissa ratkaisuissa vaihtoehtona on myös rakentaa maataso vesialtaan reunan tasalle varsinaisen altaan ulkopuolelle. Tällöin kilpikonnat kiipeävät tasolle joko ramppia tai tiilistä / laattakivistä rakennettua portaikkoa pitkin. Krokotiilieläimillä tämä on eläinten suuresta koosta ja painosta johtuen käytännössä toimivin ratkaisu.

Munintalaatikkoa ei yleensä tarvita terraariossa ympärivuotisesti. Munintalaatikko vie tasaiseen maatasoon verrattuna enemmän tilaa, pohjamateriaalia voi päätyä turhaan altaaseen kilpikonnien liikkuessa ja laatikko on lisäksi yleensä parempi pitää varsinaisen paistattelualueen ulkopuolella. Munimiskautta varten kostealla hiekalla tai hiekka/turve-seoksella täytetty muovinen laatikko voidaan asettaa terraarioon esimerkiksi tiilien päälle. Koska järjestely on väliaikainen, jalkojen aiheuttamalla tilanhukalla ei ole merkitystä.

Kuten jo aikaisemmin todettiin, useimmat akvaattiset kilpikonnat eivät periaatteessa tarvitse terraarioon muuta sisustusta kuin lämpölampulla varustetun maa-alueen. Käytännössä useimmat lajiet eivät ole piilottelevia kunhan ne vain pääsevät pakenemaan veteen, joten piilopaikkojakaan ei varsinaisesti tarvita kuin erikoislajeilla. Sisustamaton terraario on kuitenkin näyttää ikävältä, joten terraariota sisustetaan esteettisen ilmeen kohentamiseksi ja samalla terraariosta saadaan kilpikonnien kannalta mielenkiintoisempi ympäristö.

Akvaterraariossa pääpino on helpossa puhdistamisessa, joten sisustus pidetään kestävänä ja yksinkertaisena. Sisustaminen onnistuu hyvin muutamalla juurakolla ja litteillä kivillä / keramiikkalaatan kappaleilla. Vaikka vedessä kilpikonnat pystyvät uimaan esteiden ylitse, periaatteena on pitää pohja mahdollisimman avoimena liikkumatilan maksimoimiseksi; myös akvaattiset kilpikonnat liikkuvat pääasiallisesti tasaisella pohjalla. Sisustusesineiden käytössä tulee siten olla pidättyväinen.

Laattojen palat asetetaan pohjalle jolloin ne eivät vähennä lainkaan eläinten liikkumatilaa. Juurakoiden mallin tulisi olla mahdollisimman vähän pohjapinta-alaa vieviä tai sellaisia, joiden alta eläimet pääsevät helposti kulkemaan. Sisustustarkoitukseen käytetyt juurakot voivat olla uppoavia tai kelluvia, kelluvat puut eivät vie tilaa pohjalla, joten ne ovat usein käytännöllisempiä. Uppoavat mangrove- ja mopanijuurakot kestävät jopa kymmeniä vuosia, mutta suomalaisesta metsästä haetut kelluvat juuret voi helposti vaihtaa niiden pehmennyttyä.

HUOM! Lahopuu ei käy, jatkuvasti märkänä se alkaa nopeasti haista.

Varsinaisia piilopaikkoja tarvitaan lähtökohtaisesti pohjamateriaalittomassa akvaariossa pidetyillä pehmeäkilpikonnilla. Pehmeäkilpikonnan piilopaikka rakennetaan kätevästi tiilijalkojen varaan asetetuista keramiikkalaatoista, jolloin piilosta saadaan kilpikonnan kokoon nähden riittävän suuri ja matala. Tällöin se korvaa varsin hyvin pohjamateriaaliin kaivautumisen.

Muut akvaattiset lajit kuten matamata, alligaattori- ja näykkijäkilpikonnat sen sijaan eivät kaivaudu tai muutenkaan tunge itseään ahtaisiin piiloihin, mutta väijymällä saalistavat lajit eivät toisaalta halua maata avoimella pohjalla. Kaikki kilpikonnalajit vetäytyvät normaalisti nukkumaan suojaisaan paikkaan, joten akvaarioon tulee aina järjestää jonkinlainen piilopaikka tai suojaisa katve. Sopiva piilopaikka on laattapiilon ohella suurehko juurakko (joko upoksissa oleva tai kelluva) jonka alle eläin pääsee suojaan , vaikka piilopaikka onkin sivulta katsottuna täysin avoin. Hyvään tulokseen päästään myös kelluvalla korkkilautalla tai ripustetulla laattatasolla, koska ne tarjoavat samalla tavalla suojaisan katveen (pohjalta kurottamalla hengittävillä lajeilla vedenkorkeus on joka tapauksessa suhteellisen matala). Korkkilautan tai laattatason päälle voidaan lisäksi helposti asettaa eläviä kasveja terraarion ilmettä parantamaan.

Myskikilpikonnan akvaario: Useimmat myskikilpikonnalajit ovat käytännössä täysin akvaattisia veden lämpötilan ollessa sopiva, joten lampulla varustettua paistattelutasoa ei välttämättä tarvita lainkaan. Terraariossa tulee kuitenkin olla taso, jolle kilpikonna voi halutessaan nousta kuiville. Korkkilautta sopii tarkoitukseen hyvin ja toimii samalla suojaa antavana katveena ja sisustuselementtinä.

Kasveilla saadaan terraarioon luonnollinen ja esteettisesti miellyttävä ilme, vaikka kasveille ei sinänsä ole kilpikonnien akvaarioissa toiminnallista merkitystä piilopaikkoina, liikkumisalustana tai vedenpuhdistuksen kannalta. Tavallisin lemmikkinä pidetty akvaattinen kilpikonnalaji eli punakorvakilpikonna on aikuisena suurelta osin kasviravinnon käyttäjä, joten sen terraariossa elävien vesikasvien käyttö ei ole mahdollista. Vedenpinnan yläpuolella pidetyt kasvit tulisi myös pääsääntöisesti pitää kilpikonnan ulottumattomissa. Sen sijaan käytännössä lähes kaikki muut akvaattiset kilpikonnat ovat petoja, eli ne eivät tuhoa eläviä vesikasvejakaan muuten kuin liikkuessaan terraariossa. Elävien kasvien järkevä käyttö ei käytännössä vaikeuta terraarion hoitoa, eli niitä voidaan hyvin käyttää myös kilpikonnien akvaarioissa.

Parhaat vesikasvit myös kilpikonnien tapauksessa ovat tukevalehtiset miekkakasvit; jättiläismiekkakasvi ja herttamiekkakasvi. Jättiläismiekkakasvia voidaan käyttää vapaasti kelluvana mätäsmäiseksi kasvatettuna tai herttamiekkakasvien tavoin ruukkuun istuettuna. Ruukussa käytetään istutusmateriaalina hienoa hiekkaa ja ruukku vuorataan sisäpuolelta sukkahousuilla hiekan valumisen estämiseksi. Ruukuksi käy mieluiten tukevasta muovista valmistettu kukkaruukku ilman aluslautasta, savistakin ruukkua voi käyttää. Kun kasvi on kunnolla juurtunut, se pysyy jämäkästi pystyssä myös silloin kuin ruukku nostetaan pois vedestä siivouksen yhteydessä. Sekä kelluvat että ruukussa oleva kasvit ovat poissa pohjalla liikkuvan kilpikonnan reiteiltä, eli ne saavat olla myös mekaanisen kulutuksen kannalta rauhassa.

Piilopaikkana käytetyn korkkilautan päälle porattuihin reikiin voidaan istuttaan vesiviljelyyn vesifiikusta tai muita sopivia kasveja. Maatasolle kasvit asetetaan normaalisti ruukuissaan. Krokotiilieläimet ovat niin suurikokoisia, että vesikasveja ei käytännössä kannata käyttää kuin poikasilla, maa-alueella olevat riittävän suuret ruukkukasvit sen sijaan sopivat myös niiden terraarioon.