About the Author

En ole siis opiskellut herpetologiaa tai mitään muutakaan matelijoihin ja sammakkoeläimiin tai edes yleiseen eläintieteeseen liittyvää. En omaa alaan liittyvää tutkintoa, en ole muodollisesti pätevä, vaan ainoastaan alan aikoinaan aktiivinen harrastaja, joka on ollut aloitteellisen ja kokeilevan lähestymistavan omaava.

Mutta toisaalta:

Terraarioharrastus on todellisuudessa lähtenyt Suomessa käyntiin hyvin myöhään verrattuna muihin Euroopan maihin. Tämä johtui ensisijaisesti siitä, että matelijat olivat täydellisessä maahantuontikiellossa pääasiallisesti (enemmän tai vähemmän liioitellun) salmonellavaaran takia noin 20 vuotta vuoteen 1992 asti. Käytännössä siis 1980-luvulla maahan voitiin laillisesti tuoda ja eläinkaupoissa myydä ainoastaan sammakkoeläimiä ja selkärangattomia matelijoiden ollessa harvinaisia yksittäistapauksia, yleensä ”Ei myytävänä”-kyltillä varustettuina. 1980-luvun puolivälissä sammakkoeläimiin ja selkärangattomiin kuuluvia ”uusia akvaarioeläimiäkin” oli akvaariokaupoissa tarjolla kuitenkin varsin rajallisesti.

Tuontikiellon aikaan tyypillisiä akvaattisia sammakkoeläinlajeja:

- Kynsisammakko (Xenopus laevis), lähes järjestään albiinoversiona - Kääpiökynsisammakko (Hymenochirus boettgeri) -”Tulilisko” (Cynops pyrrhogaster etc.), lajeja oli myynnissä useita vaihdellen hankintaerien mukaan, niitä ei ilmeisestikään tuotu tarkoituksellisesti eri lajeina, vaan lähinnä kyse taisi olla siitä mitä lajia ulkomaisissa akvaariokalatukuissa oli tilaushetkellä saatavana kategoriassa ”tulilisko”. -Aksolotti (Ambystoma mexicanum), yleensä albiinomuotona

Kaikki edellämainitut olivat hyvinkin loogisia valintoja akvaarioliikkeille, koska ne käytännössä elävät akvaariossa, eivät vaadi elävää ravintoa ja ovat muutenkin helppohoitoisia eli sinänsä niiden myynti normaalille akvaarionomistajalle oli mahdollista (eläinkauppiaiden yleisen käsityksen mukaan ne soveltuivat kalojen sekaan seura-akvaarioon). Ja ennen kaikkea erityisesti listan kolme ensimmäistä olivat halpoja, joten niiden saatavuuskin oli hyvä ja niitä löytyikin lähes jatkuvasti ainakin suurimmista akvaarioliikkeistä. Kaikki lajit ovat lisäksi helppoja kasvattaa vankeudessa. ”Tuliliskot” tosin näyttivät olevan pääsääntöisesti luonnosta kerättyjä aikuisia, mutta kynsisammakot ja aksolotlit olivat täysin viljeltyä kantaa ja myynnissä nuorina yksilöinä, ja useinmiten vielä albiinoversioina. Eläimiä oli halvasta hinnasta johtuen yleensä hankittu kauppoihin kohtuullisen kokoisina erinä, jolloin oli mahdollista saada valittua molempia sukupuolia ja muutenkin soveliaimmat yksilöt. Hinnat olivat siis varsin halpoja, yleensä n. 40-50 markkaa kpl, aksolotlit olivat jonkin verran hinnakkaampia, yleensä yli 100 markkaa kappale. Vertailun vuoksi, 1980-luvun loppupuolella halvemman puoleiset tetrat maksoivat n. 5-7 markkaa kappale ja pieni ilmapumppu n. 95 markkaa. (1 EUR = 5,94573 FIM, huomioikaa myös inflaation vaikutus verrattaessa nykyhintoihin.)

Akvaariolehti 2 / 1986: Kapteenin lintukaupan mainos, josta käy hyvin ilmi terraarioeläinten varsin askeettinen tarjonta. Matelijoita ei mainita lainkaan. Käytännössä n. vuotta myöhemmin Kapulla oli kuitenkin myynnissä mm. Phelsuma madagasgariensis, mutta se oli ilmeisesti tuotu maahan jo ennen tuontikieltoa...

 

Terraarioeläinten valikoimat olivat siis lajimäärän osalta ensialkuun hyvin suppeita, mutta 1980-luvun jälkipuoliskolla alkoi tapahtua edistystä kun muutama liike, ilmeisesti lähinnä omistajien henkilökohtaisen kiinnostuksen vauhdittamina, alkoi tuoda maahan myös muita kuin edellämainittuja kolmea tavallisinta akvaarioasukkia, käytännössä siis myös lajeja joita pidettiin akvaarion sijasta varsinaisessa terraariossa. Tarjonta oli yleisesti suppeaa lähinnä vähäisen kysynnän takia, hintataso ei sinänsä ollut kallis, vaan oikeastaan suhteessa samaa tasoa kuin akvaariokaloilla verrattuna ulkomaisten liikkeiden hintoihin. Sammakkoeläinten maahantuontihan oli täysin laillista ja yhtä yksinkertaista kuin kalojen hankinta, ja molempia oli tyypillisesti saatavilla samoilta ulkomaisilta tukkureilta.

 

Varsinaisessa terraariossa pidettäviä lajeja:

-Kiinankellosammakko (Bombina orientalis) varsin säännöllinen laji valikoimassa, akvaariokaupoissa majoitus vaihteli välillä akvaario+kelluva styroksin pala ja akvaariosorapohja+vesikuppi. Eräkoot olivat toisinaan suhteellisen suuria, joten valinnan varaa oli. Hinta hyvin kohtuullinen n. 40-75 markkaa kappale. -Agakonna / Jättiläiskonna (Bufo marinus), Yleensä yksittäisiä kappaleita tai pari yksilöä, hinta n. 150:stä markasta ylöspäin koosta riippuen. -Lehtisammakot (Hyla arborealis) Lehtisammakkolajit vaihtelivat jonkin verran, mutta yleensä ne olivat joko Hyla- tai Litoria-sukuisia, lähinnä siksi, että niitä oli helpoimmin saatavilla tukkuliikkeistä (eli hinta oli halvin). Tyypillistä oli myös, että yksilömäärät olivat vähäisiä, usein vain muutamia kappaleita tai jopa yksittäisiä eläimiä. Hinta halvimmillaan n. 50 markkaa, suuremmat lajit yleisnimellä ”puusammakko” jopa useita satasia. -Krokotiilisalamanteri (Tylototriton shanjing) ja muita eurooppalaisessa lemmikkieläinkaupassa tavallisia salamantereita näkyi myös silloin tällöin, mutta hinnat olivat ”vesiliskoja” huomattavasti kalliimpia, eli useita satasia.

 

Nämäkin lajit olivat helppohoitoisia, mutta vaativat oikean ”terraarion” ja lisäksi elävää ruokaa, mikä rajoitti jonkin verran kysyntää ja sen mukana tarjontaa. Yleisesti ottaen joitakin näistä oli jossakin alasta kiinnostuneessa liikkeessä lähes aina saatavilla. Jos mainittuja lajeja verrataan eläinkaupoissa nykyään tavallisesti myytäviin sammakkoeläimiin, lista taitaa olla edelleen varsin samankaltainen juuri siksi, että lajit olivat ja ovat edelleen sekä kauppias- että harrastajaystävällisiä.

Selkärankaisista voidaan mainita myös liejuryömijä (Periophthalmodon sp.) joka on käytännössä terraarioeläin (vaikkakin todellisuudessa kala), saatavilla varsin harvoin mutta toistuvasti.

 

Selkärangattomia:

-Akvaattiset ravut ja kotilot, ensisijaisesti kahta katkarapulajia ja pallokotiloita; akvaarioasukkaina loogisia jatkoja akvaariokauppojen valikoimiin. -Jättiläiskotilo / akaattikotilo - Sauvasirkka (käytännössä vain muutamaa pienikokoista lajia) - Kotisirkka (niitä pidettiin myös ”lemmikkeinä”!) -Chilen tarantella (Grammostola rosea), lintuhämähäkkilajeja oli tarjolla silloin tällöin muitakin, mutta chileläinen oli ylivoimaisesti tavallisin johtuen sekä halvasta hinnasta että soveltuvuudesta normaalin asunnon huoneilmaan = helppohoitoisuus. - Jättiläistorakat (Blaberus sp. ja Gromphadorhina portentosa) - Jättiläistuhatjalkainen - Keisariskorpioni (Pandinus imperator) - Maalla elävät erakkoravut

 

Viimeksimainitut olivat satunnaisen säännöllisiä, yleisesti ottaen selkärangattomia oli jättiläiskotiloa, sauvasirkkoja ja Chilen tarantelloja lukuunottamatta varsin rajoitetusti tarjolla. Ruokaeläinpuolella jauhomato (Tenebrio molitor) ja kotisirkka olivat normaaleita, lisänä alkoi 1980-luvun lopulla olla jättijauhomatoa. Torakoita taas pidettiin pääasiallisesti lemmikkeinä eikä ruokaeläiminä.

Kysynnän ollessa varsin vähäistä eksoottisten eläinten kauppa kynsisammakko-tulilisko-linjan ulkopuolella oli käytännössä keskittynyt muutamiin suurten kaupunkien liikkeisiin, jotka harjoittivat omaa akvaariokalojen maahantuontia ja siinä ohessa hankkivat myös terraarioeläimiä. Suomen talous kiihtyi 1980-luvun puolivälin jälkeen ja talouden kasvun myötä eksoottisista terraarioeläimistä alkoi tulla kysytympiä lemmikkejä. 80-luvun loppua lähestyttäessä terraarioeläinten valikoima kaupoissa olikin selvästi kasvanut. Helsingissä sittemmin suljettu Kapteenin lintukauppa / Kapteenin eläinkauppa Uudenmaankadulla oli erikoistunut alaan, samaten Vantaan Tikkurilan Sinipyrstö ja Akvaario Kurki olivat monipuolisia ajan mittakaavassa (terraarioeläimille oli molemmissa oma hyllykkönsä, Kapteenin eläinkaupassa myöhemmin oma kellarihuone). Turussa Keskustan akvaariosta eksoottisia eläimiä löytyi säännöllisesti. Yleisesti ottaen ne liikkeet, joilla oli suuren asiakaspohjan luoman kysynnän puolesta mahdollisuuksia myydä erikoisempia kaloja saattoivat ohessa myydä myös eksoottisia eläimiä eli saatavuus oli varsin vahvasti sidoksissa suurempien kaupunkien akvaarioliikkeisiin. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että vain suurimpien kaupunkien akvaarioliikkeissä säännöllisesti vierailevat ylipäätään tiesivät eksoottisten eläinten saatavuudesta.

Eläinmaailma 6 / 1988: Kaksi terraarioeläinaiheista eläinkaupan mainosta. Matelijoiden mainostaminen tuontikiellon aikana 1988 ilmeisestikin tarkoitti, että kyseessä olivat ennen tuontikieltoa maahantuodut varsin iäkkäät yksilöt...

 

Koska sammakkoeläinten tuonti oli täysin vapaata ja sitä rajoitti lähinnä suppea kysyntä, jonka takia kalliimpia lajeja kauppiaat eivät aktiivisesti viitsineet hankkia, se että jotain sammakkoeläintä oli ulkomaisessa tukussa saatavana edulliseen hintaan saattoi tuottaa positiivisia yllätyksiä. Suurempien sammakkoeläintilausten yhteydessä maahan tuli hyvinkin eksoottisia sammakoita, konnia ja salamantereita yksittäisinä yksilöinä (esimerkiksi Pleurodema sp.-nelisilmäsammakoita hintaan 80 markkaa kappale). Lajivalikoimat olivat eläinkaupoissa tuonnin vapaudesta huolimatta yleisesti ottaen kuitenkin suppeita, mutta erikoisempia lajeja oli toki mahdollista hankkia tilaamalla. Periaatteessa tilanne oli sammakkoeläinten ja selkärangattomien osalta siis sama kuin nykyäänkin.

Eläinmaailma 1 / 1989: Terraarioeläinten kysyntä kasvoi juuri tällöin merkittävästi, joskin Keskustan akvaariossa ei matelijoita juurikaan näkynyt, sammakoita sen sijaan oli monipuolisesti.

 

Matelijoita ei tuontikiellon takia periaatteessa ollut lainkaan myynnissä eläinkaupoissa. Käytännössä niiden saatavuus (lähinnä lehti-ilmoitusten kautta) ei ollut kuitenkaan täysin nollassa, mutta hinnat olivat hyvin kalliita koska ”virallisesti” harvat myytävät yksilöt, käytännössä lähes aina punakorvakilpikonna, tiikeripython, kuningasboa tai ”maakilpikonna” oli tuotu maahan ennen tuontikieltoa. Sen uskoi ken halusi, mutta totuus oli, että esimerkiksi Tukholman eläinkaupoista hankittuna vastaavan kokoinen yksilö olisi ollut korkeintaan parin vuoden ikäinen ja ainakin neljä kertaa halvempi. Eläinkaupoissa harvakseltaan olevat matelijat (Kapteenin lintukaupassa oli. mm. pari tiikeripythonia, silmälasikaimaani, näykkijäkilpikonna, pehmeäkilpikonna ja parvi punakorvakilpikonnia) olivat lähes poikkeuksetta omistajan lemmikkejä ”Ei myytävänä”-kyltillä varustettuna.

Akvaariomaailma 1 / 1991: Juuri näin; myydään ikäloppua käärmettä huippuhinnalla, koska kyseessähän oli aivan varmasti ennen tuontikieltoa maahantuotu yksilö? Vai mahdollisesti salakuljetettua tavaraa?
Akvaariomaailma 1 / 1992: Tamperelainen yrittäjä, jonka kauppaamien matelijoiden (mm. nuoria punakorvakilpikonnia) alkuperä oli hieman kyseenalainen ja lopputuloksena liike suljettiin.

 

”Terraariotarvikkeita” ei ollut lainkaan saatavilla eläinkaupoissa, ainoa nimenomaisesti terraarioeläimille tarkoitettu ”tarvike” 1980-luvulla yleiskäyttöisten Faunaboxien lisäksi oli Kapteenin lintukaupan maahantuoma Nekton Rep. Suuri osa saatavilla olevista eksoottisista eläimistä oli akvaariossa hoidettavia lajeja, joten niillä käytettiin normaaleita akvaariotarvikkeita; suodatin, tarvittaessa lämmitin, loisteputkivalaisin, mangrove-juurakot. Mitä taasen tuli ”terraariossa” pidettäviin sammakkoeläinlajeihin ja selkärangattomiin, niiden hyvänä puolena oli menestyminen yleensä huoneenlämmössä ilman lämpölamppuja tai muuta lisälämmitystä ja luonnollisesti ilman UV-valoa. Harvoilla matelijoilla oli lämpölamput mikäli omistaja oli tietoinen sellaisen tarpeellisuudesta; keuhkoputken tulehdus ei ollut tuolloin mitenkään harvinainen lemmikkimatelijan kuolinsyy. UV-valosta, vitamiineista ja kalsiumlisistä tiedot olivat lievästi ilmaistuna puutteellisia.

Akvaariolehti 3 / 1986: Nekton Rep oli jo silloin Suomessa, mutta visiitti jäi lyhytaikaiseksi. Sama mainos julkaistiin samana vuonna vielä toisenkin kerran leopardigekolla kuvitettuna.

 

Koska eksoottisten eläinten harrastus oli vähäistä ja hajanaista, ei suomenkielistä tietoa ollut käytännössä lainkaan saatavilla. Tietoja eläinten hoidosta sai akvaariokauppiailta eläimiä ostettaessa ja joten kuten lemmikkejä käsittelevien lehtien artikkeleista ja kysymyspalstoilta. Sekä tietysti ”asiantuntijoilta”, joiden asiantuntemus yleensä perustui siihen, että heillä nyt vain sattui olemaan saman lajinen tai saman tyyppinen eksoottinen eläin, joka oli saatu pysymään ainakin jonkin aikaa hengissä. Siihen aikaan asiantuntijastatuksen saamiseen siis riitti yksinkertaisesti se, että nyt vaan sattui omistamaan esimerkiksi kuningasboan ja osa tälläisista henkilöistä sitten käyttäytyikin jumalallisen guruasemansa mukaisesti, vaikka todellisuudessa osaamisen todellinen laatu saattoi olla kaikkea muuta kuin asiantuntijatasoa.

Suomenkielisen terraarioalan tiedon puuttumisesta huolimatta eksoottisia eläimiä koskevaa asiantuntevaa faktatietoa oli runsain mitoin saatavissa ulkomaisista terraarioalan kirjoista ja -lehdistä mikäli vain oli tarpeeksi viitseliäs niitä hankkimaan / tilaamaan esim. Akateemisesta kirjakaupasta tai lainaamaan kirjastosta (tosin kirjastosaatavuus rajoittui käytännössä suurimpiin kaupunkeihin samaten kuin eläinten eläinkauppatarjontakin). Lisäksi ulkomaisia alan teoksia mainostettiin lemmikkialan lehdissä. Toisaalta, varsinaista elinympäristöä koskevat yleiset tiedot olivat useimpien lajien kohdalla saatavilla myös suomenkielisistä eläinkirjoista, esimerkiksi Euroopan matelijat ja sammakkoeläimet, Uusi Zoo yms. ja luontaisen levinneisyysalueen vuosittaiset lämpötilakäyrät ja sademäärät taas oli hyvin yksinkertaista selvittää maantieteen perusteoksista. Kaikki tarpeellinen / ylipäätään olemassa oleva tieto oli siis saatavilla mikäli sitä vain vaivautui hieman etsimään eikä olettanut kaiken olevan valmiiksi suomenkielellä lajikohtaisten hoito-ohjeiden muodossa.

Eläinmaailma 11 / 1988: Turun akvaarion mainos, missä mainostettiin TFH:n kirjoja, mukaanluettuna erilaiset terraarioeläimet. Eli tiedonhankinta oli erittäin helppoa eikä harrastamisessa siten pahemmin tarvittu ”pioneerihenkeä” ellei kielitaitoa sellaiseksi lasketa...

 

Käytännön tilanne 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa oli, että Suomessa oli kolme aihepiiriä säännöllisesti sivuavaa julkaisua; Akvaariolehti / Akvaario- ja lemmikkimaailma / Akvaariomaailma (nimi vaihtui vuosien mittaan), Eläinmaailma ja Lemmikki-lehti. Terraarioalaa käsitteleviä suomenkielisiä kirjoja ei ollut saatavilla, ensimmäinen varsinainen alan teos oli Valtion painatuskeskuksen vuoden 1990 alussa julkaisema”Terraario-opin perusteet”-opintomoniste. Julkaisu oli tarkoitettu tarhaeläinhoitajien opintomateriaaliksi ja se oli käännetty saksankielisestä 1970-luvulla kirjoitetusta alkuteoksesta (sarjaan kuuluu myös muita tarhaeläinryhmiä käsittelevät osat). Ottaen huomioon, että teksti oli alkujaan kirjoitettu melkein 20 vuotta aikaisemmin ja tarkoitettu eläintarhakäyttöön, ei oikeastaan ollut ihme, että se oli joiltakin osin selvästi vanhanaikainen (mm. tekokallioita ei silloin tunnettu). Sinänsä kirjanen, samoin kuin sarjan muutkin osat, on ihan mielenkiintoista luettavaa, mutta käytännön kannalta se ei ollut kovinkaan hyödyllinen tietolähde.

Akvaariolehden kysymyspalstalla sivuttiin harvakseltaan sammakkoeläimiä ja matelijoita ja lehdessä julkaistiin 1980-luvulla muutama laajempikin artikkeli. Eläinmaailma-lehden kysymyspalstalla käsiteltiin matelijoita ja sammakkoeläimiä varsin säännöllisesti, ja vuoden 1988 elokuussa tapahtuneen uudistuksen jälkeen Eläinmaailman näkyvyys suomalaisessa terraarioeläinharrastuksessa nousi huomattavasti: lehti alkoi julkaista entisen yhdistetyn kysymyspalstan sijasta joka lehdessä oman aukeaman neljästä eri lemmikkieläintyypistä. Entiseen tyyliin verrattuna aukeamat olivat värikuvineen visuaalisesti komeita ja 3-4 kertaa vuodessa ilmestynyt terraariopalsta oli oikein hauska, vaikka siitä saadun hoitotiedon hyödyllisyyden kanssa olikin hieman niin ja näin (todellisuudessa paljon enemmän hyötyä englanninkieltä vielä taitamattomille oli yleisesti matelijoita käsittelevistä eläinkirjoista. Todella olennainen hoidon kannalta merkityksellinen tieto eli selkeät ohjeet vitamiini- ja kalsiumlisistä, UV:sta ja madotuksesta / punkkipuhdistuksesta loistivat poissaollaan. Vitamiinitarve kuitattiin tavallisesti fraasilla "lisätään jotakin matelijoille tarkoitettua vitamiinivalmistetta". Jos kirjoittajalla oli oikeasti tietoa vitamiineista, miksi hän ei voinut kertoa esimerkkivalmistetta ja sen annostusta? Kyllähän hän käytti itse jotakin vitamiinia eläimillään, toivottavasti ainakin? Miksi siis salailu? Sitä tietoa kun ei ulkomaisista eläinkirjoista olisi saanut).

Eläinmaailma 11 / 1988: Uudistuneen Eläinmaailman ensimmäinen terraarioeläinaukeama. 1980-luvun tietotaso käy hyvin ilmi. Kilpikonna-artikkelissa olisi ollut mm. ihan hyvä mainita lisävarusteesta nimeltä lämpölamppu, vedenvaihtojen olennaisuus sen sijaan tulee kärjistetysti esiin. Kysymysten osalta on huomioitava, että nykyisin netissä vastaaviin ”Ostettiin eläin ja mitä se oikein syö”-kysymyksiin saisi vastauksen parissa tunnissa tai päivässä, jos on pokkaa kysyä vastaavaa, mutta Eläinmaailman terraariopalsta ilmestyi 3-4 kertaa vuodessa eikä siellä luonnollisesti voitu edes vastata kaikkiin kysymyksiin...

Akvaariolehti 4 / 1986 Akvaariolehdessä julkaistu 6-sivuinen artikkeli, joka oli pitkään asiallisin suomenkielinen akvaattisia sammakkoeläimiä käsitellyt teksti.

 

Lemmikkilehti ei eksoottisten eläinten hoitoa juuri käsitellyt ennen 1990-luvun alkuvuosia, käytännössä niihin alettiin kiinnittää huomiota vasta positiivilistan hyväksymisen jälkeen. (Lemmikkilehdessäkin kysymyspalstat myöhemmin eriytyivät lemmikkityyppien mukaisesti ja terraarioeläimet saivat oman palstansa, jossa lisäksi keskityttiin nimenomaisesti kysymyksiin eikä Eläinmaailman tyyliseen yleiseen jaaritteluun). Käytännön olennaisena erona muihin lehtiin oli eläinlääkärin kysymyspalsta. Vaikka siinä käsiteltiin matelijoihin liittyviä aiheita vain harvoin, teksti oli sitäkin parempaa; kirjoittana oli eläinlääkäri, joka ihan oikeasti vielä ymmärsi mistä puhui, ja antoi mm. annosteluohjeet ja valmisteiden nimet vitamiineille ja matolääkkeille, joita löytyi suomalaisesta apteekista ilman reseptiä. Eli erittäin olennaista tietoa, jota ei ollut saatavilla ulkomaalaisista alan julkaisuista eikä muistakaan kirjallisista lähteistä. Eläinmaailmalehti ei siihen pystynyt.

Eläinmaailma 2 / 1991: Toinen esimerkki Eläinmaailman terraariopalstasta. Python sai lämpölampun, vaikka artikkelin kuva olikin hieman harhaanjohtava.

 

Hoito-ohjeiden kannalta ne oliuvat käytännössä hyödyttömiä, mutta kun lehdet tuli käytyä läpi tätä kirjoitettaessa ohessa on lista Eläinmaailma-lehden annosta suomalaiselle terraarioharrastukselle käsiteltynä ajanjaksona. (Eläinmaailma on lopetettu 2007 keväällä, ja alkuperäinen asiallinen linja olikin muuttunut lapselliseksi jo 1990-puolivälissä).

Eläinmaailmalehden terraariopalstat 1988-1993:

11 / 1988: Punakorvakilpikonna 3 / 1989: Sukkanauhakäärme 7 / 1989: Nelivarvaskilpikonna 8 / 1989: Sauvasirkka 1 / 1990: Tulilisko 4 / 1990: Kynsisammakko 7 / 1990: Lintuhämähäkki 9 / 1990: Torakka 2 / 1991: Tiikeripython 5 / 1991: Gekko 8 / 1991: Kreikankilpikonna 11 / 1991: Kotelokilpikonna 2 / 1992: Iguaani 5 / 1992: Rottakäärme 8 / 1992: Jättiläiskonna 11 / 1992: Palmurosvo (!!!!) + erillinen kilpikonnia käsitellyt artikkeli 2 / 1993: Akaattikotilo 4 / 1993: Seltopusikki 6 / 1993: Sallitut matelijalajit-lista 8 / 1993: Tulisalamanteri 11 / 1993: Punakorvakilpikonna

Terraarioharrastus eteni Suomessa yllä kerrottua noususuuntaista rataa pääasiallisesti sammakkoeläinlinjalla (tosin eräs pääkaupunkiseudulla toimiva liike toi kerran 90-luvun vaihteen tienoilla maahan varsin laajan valikoiman ”vesiliskoja”, mm. Phelsuma-päivägekkoja, joita oli tilattaessa ilmeisesti täysin vahingossa erehdytty pitämään ”sammakkoeläiminä”. Aiemmin sama liike oli viereisessä liikehuoneistossa sijaitessaan mm. jonkin tahattoman väärinkäsityksen kautta hankkinut ison erän punakorvakilpikonnan poikasia.) vuoteen 1991 asti, jolloin Maa-ja metsätalousministeriö oli tullut siihen tulokseen, että terraarioharrastuksen suosion kasvu talouden ylikuumentumisen seurauksena ja sen oheisvaikutuksena selvästi lisääntynyt matelijoiden salakuljetus antoi aihetta tarkistaa tuontipolitiikkaa.

Vuoden 1991 kesällä alettiin puhua ministeriön suunnittelemasta matelijoiden tuontikiellon höllentämisestä. Huhujen mukaan tuonnin piti alkaa jo vuoden 1991 syksyllä, mutta käytännössä kului kuitenkin vielä vuosi ennen kuin tuontilupia alettiin todella myöntää vuoden 1992 alkukesällä. Lupajärjestelmä perustui ”positiivilistaan”, jolla oli tyhjentävästi lueteltu sallitut 34 lajia. Lopullinen pitkään ja hartaasti asiantuntemuksella(???) hiottu lajilista poikkesi tosin melko lailla alun perin otaksutusta, ja se oli joiltakin osin varsin epärationaalinen.

1992 sallitut matelijalajit: 1. Punakorvakilpikonna (Chrysemys scripta elegans) 2. Keltakorvakilpikonna (Chrysemys scripta troostii) 3. Karolinan anolis (Anolis carolinensis) 4. Leopardileguaani (Gambelia wislizeni) 5. Vihervesiagama (Physignatus cochinchinus) 6. Tokee (Gecko gecko) 7. Leopardigekko (Eublepharus macularius) 8. Seltopusikki (Ophisaurus adopus) 9. Kultaskinkki (Mabuya macularis) 10. Viisijuovaskinkki (Eumeces fasciatus) 11. Viljakäärme (Elaphe guttata guttata) 12. Keltainen rottakäärme (Elaphe obsoleta quadrivittata) 13. Mustarottakäärme (Elaphe obsoleta obsoleta) 14. Texasrottakäärme (Elaphe obsoleta lindheimeri) 15. Harmaa rottakäärme (Elaphe spilodes) 16. Amurin rottakäärme (Elaphe schrencki) 17. Floridan kuningaskäärme (Lampropeltis getulus floridana) 18. Kalifornian kuningaskäärme (Lampropeltis getulus californiae) 19. Ketjukuningaskäärme (Lampropeltis getulus getulus) 20. Täpläkuningaskäärme (Lampropeltis getulus holbrooki) 21. Transpecosinkuningaskäärme (Lampropeltis mexicana) 22. Arizonankuningaskäärme (Lampropeltis pyromelana pyromelana) 23. Sinettikäärme (Natrix Nerodia sipedon) 24. Vihervesikäärme (Nerodia cyclopion) 25. Nauhavesikäärme (Nerodia fasciata) 26. Ruskorantakäärme (Nerodia taxispilota) 27. Kyyrantakäärme (Natrix maura) 28. Timanttikäärme (Nerodia rhombifera) 29. Sukkanauhakäärme (Thamnophis sirtalis) 30. Vuorisukkanauhakäärme (Thamnophis elegans) 31. Butlerin sukkanauhakäärme (Thamnophis butleri) 32. Idännauhakäärme (Thamnophis saritus) 33. Härkäkäärme (Pitouphis melanoleucus) 34. Viherkarkeakäärme (Opheodrys aestivus) (Lista sellaisena kuin se 1992 julkaistiin, tieteellisissä lajinimissä on sittemmin tapahtunut hieman muutoksia.)

Lajivalikoimasta voi todeta, että sen laatimisessa ei näytä olevan minkäänlaista rationaalisesti käytettyihin faktoihin perustuvaa loogisuutta. Lista vaikuttaa lähinnä jonkin amerikkalaisen tukkukauppiaan ”Best selling native species”-listalta poimitulta otokselta, johon on heitetty mukaan pari kansainvälisessä eläinkaupassa yleistä lajia (vihervesiagama, tokee ja leopardigekko) ja pari aivan satunnaisesti valittua ”ei-niin-tavallisia-terraariossa”-lajia (seltopusikki, kultaskinkki, amurin rottakäärme ja kyyrantakäärme).

Akvaariomaailma 2 / 1992: Matelijoiden tuontikielto päättyi 1992 alkukesällä positiivilistan lajien osalta ja Akvaariomaailmassa julkaistuissa mainoksissa nähtiin erittäin radikaali hintojen romahdus; punakorvakilpikonnat olivat aiemmin maksaneet 500-1500 markkaa / kpl ja pienimmätkin käärmeet vähintään toista tuhatta markkaa (huomioikaa inflaation vaikutus hintoja nykyhintoihin verrattaessa). Mainoksesta poiketen, punakorvakilpikonnien käypä hinta oli 1992 kesän jälkeen yleensä 75 markan luokkaa ja laski nopeasti 50-55 markkaan.

 

Erityisen typeräksi listan teki se, että huomattava osa lajeista oli ja on edelleen lemmikkieläinkaupassa suurelta osin luonnosta pyydystettyjä. Itse asiassa ainoastaan punakorva- ja keltakorvakilpikonna, leopardigekko, viljakäärme, amerikkalaiset rottakäärmeet sekä kuningaskäärmeet olivat lähes täysin tai käytännössä täysin vankeudessa kasvatettuja. Ns. kansainvälisesti suositut ja suurella volyymilla vankeudessa kasvatetut lajit kuten mm. iguaani, parta-agama, kuningasboa, sateenkaariboa, tiikeripython, eurooppalaiset maakilpikonnat jne. loistivat poissaolollaan, suosituimmista lajeista listalle pääsivät vain punakorva, leopardigekko ja viljakäärme.

Toisaalta voi huomioida, että kaikki listan lajit ovat helppohoitoisia (trooppisia lajejakin vain vesiagama ja tokee) eivätkä turhan suuriksi / tilaa vaativiksi kasvavia ns. jokamiesluokan harrastelijalle lukuun ottamatta puna- ja keltakorvaa, vesiagamaa ja seltopusikkia. Oliko tämä tarkoituksellista vai vain puhdas sattuma? Jos listalle olisi valittu lajeja sillä perusteella, että laji oli ulkomailla suosittu lemmikki ja sitä kasvatetaan niin runsaasti ettei luonnosta kerääminen ole tarpeellista, olisi saatu aikaan huomattavasti epäsuotuisampi lähtökohta suomalaiselle matelijaharrastukselle. Käytännössä useat näistä suosituista lajeista kun kasvavat liian suuriksi ja hankaliksi useimmille omistajille, mutta poikasina niiden hinta on edullinen, esimerkiksi vaikka nämä:

-Punakorvakilpikonna (Chrysemys scripta elegans) + muut USA:ssa farmatut vesikilpikonnat -Pehmeäkilpikonnat (Kaakkois-Aasiassa ruoaksi farmatut lajit, mm. Trionyx (Apalone) sinensis) -Tiikeripython (Python molurus bivittatus) -Kannuskilpikonna (Ceochelone sulcata) -Iguaani (Iguana iguana) -Kuningasboa (Boa constrictor) -Silmälasikaimaani (Caiman crocodylus)

Suomen positiivilistalle pääsi näistä ”pahimmista” tapauksista onneksi vain punakorva ja keltakorva. Seltopusikki ja vesiagama olivat kokonsa puolesta tavallaan rajatapauksia. Käytännössä seltopusikkia ei eläinkaupoissa näkynyt, vesiagamaa oli, mutta usein luonnosta pyydystettyinä aikuisina / puolikasvuisina ja varsin aneemisen näköisinä suurin osa Suomeen alkubuumin aikana eksyneistä isommista yksilöistä tuskin kärsi mahdollisesta tilanpuutteesta ja epäasiallisesta hoidosta kovinkaan kauaa ihan luonnollisen poistumankin ansiosta. Vesiagaman poikasten hinta oli toisaalta hieman turhankin alhainen.

Keltakorvakilpikonnaa oli saatavilla USA:n farmeilta, mutta punakorvan dominaatiosta johtuen ei niitäkään Suomessa näkynyt. Mutta punakorva sitten räjäyttikin kunnolla potin kolikon kokoisena, söpönä ja halpana; 40-90 markkaa kappale. Tämä aikapommi ei listan laatijoille tullut ilmeisesti mieleen, vaikka varoittavia esimerkkejä kyllä oli muista maista, esimerkiksi Ranska oli samoihin aikoihin tilapäisesti kieltänyt punakorvien maahantuonnin epidemiaksi yltyneen luontoon hylkäämisen seurauksena (nykyään punakorvakilpikonnien maahantuonti EU-alueelle on kokonaan kielletty). Ja Suomessahan ei sitten lopulta käynyt yhtään paremmin, siitä kiitos vastuullisille eläinkauppiaille.

Positiivilistan aiheuttama matelijoiden hintatason romahdus ja siitä syntynyt alkubuumi oli huomattava, mutta tasaantui varsin nopeasti parin vuoden aikana. Osittain tähän oli syynä 1990-luvun alun lamakausi, joka oli juuri sopivasti ennen listan hyväksymistä hyydyttänyt salakuljetettujen matelijoiden kysynnän ja osaltaan arvattavasti vaikutti myös laillisten eläinten kysyntää hillitsevästi. Tämä oli sinänsä hyvä, koska markkinat olivat tavallaan valmistautuneet matelijoiden tuonnin täydelliseen vapauttamiseen EU-jäsenyyden myötä vajaata kahta vuotta myöhemmin, joka mahdollisti myös hoidon puolesta vaativampien lajien että todellisten ”ongelmalajien” laillisen maahantuonnin.

Helsingin sanomat 17.11.1992: Vajaa puoli vuotta tuontikiellon päättymisen jälkeen matelijakauppa pyöri aktiivisesti. Vaikka lama olikin merkittävästi hyydyttänyt kalliiden matelijoiden kysyntää juuri ennen tuonnin sallimista, romahtanut hintataso kompensoi kysyntää.

 

EU-jäsenyyden myötä matelijoiden tuontikielto ja keinotekoinen positiivilista poistettiin lopullisesti vuoden 1994 alussa (tämän jälkeen maahantuontia rajoittivat ainoastaan Cites yms. luonnolliset rajoitteet tiettyjen lajien osalta) ja eläinkauppoihin alkoi siten ilmestyä käytännössä mitä tahansa mitä ulkomaisissa tukkuliikkeissä oli saatavilla. Varsinainen matelijabuumi oli kuitenkin jo ohitettu, muutama maahantuoja joutui käytännössä lopettamaan matelijoiden maahantuontinsa kysynnän puutteessa ja jotkin liikkeet luopuivat kokonaan matelijoiden myynnistä kysynnän vähäisyyden takia.

Matelijoiden eläinkauppavalikoimat ovatkin olleet Suomessa EU-vapauttamisen jälkeen tavallaan verrattavissa sammakkoeläinten tilanteeseen 90-luvun vaihteessa; mitä tahansa voidaan hankkia, mutta mieluiten vain tilauksesta, perusvalikoima on suhteellisen suppea koska kalliimmat yksilöt voivat muuten lojua kaupassa vuosikausia. Käytännön tasolla maahantuonnin vapauttamisen merkittävin vaikutus olikin, että pidemmälle ehtineet harrastajat, jotka halusivat epätavallisempia lajeja pystyivät hankkimaan niitä ulkomailta laillisesti verrattuna siihen, että asia oli ennen vuotta 1994 hoidettu laittomasti tai ostamalla ”hyvässä uskossa ennen tuontikieltoa maahantuotuja yksilöitä"...

Matelijoiden maahantuontikielto esti vuoteen 1992 asti eläinten laillisen maahantuonnin, mutta tuontiin oli kuitenkin mahdollista saada poikkeuslupia Maa- ja metsätalousministeriöltä. Käytännössä hyväksyttävä peruste oli näytteilläpito, jolloin matelijoilla oli ”koulutuksellista ja informatiivista” arvoa. Poikkeuslupaa ei ilmeisesti koskaan myönnetty yksityishenkilöille, mutta Suomessa oli tuontikiellon aikana kuitenkin mahdollista nähdä eläviä matelijoita muutamissa näyttelyissä. Käytännössä tosin omassakin tapauksessani yksityisesti hallussa pidettyjen sammakkoeläinten määrä oli tuontikiellon loppuun mennessä ollut monipuolisempi kuin missään suomalaisessa näyttelyssä samalla kertaa esitelty, ja ylipäätään sammakkoeläimiä näki monipuolisemmin eläinkaupoissa kuin näyttelyissä. Matelijoiden osalta tilanne oli kuitenkin rajoitetumpi, joten omassa harrastuksessani oli alussa eksoottisten matelijoiden osalta tyytyminen pelkkään katseluun lasin takaa.

Toisaalta, terraariomatelijoiden ja terraariosisustusten näkeminenkin vaikutti harrastukseen ainakin ideoita tai muuta ajattelemisen aihetta antavasti. Koska ympäristötekijät vaikuttivat omaan harrastukseeni ja tuontikielto oli tekijöistä yleisellä tasolla merkittävin, suomalaista terraarioharrastuskenttää arvioitaessa on hyvä tehdä yleinen katselmus myös matelijoiden näytteilläpitotilanteeseen 1980-1990-luvuilla. Seuraavaksi yhteenveto ennen tuontikiellon päättymistä Suomessa matelijoita esitelleistä yleisölle avoimista näyttelyistä vuoteen 1993 asti.

Korkeasaaressa oli 1980-luvulla muutama python ja boa vanhan apinatalon yhteisterraariossa (Ilkka Koiviston pojan Kimmon käärmeitä), ne poistuivat, ja myöhemmin laiskiaistarhan vesialtaaseen hankittiin muutama punakorvakilpikonna. Matelija- ja akvaariotalon täydellinen puuttuminen oli Korkeasaaren kokoisessa eläintarhassa poikkeuksellista, ja 1980- ja 90-luvuilla Korkeasaari oli talvikohteena muutenkin äärimmäisen onneton. (Käytännössä Korkeasaaressa ei siis ollut lainkaan matelijoita, sammakkoeläimiä tai selkärangattomia ennen Amazonian valmistumista 1990-luvun puolivälissä ja silloinkin terraariopuoli oli lähinnä vitsi. Hieman laajemmaksi eläinkanta tuli vasta Africasian valmistumisen jälkeen 2000-luvun puolella.) www.korkeasaari.fi

Särkänniemen akvaario Tampereella esitteli nimensä mukaisesti akvaarioita ja se oli kaksi vuosikymmentä Suomen ainoa varsinainen yleisöakvaario. Tiloissa oli kuitenkin myös yksi terraario (se, josta on ikkuna rakennuksen aulatiloihin) ja siinä pakolliset punakorvakilpikonnat sekä yksi isompi, pitkäkaulainen kilpikonna. Lasten eläintarhassa olevassa ulkoaltaassa oli kesäisin lisäksi kaksi vesikilpikonnaa. www.sarkanniemi.fi

Aktiivinen akvaarioalan toimija Paul Juhava perusti Akvaariolinnan Vantaan Petikon teollisuusalueelle 1983. Kevytsoraharkoista rakennettu tasakattoinen rakennus oli alkujaankin suunniteltu kyseistä tarkoitusta varten, vaikka se ei ulkoisesti poikennutkaan normaaleista teollisuusrakennuksista. Silmiinpistävää oli / on lähinnä ikkunoiden lähes täydellinen puuttuminen, mikä sinänsä on ymmärrettävää tilassa, jonka sisäseiniä kiertävät akvaariot. Akvaariolinnan toiminta-ajatuksena oli vakituinen yksityinen akvaarionäyttely. Perustamisen aikaan omistajalla oli myös akvaarioliike Helsingin Töölössä, joka myöhemmin lopetettiin, ja Akvaariolinnaan perustettiin myös myyntipuoli, jossa myytiin mm. akvaariolinnassa viljeltyjä kaloja. Akvaariolinna oli siten 1980-luvun puolivälin jälkeen akvaarionäyttelyn ja akvaarioliikkeen yhdistelmä.

Akvaariolinnan varsinainen näyttelyhalli koostui keskellä olevasta suuresta kiinteästä altaasta, johon oli betonista valamalla porrastettu useampia pienempiä vedensyvyydeltään vaihtelevia osia, ja hallin seiniä kiertävistä akvaarioista, joita altaiden koosta riippuen oli kahdessa tai kolmessa kerroksessa. Halli pidettiin hämäränä, ja ainoastaan itse akvaariot oli valaistu. Kaikki näyttelyn akvaariot olivat tavallisia akvaarioita eli siirreltäviä, telineisiin asetettuja ja kooltaan enimmäkseen kotiakvaarioiden kokoisia, vaikkakin muutamat olivat huomattavan suurikokoisia. Kiinteitä akvaarioita ei ollut pyöreästä likakaivon pohjasta tehtyä keskusaltaan kupeella ollutta kultakala-allasta lukuunottamatta. Taaemmassa huoneessa oli myyntipuoli ja rakennuksen eteisessä jäähdytetty kotimaisten kalojen akvaario.

Yleisesti ottaen ovesta sisään tultaessa oikealla seinällä ja keskusaltaan oikealla sivulla olivat makean veden akvaariot ja vasemmalla seinällä merivesialtaat. Kalasto oli altaiden rajallisesta koosta johtuen käytännössä eläinkauppatavaraa, eli lajeja joita oli mahdollista pitää normaaleissa kotiakvaarioissa, joskin osa lajeista oli Suomessa harvinaisia. Akvaariot oli sisustettu perinteisin menetelmin pääsääntöisesti hyvinkin tyylikkäästi, muutamia stryroksitaustoja tehtiin myöhemmin 1990-luvun puolella. Käytännössä tästä seurasi, että altaat eivät periaatteessa poikenneet normaaleista hyvällä maulla sisustetuista kotiakvaarioista, mutta toisaalta niistä pystyi juuri tästä syystä saamaan ideoita omiin akvaarioihinsa.

Nimensä mukaisesti Akvaariolinna keskittyi akvaarioihin, mutta mukana oli kuitenkin alusta alkaen myös muita eläimiä. Keskusaltaassa oli joukko punakorvakilpikonnia (ja joitakin isoja kaloja mm. konnamonneja), joilla oli erittäin hyvät tilat. Keskusaltaan vasemmalla sivulla oli korkea lasiterraario, johon oli majoitettu vihervesiagama. Oviaukon vasemmalla puolella oli päällekkäin kaksi pitkää terraariota, joista alemmassa oli pari maakilpikonnaa. Ylemmässä terraariossa olikin sitten näyttelyn kruunu; Krookku-niminen nuori silmälasikaimaani, joka suuremmaksi kasvettuaan siirrettiin hallin keskusaltaaseen. (Huomionarvoinen seikka on, että kaimaanille oli siis ”loppusijoituspaikka” valmiina alusta alkaen).

Matelijavalikoima oli suppea, mutta Akvaariolinnan alkuaikoina paikka oli pääkaupunkiseudulla kuitenkin ainoa, jossa saattoi nähdä elävän krokotiilin ja myös vesiagama ja kilpikonnat olivat käytännössä ainoat näytteillä olevat matelijat alueella. Käärmeitä Akvaariolinnassa ei tuolloin koskaan ollut, ja sammakkoeläimiäkin heikonlaisesti. Ainoastaan kynsisammakkoja, ”mielikuvitusakvaariossa” (kaimaanin vanha terraario) oli muutamia kotimaisia rupikonnia ja krokotiilisalamanteri ja 1990-luvulla yhdessä makeavesipuolen akvaariossa muutama akvaattinen matosammakko, joita siihen aikaan tuotiin säännöllisesti maahan. Selkärangattomia tai pienempiä matelijoita näyttelyssä ei myöskään ollut, vaan painotus oli vahvasti akvaarioissa.

Näyttelystä jäi matelijoiden tilojen osalta mieleen asianmukaiset lämmittelypaikat, jotka oli järjestetty punaisilla infrapunalampuilla. Toisaalta, jonkin verran häiritsevää oli, että näyttelyhallin hämäryydestä johtuen punakorvakilpikonnat ja vesiagama sekä keskusaltaan reunalla häkissä olleet kanarialinnut joutuivat elämään turhan pimeässä huomioiden, että kyseessä olivat päiväaktiiviset eläimet. Ja valaistusta ei siis yhtään parantanut punaisten polttimoiden käyttö lämmittelypaikoilla. UV-valaistus puuttui kokonaan. Maakilpikonnien ja kaimaanin ensimmäisessä terraarioissa oli kuitenkin normaali valaistus.

1990-luvun puolivälin tienoilla vuodon saanut krokotiiliallas purettiin (kaimaani muutti Tykkimäelle), mutta näyttelyn vetonaulan poistumisen myötä laskeneet kävijämäärät pakottivat myöhemmin rakentamaan uuden altaan entisen tilalle ja hankkimaan uuden kaimaanin ja myöhemmin kaimaaneita tulikin kaksi kappaletta. Remontin yhteydessä keskusaltaaseen rakennettiin ukkosmyrskylaitteisto, joka oli 1990-luvulla muodostunut suosituksi järjestelyksi ulkomaisissa tropiikkinäyttelyissä. Simulaatio piti kuitenkin yleisvalaistuksen edelleen turhan hämäränä.

Akvaariolinna koki 2000-luvun alussa omistajanvaihdoksen siirtyen Siniriutta Ky-akvaarioliikkeen omistukseen, ja näyttelyn uusimisen yhteydessä terraarioeläinten määrää lisättiin, jolloin kohteen herpetologinen kiinnostavuus nousi merkittävästi. Vuonna 2006 maksullinen näyttely kuitenkin lopetettiin ja omistajat keskittyivät normaaliin akvaariokauppaan. Rakennus on edelleen sama, ja nähtävyyden luokse ohjaavat opaskyltit eri puolilla Petikkoa ovat yhä paikallaan, joten paikalle on helppo löytää.

1980-luvun puolivälin jälkeen ilmeisen pitkälle edennyt ja Akvaariolehdessäkin esitelty suunnitelma, jonka mukaan Turkuun perustettaisiin kansainvälisen tyylin mukainen korkeatasoinen yleisöakvaario. Näyttely oli tarkoitus perustaa kantakaupunkiin Aurajoen rannalle, ja kaksikerroksisen näyttelyn yläkerrassa oli tarkoitus esitellä akvaarioita yhteensä n. 40 000 litran edestä ja alakerrassa terraarioita. Huolimatta pitkälle viedyistä suunnitelmista, hanke ei koskaan toteutunut.

Zoolandia sijaitsee Liedon asemalla Turun lähistöllä. Zoolandia oli aikoinaan pari vuotta Suomen merkittävin matelijakohde ennen Tykkimäen terraarion perustamista ja on edelleen huomionarvoinen kohde, vaikkakin matelijavalikoima onkin 1980-luvun päivistä merkittävästi supistunut.

Zoolandian toiminta-ajatus oli hyvin samanlainen kuin amerikkalaisissa tienvarsieläintarhoissa; se oli kuin paikalleen pysyvästi asettunut kiertävä tivoli. Eläinten lisäksi alueella oli muutamia kiertävään tivoliin tarkoitettuja huvipuistolaitteita, pelihalli ja erilaisia myyntikojuja. Zoolandian eläintilat koostuivat ulkoaitausten lisäksi neljästä isommasta rakennuksesta, joista kolme oli ilmeisesti ollut alkujaan normaaleja maatilan rakennuksia.

Suomessa oli jo vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän aktiivisesti toiminut parikin kiertävää matelijanäyttelyä, joista Tropical zoo-niminen kiertue toimi 1990-luvun vaihteessa hyvinkin näyttävästi. Näyttely siirtyi rekkoihin lastattuna ympäri Suomea ja oli paikoillaan vuokratuissa tiloissa muutaman viikon tai päivän paikkakunnasta riippuen. Vuoden 1991 tai 1992 talvella näyttely oli liikkeellä näkyvällä mainoskampanjalla ja shown osana oli pari aasialaista käärmeenlumoojaa, jotka yleisön edessä käsittelivät sekä myrkyllisiä että myrkyttömiä käärmeitä. Näyttely oli tuolloin myös eläinmäärältään huomattavan laaja, suurimpina eläiminä aikuinen tiikeripython, verkkopython ja pari chilen teijua. Pienemmistä lajeista löytyi sekä myrkyllisiä että myrkyttömiä, kuten Zoolandiastakin. Eläinkanta painottui voimakkaasti käärmeisiin, joita olikin laaja valikoima. Myöhempinä vuosina sekä mainoskampanjaa että eläinmäärää oli supistettu, ja näyttelyn osaksi oli liitetty perhosnäyttely (matkamuistotyyliin kehyksiin levitettyjä perhosia ilman tieteellisiä nimilappuja).

Koska terraarioiden tuli olla helposti siirreltäviä ja kuljetuksen ajaksi päällekkäin pinottavia, ne oli valmistettu puusta ja sisustuksena oli pari muovikasvia, puunkappaletta, muovinen vesiastia ja seinään kiinnitetty lukulamppu (sama terraariomalli kuin Zoolandiassa). Kuivikkeena matelijoille huonosti soveltuvaa kutterinpurua. UV-valoja ei ollut lainkaan. Samoin kuin Zoolandian yhteydessä on mainittu, terraariot eivät olleet sopivia matelijoiden optimaaliseen hoitamiseen, vaan kustannusten minimoimiseen, joten kestävämmät käärmeet olivat voimakkaasti edustettuina. Monissa eläimissä oli havaittavissa yleistä huonokuntoisuutta, jotkin yksilöt tosin olivat erinomaisessa kunnossa, mutta se saattoi selittyä sillä, että ne oli hankittu vasta äskettäin. Kävin näyttelyssä viimeksi talvella 1996 tai 1997, ja tyyli oli silloinkin entisensä.

Näyttely on edelleen toiminnassa. www.tropicalzoo.fi

Tykkimäen terraarion perustaminen oli seuraus kiertävää matelijanäyttelyä pyörittäneen Björn Gammalsin Linnanmäen huvipuistoa pyörittävälle Lastenpäivän säätiölle tekemästä ehdotuksesta. Gammals tarjosi matelijakokoelmansa Linnanmäelle jos säätiö perustaisi niitä varten pysyvän terraarion. Säätiö ei ollut halukas perustamaan terraariota Linnanmäelle, mutta sen sijaan suunnitteilla olevaan Tykkimäen huvipuistoon Kouvolan liepeille se voitiin rakentaa, ja Gammals tuli eläinten mukana terraarion hoitajaksi. Tykkimäen terraario suunniteltiin alusta asti terraarioksi, ja kaikkiin terraariohin rakennettiin heti kiinteät tekokalliosisustukset. Uusi visuaalisesti näyttävä sisustustyyli oli ruotsalaisen Sune Holmin kehittämänä juuri lyönyt itsensä läpi eläintarhapiireissä ja Tykkimäen sisustuksista vastasi eräs hänen oppilaistaan.

Tykkimäen eläimistön tullessa kiertävästä näyttelystä, jossa käärmeiden osuus oli ollut aiemmin mainituista syistä huomatavan suuri, eläimistö oli lähtökohtaisesti hyvin käärmepainotteinen. Mukana oli alkuvaiheessa vain muutamia muita matelijoita (niilinvaraani ja iguaani, silmälasikaimaani, niilinkrokotiili ja pakolliset punakorvakilpikonnat). Tykkimäellä oli silmiinpistävää pienten eläinten puuttuminen (eivät soveltuneet kiertävään näyttelyyn ravintovaatimusten takia) ja tästä syystä myös pienikokoiset terraariot puuttuivat lähes kokonaan. Pieniä terraarioita oli kaksi vapaasti seisovaa kiinteää kokonaisuutta, yhteensä noin 7-8 eriötä, jotka sitten olivatkin todella pieniä varsinkin pohjapinta-alaltaan. Näissä kopeissa oli alussa kaksi afrikkalaista härkäsammakkoa, leopardigekkoja, pari lintuhämähäkkiä / skorpionia, kiinankellosammakko ja karoliinan anolis. Eli käytännössä Tykkimäki oli oikeastaan käärmenäyttely, pääkaupunkiseudun eläinkaupoistakin löytyi tuolloin paljon edustavampi valikoima sammakkoeläimiä ja selkärangattomia.

Epäsäännöllisen muotoisen rakennuksen näyttelyhallin seiniä kiersivät kiinteät terraariot joiden pohja oli noin metrin korkeudella lattiasta. Useimmissa terraarioissa huolto tapahtui yleisötilasta käsin eli terraarion etulasit liikkuivat kiskoilla. Muutamassa suuremmassa terraariossa oli erillinen huolto-ovi. Kaikissa terraarioissa oli kiinteä pohjaviemärillä varustettu vesiallas, ja muutamassa lisäksi puro. Hallin takaosassa oli suuri vesiputouksella varustettu allas krokotiileille, vesialtaan syvyys ja siten vesimäärä oli kuitenkin selvästi tarpeettoman suuri ja altaan reuna siten erittäin jyrkkä. Hallin keskellä oli suuri saarella varustettu allas punakorvakilpikonnille, ja altaiden reunoilla oli pari betonista valmistettua tekopuuta Skansenin mallin mukaisesti. Tämän lisäksi kaksi yhteenliitettyä pikkuterraariota oli kilpikonna-altaan reunalla, ja pyöreä pikkuterraariotorni keskellä lattiaa altaan toisella sivustalla.

Terraarioiden sisustuksesta on todettava, että ne olivat teknisesti (puhtaanapidon kannalta) erittäin hyviä, sillä kaikki pinnat viettivät pohjaviemäriä kohti jolloin pohja oli helppo pestä puhtaaksi vesiletkulla ja harjalla (pohjamateriaalia ei isoissa terraarioissa käytetty ollenkaan). Sen sijaan visuaalinen ilme oli kurja, sisustukset eivät muistuttaneet juuri lainkaan oikeaa kalliopintaa vaan betonista tehtyä tekokalliota. Lisäksi muutamissa terraarioissa kallion muoto oli eläinten vaatimuksen huomioon ottaen täysin väärä, koska se pienensi merkittävästi eläinten käytettävissä olevaa pohjapinta-alaa. Räikeimpänä esimerkkinä oli täysikasvuisen niilinvaraanin terraario, jossa ei ollut käytännössä lainkaan tasaista pohjaa vaan epäsäännöllisen muotoinen takaseinää kohti nouseva kallioyritelmä (niilinvaraani elää lähinnä tasamaalla ja kävelee luonnossa päivittäin useita kilometrejä). Tässä kopissa se pystyi hädin tuskin edes makaamaan vaakasuorassa. Taustassa olevaan puroon oli lisäksi upotettu erittäin ”luonnollisen” vaikutelman antavia suorakaiteen muotoisia katukiviä. Toinen esimerkki oli vastaavalla periaatteella sisustettu iguaanin terraario, jossa ei ollut lainkaan kiipeilypuita.

Ylipäätään terraarion sisustajalla tuntui olleen käsittämätön kammo irtonaisia sisustusmateriaaleja kohtaan, koska terraarioissa kaikki oli kiinteästi paikalleen asennettua, myös harvalukuiset kiipelypuut. Kiipeilypuut olivat oikeaa, kuorineen lakattua ja pienistä oksista karsittua runkoa (anakondaterraariossa oli betonista rakennettu tekopuu). Puunrungot olivat sekä paksuja ja vähähaaraisia, että matalalle asetettuja. Terraariot olivat korkeita, mutta käytännössä koko korkeus meni eläinten kannalta siis täysin hukkaan. Tästä seurasi, että iguaanin lisäksi muut kiipeilevät eläimet joutuivat epä-asiallisiin oloihin, mm. aasialaiset puukyyt ja mangrovekäärme joutuivat kärvistelemään onnettomien muovikasvien huipuilla vaikka terraario olisi saatu asianmukaiseksi yksinkertaisesti lisäämällä sinne muutama irtonainen kiipeilypuu (näin olikin tehty myöhemmin, 1990-luvun puolivälin jälkeen). Ja sanomattakin on selvää, että eläimillä ei ollut minkäänlaisia piilopaikkoja, koska ”jos eläimet pääsisivät piiloon niin yleisö ei näkisi mitään”. Tästä eläinten ehtoja huomioimattomasta linjasta ainoana poikkeuksena olivat pikkuterraariot, esimerkiksi leopardigekot, joilla oli sekä Tykkimäen oloissa lähes ainutlaatuista pohjamateriaalia, että muutama irtonainen laattakivi, joiden suojaan yöaktiiviset eläimet pystyivät piiloutumaan. Päiväaktiivisilla eläimillä ei myöskään ollut asianmukaisia auringon säteilyä vastaavia lämpölampuilla varustettuja paistattelupaikkoja, vaan lämmitys hoidettiin ilmeisesti pohjalämmityksellä.

Totuus siis on, että huolimatta uudesta ja modernisti sisustetusta rakennuksesta, Tykkimäen terraariossa oli selkeitä puutteita. Jostakin kumman syystä näitä selvästi havaittavia ongelmia ei harrastajapiireissä koskaan huomioitu, koska valitettavan suurta osaa terraarioalan harrastajista pystyi ja pystyy edelleen harhauttamaan ulkoisilla puitteilla. Ja Tykkimäen terraariota pidettiinkin harrastajien keskuudessa yleisesti jumalallisena ilmestyksenä, vaikka se ei todellisuudessa ollut mitenkään erityinen kansainvälisesti katsottuna. Erityisen tragikoomista on, että esimerkiksi piilopaikkojen puuttumisesta nostettiin hirveä haloo Tropical zoon yhteydessä (ks Herpetomania 2/1994), mutta Tykkimäen tapauksessa asialle ei uhrattu ajatustakaan. Ei, vaikka piilopaikkatilanne oli Tykkimäellä täysin sama, tai itseasiassa jopa huonompi, koska Tropical zoossa pari puupalikkaa ja muovikasvia ja matalalla oleva katto useimmissa tapauksissa tarjosivat edes hieman suojaa Tykkimäen paljaaseen betonipohjaan ja useita metrejä korkeaan avoimeen ilmatilaan verrattuna.

Tykkimäellä käytiin alkuaikoina useampia kertoja vuodessa, sitten harvemmin viimeisen käynnin ollessa kesällä 1997. Tällöin terraariossa oli havaittavissa tietynasteista rupsahtamista, mikä ei sinänsä kiinteiden muovikasvien osalta ollut mikään ihme. Toisaalta, parannuksiakin oli tehty, lähinnä lisäämällä kiipeilevien eläinten terraarioihin kunnollisia kiipeilypuita. Huvipuiston hallitus päätti lakkauttaa terraarion vuoden 2005 kesäkauden jälkeen, mikä tavallaan oli ollut odotettavissa jo perustamispäätöksestä lähtien: ympärivuotiselle (terraario oli aluksi auki talvikaudella myös viikonloppuisin) terraariotoiminnalle sijainti oli auttamattoman syrjäinen eikä voisi kattaa toiminnan kustannuksia. Rakennuksessa toimii nykyisin hampurilaisravintola. Jos terraario olisi sijoitettu Gammalsin ehdotuksen mukaisesti Linnanmäelle, se saattaisi olla edelleen toiminnassa, mutta terraarion sijaan Linnanmäelle rakennettiin myöhemmin ympärivuotinen yleisöakvaario Sealife www.sealife.fi missä on nykyään näytillä myös pari matelijaa.

F.I.S.U.-näyttely (nimi kirjoitettiin pisteiden kanssa) perustettiin keskellä kuuminta nousukautta vuonna 1988 ja sen toiminta-ajatus oli samankaltainen kuin Akvaariolinnalla; pää-asiallisesti akvaarioita ja ohessa jonkin verran eksoottisia pieneläimiä esittelevä pysyvä yksityinen akvaarionäyttely. Näyttely alkoi 1988 kesällä Helsingin Pohjois-Esplanadilla pidetystä näyttelystä, jonka piti ilmeisesti olla alkujaan normaali rajoitetun aikaa avoin akvaarioseuran harrastajien organisoima akvaarionäyttely. (Vastaavia näyttelyjä järjestettiin 1980-luvulla eri puolilla Suomea paikallisten akvaarioseurojen toimesta). F.I.S.U:n tapauksessa näyttelystä kuitenkin päätettiin tehdä pysyvä.

F.I.S.U. sijaitsi alkujaan Helsingin kantakaupungissa kerrostalokiinteistön alimmassa kerroksessa. Näyttely oli sijoitettu normaaliin toimisto- / liiketilaan, mikä käytännössä tarkoitti, että se koostui noin kymmenestä erillisestä huoneesta. Koska tilat oli alunperin tarkoitettu normaaliin toimistokäyttöön, näyttely oli järjestetty tavallisilla, enimmäkseen normaalia kokoa olevilla akvaarioilla eikä kiinteitä rakennelmia ollut mahdollista tehdä. Poikkeuksena oli yhdessä huoneessa ollut tulkinta japanilaisesta puutarhasta, johon oli rakennettu allasmuovista jonkinlainen kiinteä vesiallas. Lähtökohdan ollessa kuitenkin pressulla suojattu vuokratun toimistohuoneen lattia, ei lopputuloksesta luonnollisesti voinut saada kovinkaan onnistunutta verrattuna oikeaan kasvihuoneeseen (esim. Viherpajan Japanilainen puutarha).

Eläimiä esiteltiin normaaleissa akvaarioissa ja altaat oli aseteltu yksittäin jalustoille, sen sijaan että ne olisi sijoitettu tilatehokkaasti päällekkäin. Seurauksena tästä oli, että näyttely oli Akvaariolinnaan verrattuna pinta-alaltaan selvästi suurempi, mutta akvaarioita ei todellisuudessa ollut juuri sen enempää. Näyttelyssä oli teemana sisustaa eri huoneet normaaleita huonesisustuksia jäljitellen (mukana oli jopa mallinukkeja ihmisiä esittämässä!), muun muassa punakorvakilpikonnia oli majoitettu vesisängystä rakennettuun altaaseen. Teemasta seurasi, että yhdessä huoneessa varsinaisia akvaarioita oli varsin vähän, eli tila oli entistäkin tehottomammassa käytössä (tai vuokrattu tila oli kokonaisuutena tarkoitukseen nähden liian suuri).

Herpetologiselta kannalta katsoen näyttelyssä ei ollut kovinkaan merkittävästi nähtävää, pakollisten punakorvakilpikonnien lisäksi yksi huone oli terraariokeskeinen, mutta asukkaat olivat varsin merkityksettömiä, ns. normaalia eläinkauppatavaraa eli sammakkoeläimiä ja selkärangattomia ja terraarioita oli kaikenkaikkiaan vain muutamia. Käytännössä mieleen jäi aikuinen tulisalamanteri, joka erittäin aktiivisesti pyrki ulos terraariostaan. Kaloja löytyi sekä makeaan että meriveteen, mutta kuten Akvaariolinnassa, lajivalikoima oli samoja kuin mitä periaatteessa tavattiin myös yksityisillä harrastajilla.

F.I.S.U:n sisääntulon yhteydessä oli Akvaariolinnan tapaan myös myyntiosasto, jossa myytiin lemmikkitarvikkeita, kirjoja ja kaloja. Kirjoista on mainittava, että tarjolla oli suhteellisen laaja valikoima sisältäen myös herpetologisesti merkittäviä teoksia, mm. Atlas of reptiles and amphibians. Jonkin aikaa avajaisten jälkeen myyntiosastolle oli hankittu huomattavan monipuolinen erä sammakkoeläimiä, pääasiallisesti nimenomaisesti sammakoita, mutta varsinaiseen näyttelyyn lajeja ei lisätty. (Sammakoiden hinnat tosin olivat ala-asteikäisen budjetin ulkopuolella, joten ainoat F.I.S.U:sta tehdyt hankinnat olivat pari hamstereille tarkoitetun muovisen käytäväjärjestelmän osaa.)

Näyttely pysyi alkuperäisessä paikassaan suhteellisen lyhyen ajan, ja muutti sitten Aqua Serenan vesipuistoon Espooseen. Sijaintipaikka oli periaatteessa hyvä (yhteys akvaaroiden ja vesiteeman välillä) mutta käytännössä taloudellinen itsemurha. Serenassa oli käytännössä toimintaa koomista laskettelurinnettä lukuun ottamatta ainoastaan kesällä (katettu vesipuiston osa rakennettiin vasta myöhemmin), ja talvikaudella sijainti oli toivottoman syrjäinen; kirjaimellisesti keskellä metsää. Erityisesti, kun elettiin vielä keskellä lama-aikaa...

Serenassa näyttelytilan koko oli aikaisempaan verrattuna merkittävästi pienempi ja näytteillepano siten huomattavasti tiivistetympi; akvaariot olivat nyt kylki kyljessä, mutta edelleen yhdessä tasossa. Lisäksi kallioluolassa oli valmiina suurehko kiinteä vesiallas, johon sijoitettiin kultakaloja. Serenassa terraarioiden määrä oli aikaisempaa suurempi, lajeina mm. viherkarkeakäärme, viljakäärme, ryhmä tokee-gekkoja, vesikilpikonnia (ei ainoastaan punakorvia), kolme jättiläiskonnaa, muutama tavanomainen sammakkolaji (kiinankello, lehtisammakoita) ja normaaleita eläinkaupan selkärangattomia. Erityisenä tähtenä näyttelyssä oli pikkuruiseen kaksinkertaiseen lasiterraarioon sijoitettu musta leski. Aikaisemmasta poiketen, myyntitoiminta oli nyt poistettu kokonaan näyttelyn yhteydestä. F.I.S.U:ssa muutamien akvaarioiden styroksisisustukset ja kilpikonnien lämmittelysaari olivat onnistuneita, mutta kuten Akvaariolinnan tapauksessa, altaat eivät yleensä käytännössä juuri poikenneet kotiakvaarioista. Akvaarioiden ja terraarioiden sisustus oli sekä Serenassa että ensimmäisessä sijaintipaikassa asiallinen ja useimmissa tapauksissa siis tehty irtonaisista aineksista.

Näyttelyssä ehdittiin käydä myös Serenan aikana pari kertaa, viimeisellä kerralla oli talvi ja tällöin näyttelyn lopun alku oli jo käynnistynyt. Paikalla ei ollut lainkaan lipunmyyjää, vedenvaihto- ja muu siivousoperaatio oli jäänyt kesken ja kilpikonnien akvaariossa kellui kuollut yksilö. Tämän jälkeen ei enää kestänyt kauan ennen kuin näyttely lopetettiin.

Saarijärven vesieläinpuisto perustettiin Saarijärven liepeille talouden nousukaudella 1988. Alueella ollut puro oli padottu jo aikaisemmin lohenkasvatusta varten ja koko alue muokattiin vesiteemaan sopivaksi rakentamalla lisää vesialueita. Alueelle tehtiin kaksi suurempaa uudisrakennusta; akvaariotalo ja terraariotalo, jotka oli suunniteltu teemaan sopiviksi rakentamalla akvaariotalon sisäänkäyti kalan päätä muistuttavaksi ja terraariotalon sisäänkäynti vastaavasti suureksi sammakon pääksi. Matelijoita varten oli siis rakennettu oma rakennus, joten 1980-luvun lopulla Vesieläinpuisto oli Tykkimäen ja Zoolandian ohella Suomen merkittävin matelijanäyttely, joskin pienikokoinen sellainen. Muu eläinkanta koostui tavanomaisista kotieläimistä, ja muutamasta turkiseläimestä (rämemajava ja supikoira / minkki). Akvaariotalossa oli kiinteitä, tuhansia litroja vetäviä akvaarioita, joten Särkäniemen jälkeen se oli Suomen toinen varsinainen yleisöakvaario. Suurissa altaissa esiteltiin kotimaisia kaloja, pienemmissä päällekkäin pinotuissa akvaarioissa taas normaaleita akvaariokaloja (pienissä akvaarioissa ei ollut styroksitaustoja vaan eläinkauppatyylinen sisustus ja sininen taustapaperi).

Matelijatalossa terraariot olivat myös kiinteitä normaaliin yleisöterraariotyyliin, mutta käytännössä keskimääräistä hieman pienempiä eli niihin ei voinut kävellä sisään. Kiinteät terraariot oli sisustettu styroksitaustoilla. Tiettyjen terraarioiden sisustus oli joiltakin osin, kallistuskulmia lukuunottamatta, epätarkoituksenmukainen, koska vesialtaiden syvyys ja reunojen jyrkkyys ei ollut järkevässä suhteessa vesialtaan pinta-alaan ja / tai vesialtaan koko oli suhteettoman suuri verrattuna terraarion pohjapinta-alaan. Tasaista maanpintaa yleisesti käyttävien eläinten kannalta sisustuksen jyrkkyys oli muutenkin sopimaton ja rajoitti tarpeettomasti eläinten liikkumismahdollisuuksia. Toisaalta, altaissa oli pohjaviemärit, joten vedenvaihto ja puhtaanapito oli helppoa. (Viimeinen käynti puistossa oli n. 1992-1993, puiston nettisivujen perusteella terraarioiden sisustuksessa on tehty muutoksia ainakin maalaamalla terraarioiden seiniin taustakuvia, joten tämä sisustuksen rakenteellinen heikkous on saatettu korjata).

Lajeista on jäänyt mieleen amerikkalainen alligaattori, kuuban krokotiili, tiikerisalamanteri, myskikilpikonnat, pakolliset punakorvat ja kuningaspython. Eläimet näyttivät hyväkuntoisilta ja terraariot edellämainittua taustakallioiden muotoa lukuunottamatta Tykkimäkitason mukaan asiallisilta.

HUOM! Krokotiilit olivat nuoria yksilöitä ja tiloissa, jotka olivat auttamattomasti LIIAN PIENIÄ TÄYSIKASVUISILLE KROKOTIILIELÄIMILLE. Jos jollakin on tietoa siitä, mitä näille krokotiileille tapahtui myöhemmin, selvitystä toivotaan.

(Kuuban krokotiilit (Crocodylus rhombifer) ovat erittäin harvinaisia ja niitä esiintyy luonnossa enää rajatulla suojelualueella Kuubassa. Lajin päätyminen Saarijärven ja Zoolandian kaltaisiin paikkoihin selittyy Skansenin akvaarion aktiivisesti lisääntyneillä yksilöillä, joiden poikasia jaettiin ympäriinsä ilmeisen löysin rantein.)

Saarijärven vesieläinpuisto toimii nykyisin Puuhapuisto Veijari-nimellä. www.veijari.net

Helsingin keskustassa Uudenmaankatu 27:ssä sijainnut Kapteenin lintukauppa, myöhemmin (omistajanvaihdoksen jälkeen) Kapteenin eläinkauppa, oli Suomen merkittävin terraarioeläinliike 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuoliskolla. Vaikka tässä osiossa on kyse matelijoita esitelleistä näyttelyistä, Kapu on siitä huolimatta mainittava, koska se todellisuudessa oli aikoinaan vuosia pääkaupunkiseudun merkittävin herpetologinen nähtävyys. Liikkeessä oli myytävien sammakkoeläinten ja selkärangattomien (ja laajan papukaija- / lintuvalikoiman) ohella silmälasikaimaani, näykkijäkilpikonna, pehmeäkilpikonna, parvi punakorvakilpikonnia, pari isoa keltakorvakilpikonnaa, vanha maakilpikonna, kaksi isoa tiikeripythonia ja kuningasboia. Kapu oli ensimmäinen suomalainen eläinliike, joka avasi terraarioeläimille oman huoneen, ja tämä tapahtui jo ennen matelijoiden maahantuontikiellon höllentämistä. Käytännössä käynnistä Kapteenin eläinkaupassa 1990-luvun alussa terraarioeläimistä kiinnostunut henkilö sai siis irti enemmän kuin pääkaupunkiseudun pääsymaksua perivistä näyttelyistä yhteensä.

Akvaariomaailma 1 / 1992: Kapteenin eläinkauppa oli jo edellisenä syksynä avannut kellariin terraarioeläinhuoneen, ja sammakkoeläinten ja selkärangattomien entisestäänkin suhteellisen runsas tarjonta sai Suomen mittakaavassa katsottuna mahtipontisemmat puitteet.

Suomen tivoli on nimensä mukaisesti kiertävä huvipuisto, ja sen yhtenä osana oli ja on edelleen pienoiseläintarha. Käytännössä eläintarha on maatieliikennekelpoiseen rekan perävaunuun järjestetty suppea matelijoita esittelevä terraario, joka voidaan siirtää vetoautolla paikasta toiseen sellaisenaan. Kiinteästi paikalleen asennettuja terraarioita oli vaunussa määrällisesti vähän, joten eläinmäärä oli suppea. Lähinnä tavanomaisia käärmeitä ja liskoja, myrkyttömiä lajeja ja silmälasikaimaani. Terraarioissa oli kiinteä pohjaviemärin kautta tyhjennettävä vesiallas.

Tropical zoohon verrattuna terraariot olivat asiallisempia ja eläimet vaikuttivat hyväkuntoisilta. Erityinen ero Tropical zoohon oli, että terraarioita ei jatkuvasti siirrelty ja pinottu päällekkäin, joten eläinten kannalta Suomen tivolin järjestely on stressittömämpi. www.suomentivoli.fi

Ähtärin eläinpuistossa ei alkujaan ollut muita kuin suomalaisia villieläimiä. 1990-luvun alussa puistoon kuitenkin perustettiin lemmikkieläinnäyttely, joka alussa oli avoinna ainoastaan loppukesän. Tässä näyttelyssä esiteltiin normaaleiden lemmikkieläinten (pikkujyrsijät, kanit, tavalliset häkkilinnut) ohella myös muutamia matelijoita. Nykyisin lemmikkieläinnäyttely on pysyvä osa eläinpuistoa. www.ahtarinelainpuisto.fi

Tämän paikan osalta ei ole selkeää muistikuvaa oliko siellä perhosten, keltatöyhtökakadun ja joidenkin pienempien lintujen ohella vesialtaassa punakorvakilpikonnia. Joka tapauksessa kauppapuutarhan kasvihuoneen nurkkaan rakennettu pikkuruinen perhoshuone oli aikoinaan maailman pohjoisin perhospuutarha. Luonnollisesti, sijaintipaikka ei Suomen väestön keskittyminen huomioon ottaen ollut paras mahdollinen ja toiminta ei jatkunut kovinkaan pitkään alkuperäisen vetäjän toimesta. Perhospuutarhan toiminta päättyi lopullisesti viimeiseen konkurssiin 1997. Alkuperäinen perhospuutarhayrittäjä avasi myöhemmin uuden perhospuutarhan Vantaalla Viherpajan ( www.viherpaja.fi ) tiloissa, mutta tämäkään projekti ei kestänyt pitkään. Nykyisin Joensuussa on kesäkaudella edelleen perhosnäyttely, joskin eri paikassa Joensuun yliopiston ylläpitämänä. www.joensuu.fi/Botania/

(Joensuussa on siis edelleen maailman pohjoisin perhospuutarha, mutta Etelä-Suomesta kannattaa ennemmin lähteä Tukholman perhospuutarhaan www.fjarilshuset.se )

Suomessa ei ole järjestetty akvaarionäyttelyiden kaltaisia laajoja terraarionäyttelyitä (kiertävät matelijanäyttelyt ovat eri asia) lukuunottamatta yhtä kertaa keväällä 1993. Tästä Helsingissä pari viikkoa esillä olleesta näyttelystä jäi mieleen ensisijaisesti, että mukana oli Tallinnan eläintarhasta lainattuja matelijoita, muuten näyttely olisikin jäänyt suhteellisen suppeaksi. Koska terraariot olivat ”kannettavia”, esillä ollut eläinkanta oli käytännön syistä suhteellisen pienikokoista, lajit olivat tavanomaisia eläintarha- ja harrastajalajeja. Terraarioiden sisustus oli asiallinen, ja kuten myös vastaavissa akvaarionäyttelyissä, enimmäkseen irtoaineksista tehtyä. Myynnissä oli muutama styroksisisustettu terraario.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että Suomessa oli tuontikiellon aikaankin mahdollista nähdä eläviä matelijoita näyttelyissä, mutta sen sijaan sallitut sammakkoeläimet ja selkärangattomat pääsääntöisesti loistivat näyttelyissä poissaolollaan, ja niitä pystyi näkemään käytännössä vain eläinkaupoissa – ja niin ollen myös omissa kotiterraarioissa. Lisäksi voidaan huomata, että sammakkoeläinten poissaolo näyttelyistä tarkoitti myös elävien kasvien poissaoloa terraariosisustuksista, käytännössä vain Tykkimäen kaksiosaisessa pikkuterraariossa oli rehevä kasvillisuus (terraario oli sopimaton siinä asutetuille kellosammakoille ja anoliksille, mutta kasvillisuus oli hyvä). Tämä oli räikeä kontrasti omiin kotiterraarioihin, joissa oli runsaasti pohjamateriaaliin istutettuja eläviä kasveja ja toimiva biologinen tasapaino.

Suomalaiset terraarioeläimiä esittelevät näyttelyt olivat 1980-luvulla ja 1990-luvun alkuvuosina Tykkimäkeä lukuunottamatta joko hyvin vähän herpetologista nähtävää tarjoavia ja kotikutoisia (Akvaariolinna, F.I.S.U, Ähtäri), pieniä (Saarijärvi, Suomen tivoli) tai eläinmäärää lukuunottamatta muuten surkeita (Zoolandia, Tropical zoo). Jälkeenpäin ajatellen on oikeastaan aika hämmästyttävää, että enemmän matelijoita Suomessa nähdäkseen oli käytännössä lähdettävä satojen kilometrien päähän pääkaupunkiseudulta joko Kouvolaan tai Lietoon. Tai laivalla Tukholmaan, josta löytyi lyömätön Skansenin akvaario ja etelämpää erittäin suuri Kolmårdenin Tropikaario, puhumattakaan siitä mitä Ruotsin eläinkaupoissa oli tarjolla matelijarintamalla.

Nykyisin Tykkimäen terraarion lopettamisen ja konkurssin aiheuttaman Zoolandian eläinkannan romahtamisen jälkeen Helsinki on terraarioalan näyttelyiden kiistaton keskus Korkeasaaren ja Trooppisen eläintalon www.tropicario.com sijaitessa Helsingissä. Lisäksi pääkaupunkiseudulla ovat lukuisat terraarioeläimiä myyvät eläinkaupat. Ja laivalla pääsee edelleen päivittäin Tukholmaan, ja nykyisin myös vaivatta Tallinnan eläintarhaan. Koska yli viidennes maan väestöstä asuu 100 kilometrin säteellä Helsingin rautatieasemasta, tilanne on nyt sellainen mikä sen olisi aina pitänytkin olla, näyttelyiden on oltava siellä missä ovat kotimaiset kävijät ja turistit eikä satojen kilometrien päässä maakunnissa. Mutta kunnolliset elävillä kasveilla sisustetut sammakkoeläinterraariot tosin puuttuvat näyttelyistä edelleen muutamaa Korkeasaaren yritelmää lukuun ottamatta.

Ylläkuvattu 1980-luvun puolivälin tilanne siis oli se suomalainen terraarioharrastuskenttä johon itse tulin 5-vuotiaana keväällä 1984. Käytännössä Helsingissä asuminen tarkoitti, että Suomen mittakaavassa kaikki tarvittava / ylipäätään saatavilla oleva alaan liittyvä oli käytettävissä viidentoista kilometrin säteellä paitsi Keskustan akvaario Turussa, jossa käytiin muutaman kerran vuodessa.

Sammakkoeläinten suhteellisen vähäinen tarjonta ja yleisimmin saatavilla olevien lajien halpa hinta oli omalta kannaltani hyvin harrastajaystävällistä, koska periaatteessa melkein kaikki eläinkaupoissa toistuvasti olevat lajit olivat hankittavissa ala-asteikäisen budjetin rajoissa. Oma kiinnostukseni ei alkuvaiheessa juurikaan kohdistunut selkärangattomiin, joten positiivilistan hyväksymiseen eli 1992 kesään mennessä olin harjoitellut yhdeksällätoista sammakkoeläinlajilla (akvaattiset pyrstösammakot (5), akvaattiset sammakot (2), akvaattiset matosammakot (1), lehtisammakot (2), sammakot ja konnat (8-9)) ja liejuryömijällä. Tosin muutaman lajin kohdalla tieteellinen nimi / tarkka laji jäi hieman epäselväksi, yhdestä sammakosta ei oltu varmoja oliko se Bombina bombina vai äärimmäisen ruskea Bombina orientalis ja yksi laji myytiin nimellä Bufo bentanus).

Kaikki lajit olivat käytännön syistä halvemmasta päästä (30-70) markkaa kappale kunnes 1990-luvun alussa edettiin hieman kalliimmalle tasolle (Typhlonectes-matosammakot 100-120 mk ja ”Bufo bentanus” 140 mk = tingitty hinta, mutta siitä huolimatta kallein eläin mitä olen koskaan eläinkaupasta ostanut). Omassa harrastuksessani jo ennen yläaste-ikää nähdystä lajimäärästä voi päätellä, että sammakkoeläimiin keskittynyt terraarioharrastus oli jo 1990-luvun vaihteessa mahdollista kasvattaa hyvinkin monimuotoiseksi ja lajirikkaaksi ja vieläpä hyvin edullisesti.

Koska sammakkoeläimiä hoidettiin joko akvaarioissa tai kosteapohjaisissa terraarioissa, elävien kasvien käyttö oli alusta asti itsestään selvää. Samasta syystä olen suosinut elävää kasvillisuutta myös matelijoilla, vaikka sammakkoeläimillä elävällä kasvillisuudella olikin sisustuksen kannalta olennaisempaa merkitystä.

Terraarioeläimiin liittyvän tiedon hankinta onnistui Helsingissä asuvalta hyvin helposti, suuri kiitos asiasta on käytännössä osoitettava Tikkurilan kirjastolle, josta oli saatavilla sekä suomenkielistä yleistietoa matelijoista että ulkomaisia harraste-eläinkirjoja. Matelijoiden tuonnin osittaisen vapauttamisen kanssa samoihin aikoihin perustettiin myös Suomen herpetologinen yhdistys, jonka jäsenjulkaisusta tulikin merkittävä suomenkielisen tiedon kanava, tosin olin itse vuonna 1992-1993 jo kykenevä lukemaan englanninkielisiä lähteitä, joten se tapahtui omalta kannaltani liian myöhään.

(Lähdeaineiston käytön olennaisuus ja lähteiden maininta on koulutustaustan kautta hyvin selvä, mutta Terraario.netissä lähdeviitteitä ei yleisenä periaatteena esitetä. Tämä siksi, että periaatteessa kaikki, mitä olen terraarioaiheesta joskut lukenut, nähnyt, kuullut ja käytännössä kokeillut on jollakin tavalla vaikuttanut siihen tietopohjaan, jolla Terraario.net on kirjoitettu. Koska ”lähdeaineisto” on erittäin laaja ja sen käyttö on jakautunut pitkälle ajanjaksolle, lähdeviitteiden liittäminen tekstiin tai ylipäätään edes lähteiden luetteleminen olisi käytännössä mahdotonta. Toisaalta, teksti on omilla käytännön kokeiluilla vahvistettua ja laajasti perusteltua.)

Tekniikkarintamalla Suomen takapajuinen tilanne 1980-luvulla ei vaikuttanut harrastamiseen millään tavalla, koska sammakkoeläimilla käytettiin normaaleita akvaariotarvikkeita, joiden saantikin onnistui vielä epävirallista tietä suoraan tukusta joten hinnoissa säästi niiden osalta n. 50%. Toisaalta jo hyvin varhaisessa vaiheessa havaitsin mm. suodattamisen tarpeettomuuden pienikokoisilla sammakkoeläimillä ja lämpövaatimukset eivät vaatineet lämmittimien käyttöä, joten oikeastaan ainoa tekniikka itse akvaarion lisäksi oli akvaariovalaisin. Mangove-juurakot, faunaboxit ja muutamat oheistarvikkeet ostettiin laitteiden ohella, mutta kasveja lukuunottamatta muiden sisustusmateriaalien hankkiminen muualta kuin luonnosta ei olisi tullut mieleenkään.

Luonnosta saatujen sisustusmateriaalien ollessa lähtökohtaisesti ilmaisia, niitä saattoi kokeilla mahdollisimman monipuolisesti optimaalisimpien vaihtoehtojen löytämiseksi, siitä syystä mm. akvaariosora vaihtui jo hyvin aikaisessa vaiheessa hienoon pohjahiekkaan. Terraarioon tarkoitettu ylihintainen ja tarpeeton eläinkauppakrääsä loisti Suomessa poissaolollaan siihen asti ,että positiivilistan lajit vapautettiin eli noin vuoden 1992 loppupuoliskolle ja varsinaisesti se löi itsensä läpi eläinkauppojen valikoimiin parin seuraavan vuoden aikana.

Omassa tapauksessani kaupallisia terraariotarvikkeita ylistävän hihhulitiedon puute, terraariokrääsän täydellinen puuttuminen Suomesta, nuori ikä (eli rajalliset rahavarat ja ennenkaikkea penseä asenne rahojen tuhlaamiseen) sekä erityisesti kyky ajatella omilla aivoilla (eli kyky ymmärtää, ettei kaupallisia tarvikkeita edes tarvittu) siis yhdessä suojelivat siltä, että en ole koskaan ostanut minkäänlaista terraariotarvikehumpuukia. Itse asiassa, koska ”tarpeellisia” terraariotarvikkeita ei käytännössä juuri ole, en ole koskaan ostanut minkäänlaista terraariotarviketta eläinkaupoista vitamiinivalmisteita lukuunottamatta. Esimerkiksi tukholmalaisessa eläinkaupassa joskus kauan sitten nähtyä lämpökiveä pidin lähinnä vitsinä, jonka voisi laittaa korkeintaan kirjahyllyyn.

Matelijoiden tullessa mukaan omaan harrastukseeni ainoa tekninen ero sammakkoeläimiin oli käytännössä vain lämpölamppu (tavallinen kohdevalaisin) ja UV-valo (UV-putki akvaariovalaisimeen) ja vitamiinilisiin liittynyt lisähuomio, muuten tarvittu tekniikka pysyi yhtä olemattomana.

Ensimmäiset eksoottiset matelijat (Apalone-kilpikonnia) hankin 1992 alkukesällä Belgiasta juuri ennen positiivilistan hyväksymistä ja matelijoiden rajoitetun maahantuonnin alkua ja syystä tai toisesta suuntauduin aluksi varsin voimakkaasti (sammakkoeläimiin verrattuna harmillisen paljon tilaa vieviin) kilpikonniin, joita tulikin sitten parissa vuodessa yhdeksän lajia. Muun tyyppiset matelijat seurasivat siten siinä ohella. Tässä vaiheessa harrastus oli jo tarkoitushakuista laaja-alaisen kokemuksen hankkimista, joten suurin osa eläimistä hankittiin jo lähtökohtaisesti sillä ajatuksella, että niistä myöhemmin luovutaan tilankäytön rationalisoimiseksi. En hankkinut tiettyjä lajeja ennakkosuunnitelman mukaisesti vaan enemmän tilaisuuteen tarttumalla painottaen lajeja, joiden ympäristövaatimukset olisivat mahdollisimman erilaisia.

Rajallisten tilojen takia en myöskään varsinaisesti halunnut aloittaa lisäännyttämisprojekteja, joten yksilöitä ei hankittu tätä silmälläpitäen. Ne kerrat kun munia ilmestyi, niitä ei yleensä edes haudottu. (Ja tähän vaikutti myös kellosammakoihin liittynyt tapaus, jossa kävin hieman liian ahneeksi ja aloin normaalin parinkymmenen poikasen sijasta kasvattaa yli 80 yksilöä samanaikaisesti, kaiken lisäksi vielä talvella. Koska kotisirkkojen kasvatusvolyymi ei ollut mitoitettu sellaiseen kulutukseen ja kasvatuksessa oli selkeä sukupolvikierto eli kaikkia kehitysasteita ei ollut jatkuvasti edes saatavilla, se tarkoitti käytännössä 80 poikasen päivittäistä pinsettiruokintaa useamman kuukauden ajan. Siihen projektiin sitten päättyi kellosammakoiden kasvatus ja kiinnostus kasvatustoimintaan ylipäätään.).

Kokeileva toiminta sitten jatkui vuoden 1997 alkuun asti, jolloin oli tilanneanalyysin jälkeen tunnustettava se tosiasia, että yleinen terraarioalan kokemus oli saavuttanut riittävän tason (eli olin saanut sen minkä halusinkin) eikä harrastusta olisi sen takia enää järkevää jatkaa entisellään. Oli siis luovuttava lajisurffailusta ja muutettava harrastuksen suunta muutamiin lajeihin keskittyväksi pidemmän tähtäimen projekteiksi tai ajettava koko harrastus alas.

Arvioinnin jälkeen päädyin sitten lopettamaan aktiivisen harrastuksen. Päätös oli useampien tekijöiden summa, ja luovuin harrastuksesta mieluummin vapaaehtoisesti kuin olosuhteiden pakosta. (Terraarioalassa keskeinen ongelma on, ettei harrastuksesta ole käytännön hyötyä kuten monista muista harrastusaloista.) Periaatteessa voidaan siis sanoa, että oma aktiiviharrastukseni loppui vuoden 1997 alussa, ja henkisesti harrastus lakkasi kokonaan muutamaa vuotta myöhemmin kun en ajanpuutteen takia enää ehtinyt lukea alan tekstejäkään ja muutenkin mielenkiinto kohdistui aivan toiselle harrastusalalle.

Suurimmasta osasta eläimiä luovuttiin nopeasti lopettamispäätöksen jälkeen, mutta muutamat ongelmallisemmat yksilöt jäivät ja neljä niistä on edelleen hyvissä voimissa tätä kirjoitettaessa. Lukuun ottamatta näiden pääasiallisesti supermarkettiaineksilla ruokittavien reliikkien hoitoa, joka muodollisesti voidaan katsoa harrastamiseksi, terraariola oli itselleni oikeastaan täysin kuollut 2000-luvulle tultaessa. Ja niin se todennäköisesti olisi edelleenkin, ellei olisi sattunut yhtä pientä tapausta, joka sitten lopulta johti terraario.netin kirjoittamiseen.

Edellämainittujen neljän matelijan lisäksi aktiiviharrastuksesta jäi jäljelle myös Blaberus-torakkafarmi, joka ei huoneenlämmössä pidettynä vaatinut muita hoitotoimenpiteitä kuin ruokinnan ja siivouksen n. kerran vuodessa. Koska yksikään jäljelle jääneistä eläimistä ei ollut varsinainen hyönteissyöjä, farmi ei sinänsä ollut tarpeen mutta tarjosi hyvää dieetin monipuolistamista. Poistuman ollessa tätä kautta kuitenkin varsin vähäistä, torakkakanta kasvoi, se muutettiin välillä isompaan kasvatusastiaan joka entisestään kasvatti kantaa ja eräänä marraskuun alkupuolen yönä 2005 tehtiin torakka-ammeen (70-senttinen valkoinen muovisammio) äärellä sitten havainto, että asialle olisi syytä tehdä jotain. Ja asialle jotain tehdessäni sitten jouduin internetissä Herppi.net-sivustolle.

Terraarioala ei ollut millään tavalla koskettanut itseäni puoleen vuosikymmeneen, mutta torakka-asian hoidon ohella aloin hieman silmäillä foorumin tekstejä. Herppi.netistä esitettyjen ohjeiden taso luonnollisesti kuvastaa kirjoittajiensa kykyä ymmärtää ja soveltaa asioita, joka taas on suoraan sidoksissa siihen onko kyseinen henkilö riittävän älykäs ymmärtämään edes perusasiota oikealla tavalla. Eli yksi asia suomalaisessa terraarioharrastuksessa oli siis täysin entisellään ja internetiin vietynä huomattavasti entistä pahempana: ”asiantuntijastatuksen” saamiseen riittää yksinkertaisesti se, että nyt vaan sattuu omistamaan esimerkiksi kuningasboan ja osa tälläisista henkilöistä sitten käyttäytyykin jumalallisen guruasemansa mukaisesti, vaikka todellisuudessa osaamisen todellinen laatu on kaikkea muuta kuin asiantuntijatasoa. Herppi.netin ollessa Suomen ensisijainen matelijoihin keskittynyt portaali ja ja siellä itse-itsensä-guruksi-julistaneiden ”asiantuntijoiden” ”PITÄÄ EHDOTTOMASTI TEHDÄ NÄIN-julistuksien tason nähneenä en ole viitsinyt edes katsoa minkälaisia kultamitali-idiootteja kukkoilee muilla suomenkielisillä foorumeilla.

Periaatteessa en ole missään suhteessa kiinnostunut siitä, mitä nämä sählääjät säätävät omassa elämässään, koska se ei ole kenenkään ulkopuolisen asia. Esimerkiksi se, että joku valopää poraa akkuporakoneella reiän kalloonsa siinä käsityksessä, että kallonporauksella kokee henkisen valaistuksen, on hänen hänen henkilökohtainen ongelmansa. Jos kyseinen hihhuli yrittää tuottaa puolustuskyvyttömälle kilpikonnalle ”henkisen valaistuksen” poraamalla reiän sen kilpeen, asia alkaa jo ärsyttää, vaikka se onkin edelleen ensisijaisesti hänen henkilökohtainen ongelmansa. Mutta jos tämä hihhuli alkaa esimerkiksi nettifoorumeilla esitellä näitä ääliömäisyyksiään siinä valossa, että se on tarpeellista, saatikka että alkaa ”asiantuntijan” ominaisuudessa suositella sitä aloittelijoille tarpeellisena tai välttämättömänä toimena, silloin siitä tulee muidenkin ongelma. Ja juuri niin nämä legendaariset ääliömäisyydet lähtevät liikkeelle.

Ja kyseessä ei tarvitse olla henkisen valaistuksen tuottava kallonporaus tai Patakakkosen tunnussävelmän päivittäinen soittelu nokkahuilulla gorillapukuun pukeutuneena viidakkotunnelman simuloimiseksi, vaan yhtä absurdeja ovat näiden ”asiantuntijoiden” suositukset kukkaruukkulampuista, vedenpuhdistuksesta, siitä ainoasta oikeasta suodatinmerkistä, kynsien leikkaamisesta, lämpömatoista, 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivänä viikossa ja 365 päivää vuodessa vakiona pysyvästä ilmankosteusprosentista, luonnosta otetun juurakon sterilointikuumennuksesta botuliinibakteerien pelossa, pohjamateriaaleista, vedettömän akvaarion pohjan tukemisesta, venelakasta....

Vuoden 2006 syksyllä sietokykyni tuli sitten täyteen, ja koska kukaan täysijärkinen ja asioista oikeasti ymmärtävä ei ollut kuluneiden 15 vuoden aikana ehtinyt / viitsinyt kirjoittaa laaja-alaisia ja perusteellisia suomenkielisiä terraarionhoito-ohjeita, toimeen oli tartuttava itse. Ajatus oli keskittyä ainoastaan terraarion rakenteeseen, tekniikkaan ja sisustamiseen, koska lajikohtaiset hoitovaatimukset ovat aina perusasioiden tapauskohtaista soveltamista. Koska asiat oli tarkoitus selittää niin hyvin auki, että ne tosiaan tulisivat kerralla selviksi, olennaisia asioita pohjustavaa tekstiä syntyi paljon ja kirjoittamiseen meni aikaa noin kaksi vuotta. Terraario.netin ensimmäiset osat ladattiin nettiin 08.11.2008.

En halunnut millään tavalla promota terraarioeläinten hankkimista edes aktiiviharrastajana ja nyt olen entistäkin voimakkaammin ”eksoottisia lemmikkieläimiä” vastaan, mutta jos aloittelevia harrastelijoita / mahdollisesti tulevia harrastajia ei saa luopumaan terraarioeläinten hankkimisesta, on parempi sitten kuitenkin kertoa miten terraarion kanssa on oikeasti toimittava, jotta eläinten olot saadaan mahdollisimman optimaalisiksi. Tätä ei pidä käsittää niin, että minulla olisi yleisesti jotain aloittelijoita vastaan, mutta terraarioeläimiä ja muitakin lemmikkejä tulisi hankkia ainoastaan oikeista lähtökohdista. Aloittelijoiden ”tyhmät” kysymykset eivät ole ongelma (vaikka huomattava osa niistä voitaisiinkin välttää pienellä viitseliäisyydellä), vaan kysymyksiin annetut tyhmät vastaukset, joita nämä ”asiantuntijat” niin hanakasti jakelevat.

Eli Terraario.netin pohjimmaisena tarkoituksena ei ole se, että suhtautuisin kovinkaan positiivisesti eksoottisten eläinten pitämiseen ”lemmikkeinä”, mutta sitäkin enemmän ärsyttävät päättömiä neuvoja jakelevat älyllisesti enemmän tai vähemmän rajoittuneet (eli kansanomaisesti tyhmät) ihmiset, jotka eivät kykene tiedostamaan omaa rajoittuneisuuttaan ja käyttäytymään sen mukaisesti. Jos ne vain tajuaisivat pitää suunsa kiinni, ongelmaa ei olisi olemassakaan, koska idioottimaisia aivoituksia ei leviäisi eteenpäin. Ja terraariolalla näistä hihhuleista kärsivät elävät eläimet, joten asialle oli parempi tehdä jotain.

Periaatteessa kaikki Terraario.netissä esitetyt tiedot ovat hankittavissa samoista lähteistä, joita itsekin aikoinaan käytin ja niihin on yhdistettävä ainoastaan hieman järjenkäyttöä käytännön soveltamistilanteissa. Mutta, jos Terraario.netissä esitetyillä keskitetyillä ja laajasti selitetyillä ohjeilla pystytään pelastamaan yksikin aloittelija ja ennenkaikkea tämän aloittelijan eläimet edellä mainittujen ”asiantuntijoiden” kynsistä, niin kirjoittamiseen käytetty aika ja se, että en vuonna 1987 "valinnutkaan" tietokoneita ei ehkä sittenkään mennyt täysin hukkaan...