Piilopaikat

Suurin osa terraarioeläimistä viettää osan ajastaan enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti piiloutuneena. Piilottelun syynä voi olla piiloutuminen saalistajilta, piiloutuminen saaliseläimiltä tai piiloutuminen ympäristöolosuhteilta eli liialliselta keskipäivän lämmöltä tai yön / talven kylmyydeltä. Hyvin harvat lajit eivät käytännössä piilottele lainkaan. Piiloutuminen näyttelee eläinten elämässä hyvin merkittävää osaa, joten terraario-ololoissa piiloutumismahdollisuuksien järjestäminen on olennaisimpia terraariosisustuksen osa-alueita.

Koska matelijat ja sammakkoeläimet ovat hyvin monimuotoisia, myös piiloutumisen käytännön ilmenemismuodot vaihtelevat huomattavasti. Yleinen jako voidaan tehdä seuraavasti:

1) Varsinaisissa piilopaikoissa piilottelemisella tarkoitetaan eläimen halua vetäytyä erityiseen kiinteään suojapaikkaan, jossa se on enemmän tai vähemmän täysin poissa näkyvistä, esimerkiksi koloon tai laakean kiven alle. Vaihtoehtoisesti eläin voi kaivaa piilopaikan itse. Käytännössä varsinaisissa piilopaikossa aikaansa viettävät eläimet ovat enimmäksen maanpinnalla eläviä, puissa kiipeilevät eläimet eivät tarvitse samalla tavalla kiinteitä piilopaikkoja, vaan ne luottavat yleensä pelkkään sijaintipaikkansa korkeuteen, suojaväritykseensä ja lehvästön suojaan.

1 A) Valmiilla piilopaikalla voidaan eläimen koosta riippuen tarkoittaa mitä tahansa maahan pudonneen kuivan lehden alusesta maasian kaivamaan tunneliin, johon ihminenkin pystyy ryömimään ja vielä suurempiin kallioluoliin. Kuivien lehtien ja karikkeen seassa piilottelevia hyvin pienikokoisia lajeja lukuunottamatta varsinaisissa piilopaikoissa piilotteleville terraarioeläimille on ryhmästä riippumatta tyypillistä, että piilopaikan halutaan yleensä olevan korkeudeltaan mahdollisimman ahdas, käytännössä niin tiukka, että eläin on siellä jotakuinkin selkä kiinni katossa. Tällöin se pystyy selkäänsä hieman köyristämällä tai vartaloaan pullistamalla lukitsemaan itsensä paikalleen, jolloin piiloon mahdollisesti päässeen saalistajan on vaikea saada siitä edes otetta puhumattakaan, että eläimen saisi vedettyä ulos piilosta. Ahtaissa piilopaikoista on tämän lisäksi se etu, että suurin osa saalistajista ei mahdu sisälle piiloon ja siten pääse lähelle, tai ei pysty edes havaitsemaan koko eläintä. Ahtaan piilopaikan valinta on tyypillistä maassa eläville pienikokoisille liskoille, sammakoille, pyrstösammakoille ja käärmeille jotka viettävät osan vuorokaudesta kiinteässä piilopaikassa.

Tietyt matelijalajit taas muuttavat toisten eläinten kaivamiin tunneleihin joko alkuperäisen asukkaan hylättyä käytävän tai samaan aikaan asukkaan kanssa. Monet käärmeet käyttävät jyrsijöiden kaivamia käytäviä, mutta edellämainitusta tunnelien hylkäämisestä paras esimerkki on aardwark eli afrikkalainen maasika, joka on erittäin tehokas tunnelinkaivaja. Termiittejä syövä maasika viettää varsin liikkuvaa elämää, joten sen on tarpeen vaatiessa käytännöllisempää kaivaa uusi käytävä kuin palata aikaisemman luokse, ja tunnelit ovatkin maasialle useinmiten kertakäyttöisiä. Keskikokoisen koiran kokoisen maasian hylkäämät käytävät ovat riittävän suuria erilaisille eläimille ja niissä majoittuukin runsas kirjo etelä-afrikkalaisten savannien eläimistöä aina leopardeihin ja hyeenoihin asti. Pienille matelija- ja sammakkoeläinlajeille maasian tunnelit ovat yleensä turhan suuria, mutta esimerkiksi täysikasvuiset kalliopythonit (Python sebae) suosivat niitä yleisesti ja käyttävät usein samaa käytävää vakituisena piilopaikkanaan. Alivuokralaisena tunnelia käyttävästä matelijasta esimerkki on tuatara, jota tavataan merilintujen kaivamissa pesäkäytävissä myös lintujen pesintäaikana.

1 B) Pysyvän piilopaikan itse kaivavia lajeja on varsin vähän, tyypillisenä esimerkkinä voidaan mainita pohjois-amerikkalaiset gofferikilpikonnat ja pohjois-afrikkalaiset piikkihäntäagamat. Nämä lajit kaivavat itselleen pesäonkalon, jota ne käyttävät vakituisesti useita vuosia, ja varsinkin gofferikilpikonnat saavat tunneleihinsa erilaisia alivuokralaisia, myös muita matelijoita. Hienossa hiekassa elävät lajit eivät ole pysyviä tunneleita kaivavia, koska tunneli tyypillisesti sortuu välittömästi eläimen takana. Toisaalta, myös nämä lajit piilottelevat toisinaan esimerkiksi litteiden kivien alla, mikäli niitä löytyy niiden elinympäristöstä.

Terraario-olosuhteissa tunnelia käyttävien eläinten kohdalla on yleensä käytännön syistä parempi tehdä valmis tai puolivalmis tunneli, koska sen järjestäminen on paljon yksinkertaisempaa ja eläimet hyväksyvät sen yleensä ongelmitta. Tunnelien järjestämistä käsitellään lähemmin pohjamateriaalien yhteydessä.

2) Kasvillisuutta suojanaan käyttävät ja suojavärityksen omaavat lajit eroavat piilopaikkoja käyttävistä lajeista sillä, että ne eivät hakeudu varsinaiseen piilopaikkaan vaan pyrkivät yleisesti ottaen oleskelemaan sopivassa ympäristössä. Kasvillisuuden suojassa piilottelevia lajeja löytyy sekä kiipeilevistä, vedessä elävistä että maassa elävistä lajeista. Puussa elävien eläinten on uhkaavien saalistajien vähäisemmästä määrästä johtuen kiinnitettävä vähemmän huomiota aktiiviseen piiloutumiseen, mutta käytännössä ne kuitenkin suosivat passiivista suojaa antavaa riittävän tiheää lehvästöä. Kiipeileviä liskoja ja käärmeitä näkee luonnossa hyvin harvoin lehdettömissä pensaissa / lehdettömillä oksilla ja ne nousevat hyvin harvoin puun latvaan lehtikaton yläpuolelle, jossa ne ovat alttiina petolintujen hyökkäyksille.

Terraario-olosuhteissa lehtikaton virkaa toimittaa osittain terraarion varsinainen katto, joka jonkin verran ylimpien kiipeilypuiden yläpuolella olevana ja enemmän tai vähemmän läpinäkymättömänä hahmotetaan ”näkösuojaksi”. Jos terraarion seinät ovat osittain läpinäkymättömiä, myös ne käsitetään osittain suojaavaksi lehvästöksi. (Normaalihuoneessa myös huoneen seinät ja katto ovat tavallaan ”kasvillisuutta”, koska ne ovat avoimeen luontoon verrattuna varsin lähellä terraariossa olevaa eläintä.) Tästä syystä monet eläimet eivät terraariossa juuri häiriinny, vaikka kiipeilypuut olisivat paljaita, kunhan terraarion seinät ja katto muodostavat havaittavat suojaa antavat rajat. Sen sijaan ulkona avoimen taivaan alla sama kiipeilypuu paljon todennäköisemmin koettaisiin uhkaavan suojattomana paikkana. Periaatteena kuitenkin on, että mitä tiheämmän kasvillisuuden seassa kiipeilevä laji elää luonnossa, sitä enemmän myös terraarioon tulee järjestää suojaavaa kasvillisuutta joko oikeilla tai tekokasveilla. Kasvillisuuden käyttö parantaa lisäksi terraarion ulkonäköä.

Lähes kaikki matelijat ja sammakkoeläimet ovat elinympäristöönsä nähden yleisen suojavärin omaavia, puissa elävät lajit ovat usein vihreitä ja maassa elävät ruskean sävyisiä. Joillakin matelija- ja sammakkoeläinlajeilla on kuitenkin erityinen suojakuviointi, jolla eläin häivyttää itsensä erittäin tehokkaasti sopivaan taustaan.

Terraariossa kasvillisuuden tai pohjamateriaalin ei tarvitse olla täysin samanväristä eläimen kanssa, kunhan sitä on riittävästi ja se on muuten oikean tyyppistä. Kuitenkin liian vaaleita sävyjä ja erityisesti valkoista väriä kannattaa välttää, koska lajit joilla on mahdollisuus vaihtaa väriään alkavat liian vaalealla alustalla usein näyttää ”kalpeilta” verrattuna normaaliin ulkonäköönsä. (Tosin, vastoin yleistä käsitystä parhaan värinvaihtokyvyn omaavat kameleontit eivät vaihda väriään ainoastaan ympäristöön sulautuakseen, vaan värin vaihtojen tarkoituksena on usein ensisijaisesti viestintä lajikumppaneille.)

Hyviä esimerkkejä erityisestä suojavärityksestä ovat sauvasirkat ja vaeltavat lehdet (joilla värityksen lisäksi ruumiinmuoto on mukautunut namioitumista varten), matelijoista mm. gabonin kyy häviää lähes täydellisesti kuivien lehtien kirjomalle varjoiselle metsänpohjalle ja sammakkoeläimillä vihreä pohjaväri ja mustat pilkut häivyttävät kiinankellosammakon ja syötävän sammakon tehokkaasti rehevän vesikasviltisuuden sekaan, rusehtava kolmikärkikonna maastoutuu metsänpohjan lehtien joukkaan ja lehtisammakot ovat väristä riippumatta piilossa lehvästön seassa. Käytännössä terraariossa ympäristöön piiloutuminen on helppo järjestää tarjoamalla suojavärin omaavalle eläimellä luonnonmukainen alusta, joko vaakasuoralla tai pystysuoralla akselilla lajista riippuen.

3) Hyvin harvat matelijalajit eivät koe lähtökohtaisesti varsinaista tarvetta piiloutumiseen, koska vain muutamat lajit ovat kokonsa tai myrkyllisyytensä kautta turvassa saalistajilta ja toisaalta elävät niin lämpimillä alueilla, ettei ilmastokaan aiheuta piiloutumistarvetta. Käytännön esimerkkejä piiloutumistarpeen puuttumisesta ovat täysikasvuiset niilinkrokotiilit ja suistokrokotiilit, komodovaraanit, Galapagoksen täysikasvuiset leguaanit ja kilpikonnat ja nuolimyrkkysammakot. Krokotiilien osalta on toisaalta huomattava, että ne väijyvät saaliseläimiä piiloutuneena samean veden alle ja muutenkin pakenevat veteen (vankeudessa piiloutumistarpeen tyydyttämiseen riittää, että vedenpinta pidetään sopivalla korkeudella, vaikka vesi onkin täysin kirkasta). Komodovaraanit taas eivät yleensä oleskele koko päivää auringonpaisteessa, joten niilläkin on myös aikuisina tietynasteinen piiloutumistarve varjoon hakeutumalla. Isokokoisille ravintoketjun huipulla oleville matelijoille on kuitenkin tyypillistä, että niiden on piiloteltava poikasina, joten lähtökohtaisesti kaikki matelijat tarvitsevat piiloutumismahdollisuuden.

Nuolimyrkkysammakoiden ei periaatteessa tarvitse olla huolissaan muusta kuin tallatuksi joutumisesta, mutta nekään eivät vietä koko aikaansa avoimella metsänpohjalla, vaan lymyilevät kasvillisuuden seassa. Käytännössä siis terraariossa kaikilla lajeilla on jonkinasteinen tarve päästä halutessaan tavalla tai toisella näkösuojaan, joten tämä on huomioitava terraarion sisustuksessa.

Heti ensi alkuun on tuotava esiin, että terraario-oloissa eläinten saaminen tarvittaessa pois piilopaikasta ja ulos terraariosta on ensiarvoisen olennainen seikka. Tästä syystä piilopaikkojen rakentamista sisustuksen kiinteäksi osaksi tulee välttää, ja piilopaikkarakennelmien tulee siksi olla tarvittaessa helposti siirrettäviä tai purettavia eli niiden kanssa ei tule liioitella.

Yleisenä periaatteena piilopaikan tulisi olla ns. tight fit eli eläimen kokoon nähden oikeaa kokoa. Tyypillinen virhe terraarioissa on tarjota eläimellä piilopaikka, joka on aivan liian suuri ja avoin yksilön kokoon nähden ja jota eläin ei luonnontilassa todennäköisesti kelpuuttaisi, terraariossa sillä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. Piilopaikan materiaali on luonnossa sidoksissa ympäristöön, sademetsässä kyseessä on yleensä kaatunut puu, maahan pudonnut kaarna tai kuivat lehdet, kivisellä puoliaavikolla litteät kivet. Terraariossa piilopaikan materiaalilla ei ole niinkään väliä, kunhan se kestää kyseessä olevan terraarion pohjamateriaalin kosteutta. Muuten piilopaikkamateriaali voidaan valita esteettisistä lähtökohdista tai hygienian kannalta, eläinten kannalta piilopaikalla on vain kaksi olennaista ominaisuutta; sopiva koko ja/tai riittävä mataluus.

Piilopaikan koko I: Erittäin yleinen virhe on antaa eläimelle aivan liian suurikokoinen piilopaikka. Eläin haluaa olla ahtaassa ja turvallisessa paikassa, eikä missään avoimessa katedraalissa. Varsinkaan jos piilopaikka ei edes ole pimeä, vaan materiaali läpäisee osittain valoa tai suojassa on liian paljon ja / tai liian suuria aukkoja. Kuvan tyylinen ylisuuri piilopaikka on tietysti parempi kuin ei mitään, mutta ei sellainen joka eläimille tarkoituksella tarjotaan. Ylisuuri piilopaikka on eläimen kannalta huono, se vie tilaa terraariossa ja se on vaikea saada sulautettua muuhun sisustukseen. Toisaalta, se on eläimen kannalta kuitenkin paljon parempi kuin ei mitään.
Piilopaikan koko II: Mitä matalammalla katto on, sitä turvallisempi piilo on eläimen kannalta. Koska tavoitteena on, että eläin pystyy selkäänsä köyristämällä tai itseään pullistamalla ulottumaan kattoon ja siten lukitsemaan itsensä paikalleen (koskee lähinnä muita eläimiä kuin kilpikonnia), kuvan piilo on kuitenkin edelleen aivan liian korkea.
Piilopaikan koko III: Kun piilopaikka on riittävän matala ja katto on riittävän laaja, piilo voi olla etureunastaan kokonaan avoin ilman että se haittaa useimpia lisko-, kilpikonna- ja sammakkoeläinlajeja. Tällöin eläimet ovat katsojan kannalta täysin näkyvissä.
Piilopaikan muoto: Avoimella reunalla varustetun piilopaikan katon tulee kuitenkin olla koko alaltaan riittävän matalalla, koska muuten se muuttuu liian avoimeksi ja valoisana se on nopeasti jopa huonompi kuin kulkuaukolla varustettu ylisuuri piilo. Katon vinous on sinänsä käyttökelpoinen tapa tehdä piilopaikan korkeus eläimen kannalta valintakelpoiseksi. Sama mahdollisuus saadaan aikaan piilopaikan sisäpuolisella pohjamateriaalilla.

Piilopaikkoja terraarioon rakennettaessa on siis olennaista, että piilopaikan katto on tarpeeksi matalalla, ja että se on matalalla tarpeeksi laajalla alueella. Piilopaikka on siten täysin suojassa ylhäältä tulevalta valolta ja saalistajilta. Sen sijaan monet eläimet eivät niinkään välitä siitä, että piilopaikan sivu on avoin, jolloin eläimet ovat sopivasti sijoitetussa piilossa katsojan kannalta usein osittain näkyvissä. Tällöin on kuitenkin tärkeää, että piilopaikan katto on koko alaltaan riittävän matalalla, ei niin että piilopaikka huomattavasti laajenee / korkeus kasvaa katsojaa kohti. Tyypillinen terraarioissa käytetty piilo eli savikukkaruukun puolikas on tyyppiesimerkki vääränlaisesta piilopaikasta. Ruukku on suuaukkoa kohti laajenevana niin avoin ja lisäksi sen verran lyhyt, että mikä tahansa maanpinnalla liikkuva petoeläin jääkarhusta alkaen ensinnäkin näkee ruukussa olevan eläimen ja pääsee siihen vaikeuksitta käsiksi. Luonnontilassa mikään eläin ei piiloutuisi kukkaruukkupiiloa vastaavaan paikkaan mikäli muita vaihtoehtoja on tarjolla. Näinollen kukkaruukkupiiloja ei ole syytä käyttää myöskään terraariossa, ja ne ovat sitäpaitsi esteettisistäkin syistä sopimattomia.

Tavallisia maanpinnan tasolla olevia piilopaikkoja voidaan terraariossa helposti järjestää litteillä kivillä, kaarnalla tai juurakoilla. Lisäksi saatavilla on erilaisia keinotekoisia piilopaikkoja (mm. keinotekoisia onttoja juurakoita), jotka voivat olla käytännöllisiä ja jopa luonnollisen näköisiä. Erinomaisia ovat myös litteitä kiviä vastaavat keraamiset laatat, joita käytetään myös tunnelien kattona pohjamateriaalin sisällä. Kalliotaustalla sisustetussa terraariossa piilopaikat voidaan valmistaa styroksista, jolloin ne sopivat täydellisesti muuhun sisustukseen. Piilopaikkojen järjestämiseen voidaan käyttää myös muovirasioita (erityisesti wetboxit), muovisia pesuvateja (valoa läpäiseviä piilopaikkoja tulee välttää, koska piilopaikan tulee olla mahdollisimman pimeä; muovin tulisi olla tummasävyistä), vaneria, lasikuidusta mittojen mukaan tehtyjä piiloja tilapäisissä karanteenioloissa jopa pahvilaatikoita.

Piilopaikka I: Keraamiset laatat ovat erittäin hyvää piilopaikkamateriaalia. Piilopaikka saadaan helposti aikaan asettamalla sopivan kokoiseksi leikattu laatta tukikappaleiden päälle, tässä tapauksessa ladanpalasten varaan. Piilopaikat korkeutta saadaan helposti säädettyä tukikappaleiden paksuutta ja määrää muuttamalla tai piilopaikan sisällä olevan pohjamateriaalin paksuutta voidaan kasvattaa.
Piilopaikka II: Laattojen asettaminen vinoon tekee kokonaisuudesta luonnollisemman näköisen ja eläin voi vetäytyä ahtaampaan paikkaan piilopaikan sisällä. Sama mahdollisuus saadaan aikaan suorakattoisessa piilossa pohjamateriaalilla.
Piilopaikka III: Estetiikkaa voidaan entisestään parantaa käyttämällä tukikappaleina tai tukikappaleiden edessä laatan palasia.
Piilopaikka IV: Yöaktiivisten eläinten piilopaikan osaa lämmitetään lampulla, jolloin eläimet voivat paistatella lampun alla piilon katolla tai lämmitellä suojassa piilon sisällä. Lämmitetyn kohdan alapuolella eläimelle annetaan mahdollisuus päästä mahdollisimman lähelle kattoa riittävällä pohjamateriaalilla.
Piilopaikka V: Kaarnaa käytettäessä on samoin huomioitava piilopaikan riittävä mataluus eläimen tapoihin nähden. Vasemman puoleinen kappale sopisi esim. rupikonnalle ja oikeanpuoleinen vaskitsalle tai sisiliskolle.

Piilopaikkojen materiaalilla ei siten ole muun kuin kosteuden keston kannalta niinkään väliä, mutta lämpölampulla lämmitettävä piilopaikka tehdään lämpöäjohtavasta keramiikkalaatasta tai laattakivestä. Yleisesti terraarion toiminnallisuuden kannalta on olennaista, että eläin saadaan tarpeen vaatiessa pois piilosta, käytännössä avaamalla piilon katto tai nostamalla koko piilopaikka pois paikaltaan. Kiinteitä piilopaikkoja ei siten tule luoda esimerkiksi kalliotaustaan, vaan varsinaiset kivikkoterraarion piilot tehdään aina purettaviksi. Piilojen purkaminen ei kuitenkaan ole samalla tavalla lähes päivittäin tehty toimenpide kuin vesialtaan veden vaihtaminen, eli piilopaikkojen, esimerkiksi pohjamateriaalin sisällä olevien levykattoisten tunnelipiilojen tai kivikasaterraarion alimpien tasojen avaaminen voi olla työläämpikin operaatio, koska sille on yleensä tarvetta vain satunnaisesti. Tarpeen vaatiessa sen tulee kuitenkin olla mahdollista.

Terraarion tilankäytön kannalta on optimaalista, että pääasiassa maan pinnalla eläimet pystyvät liikkumaan myös piilopaikan katolla. Piilopaikkojen tulisi siis mahdollisuuksien mukaan olla suhtellisen matalia, tasakattoisia ja niiden päälle tulisi päästä helposti varsinaiselta pohjalta, jolloin terraarion todellinen käytettävissä oleva pohjapinta-ala saadaan jopa huomattavasti terraarion nimellismittoja suuremmaksi. Erityisesti keramiikkalaattojen käyttö yhdistettynä piilopaikkojen matalaan korkeuteen mahdollistaa siten myös ei-kiipeileville eläimille piilopaikkojen kattojen tehokkaan hyödyntämisen. Tasaisille ja vankoille levykatoille voidaan myös sijoittaa muuta sisustusesineistöä.

Eri sisustusmateriaalien käyttöä tarkastellaan yksityiskohtaisemmin omissa osioissaan (Puut ja juurakot, Kivet, Kalliotausta).